Kirkon elämän keskuksessa on Kristuksen ja sitä myöten Jumalan rakkauden ja armon läsnäolo, jonka Pyhä Henki avaa näkemään. Tämän välikappaleita ovat historiallisen todellisuuden ja nykyhetkisen puhuttelevuuden ilmentäjinä julistettu ja kirjoitettu sana ja sakramenttit näkyvänä sanana. Kirjoitettu teksti on ennakkoehto muistamiselle, mutta viime kädessä sana avautuu vain sen sisältämästä todellisuudesta käsin, jossa ikuisuus ja aika, tulevaisuus, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat. Parhaiten sanan välittämä todellisuus avautuu, kun sana kohtaa meidät evankeliumin elävänä äänenä (viva vox evangeli) lähettäjänsä persoonansa kautta läsnäolevaksi tuovan ihmisen välityksellä – oli sitten kyseessä julistaja tai lähimmäisyyttä kaipaava kärsivä ihminen. Siksi on myös tärkeää, että sakramenteissa kohtaamme ja pääsemme Kristuksen kirkastetusta ihmisyydestä osalliseksi kokonaisena ihmisenä. Kyse on kokonaisvaltaisesta evankeliumista, jossa sana tulee lihaksi, jotta Jumalan luomisteot ja osallisuus hänen ikuisesta olemisestaan korjautuisivat, elämä uskossa, toivossa ja rakkaudessa.
Reformaation eli uskonpuhdistuksen ytimessä oli siksi sanoma Jumalan armosta Kristuksessa, josta pääsemme osalliseksi sanan ja sakramenttien kautta. Kyse ei ollut vain tietyn historiallisen tapahtumaketjun ja silloisten vastakkainasettelujen ja niiden tislaaman erillisidentiteetin muistamisesta vaan kristillisestä kirkosta ja sen tehtävästä maailmanlaajana yhteisönä.
Saksassa on puitu tarkasti niitä oppeja ja kokemuksia, joita Luther-vuosikymmenestä (2008-2017) ja reformaation 500-vuotismerkkivuodesta 2017 saatiin. Tältä pohjalta Saksan evankelinen kirkko julkaisi kesällä 2017 Yksitoista johtolausetta avoimen kirkon puolesta (https://www.ekd.de/11-leitsaetze-fuer-eine-aufgeschlossene-kirche-56952.htm). Etsimättä tulee mieleen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia Ovet auki ja sen johtoajatus kirkon missionaarisuudesta ja sen mukaan elämisestä kirkon työssä ja yhteisöelämässä.
Saksan evankelisen kirkon johtolauseissa ovat esillä seuraavat teemat: julkisuus, hurskauselämä, missio, ekumenia, digitalisaatio, kirkon kehitys, jäsenyys, työntekijät (henkilökunta ja vapaaehtoiset), johto, rakenteet, EKD/maakirkot.
Saksan evankelisen kirkon neuvoston puheenjohtaja, Baijerin piispa Heinrich Bedford-Strohm (B-S) toteaa katolisen Herder-lehden haastattelussa syyskuussa tähän liittyen mm. seuraavia seikkoja. Ydinasia on hänelle ensinnäkin: ”Kaikkien tunnustuksellisten intressien yläpuolella on tänään kysymys, onko jokaisella pääsy evankeliumin ihmeelliseen sanomaan.” Sanoman tulkitsemisessa aikamme ihmisille on hänen mukaansa huomionarvoista, että onnellisuustutkijat nostavat esiin nykyisin juuri niitä teemoja, joihin Raamatulla on vahvaa sanottavaa: oppia elämään kiitollisena, oppia antamaan anteeksi, elää tässä ja nyt sen sijaan että huolehtisi tulevaisuudesta, ylipäätään luottamuksesta eläminen, sosiaalisten suhteiden huomioon ottaminen. Raamatuntekstien lupauksentäyteisen sanoman selkeä avaaminen on keskeistä.
Meillä on paljon kiinnitetty huomiota siihen, että Saksan evankelinen kirkko on ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen. B-S ja saksalaiset muutenkin ovat tunnistaneet tässä myös vinoutumia. B-S toteaakin, että on tärkeää, että Saksan protestantit kirkkona tekevät aiempaa paremmin selväksi, että ”emme käytä puheenvuoroja poliittisen keskusteluhalukkuuden vuoksi vaan koska olemme kristillisen uskomme pohjalta hengellisesti motivoituneita.”
Myös 11 johtolauseeseen liittyen B-S pitää olennaisen tärkeänä, että vahvistamme tietoamme uskosta. Yleisesti ottaen on heikkoutena, että kirkon ihmiset ovat liian vähän valmiita kertomaan, mitä uskomme ja miksi me uskomme. Monille on liiallinen vaatimus kertoa, mitä usko kolmiyhteiseen Jumalaan merkitsee. Jokaisen tulisi B-S:n mukaan kyetä kertomaan, miksi kristillinen usko lahjoittaa elämänrohkeutta ja vapauttaa kuolemanpelosta. Tästä pitäisi hänen mukaansa tulla itsestäänselvyys kirkollisessa elämässä. Tätä ei kuitenkaan tule asettaa sitä aktiivisuutta vastaan, joka uskosta nousee ja ulottuu Välimereen hukkuvien pakolaisten pelastamiseen.
Uskon vahvistaminen ja siitä nouseva toiminta maailmassa ovat B-S:n mukaan sellainen kristillisen elämän alue, johon voidaan vaikuttaa. Kirkosta eroamiset ovat seurausta vuosikymmeniä jatkuneesta individualisoitumisesta. Se on yhteiskunnallinen megatrendi, johon kirkkona voimme vaikuttaa vain rajoitetusti tai vähän. Kuten yhä enemmän myös Suomessa, myös Saksassa erityisesti nuorten tulee entistä enemmän perustella ja oikeuttaa se, että he ovat kirkon jäseniä. Nykyään liitytään vapaasti yhteisöihin. Kun Saksassa edelleen reilun 80 miljoonan asukkaan maassa kirkkoihin kuuluu edelleen 43 miljoonaa ihmistä ja kun v. 2060 kirkoihin ennusteiden mukaan kuuluu 20 miljoonaa se on B-S:n mukaan edelleen paljon rapautuvien instituutioiden maailmassa. ”Siksi ei tulisi surra vanhoja aikoja vaan tehdä se mikä on vallassamme, jotta kristillisen uskon voima voi avautua uudelleen. Se on tehtävä tänään.”
B-S:n mukaan Saksan evankelisen kirkon strategisen paperin ydin onkin: ”kirkko, joka ylittää omat rajansa ja kantaa evankeliumin iloisen sanoman yhteiskuntaan laajalti.”
Ekumeenisesti reformaation merkkivuosi toi paljon hyvää. B-S:n mukaan se teki ekumeniasta erityisesti paikallistasolla entistä enemmän normaalin asian. Erityisesti protestanttien ja roomalaiskatolisten keskinäisten muistojen parantamiseen tähdännyt kiitos- ja katumuspalvelus Hildesheimissa oli tässsä suhteessa vaikuttava kansallinen elämys. Paavi Franciscus on B-S:n mukaan vahvistanut myös saksalaisia ekumeenisissa pyrkimyksissä. Esimerkiksi se tapa, jolla hän on puhunut Martti Lutherista, on rohkaissut B-S:ia. Paavi ei kuitenkaan voi suoranaisesti puuttua kirkko-oikeudellisiin prosesseihin. Se on niistä vastuussa olevien tehtävä paikallisesti ja keskushallinnossa. Tärkeää on myös kysyä, mitä evankeliset voivat tehdä, jotta ekumenia on katolisille helpompaa ja että aloitteet on pohjustettu teologisesti vakuuttavasti.
Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että ei esimerkiksi vain Britanniassa, pohjoismaisissa kansakirkoissa, Yhdysvalloissa tai Afrikan maissa vaan myös saksalaisissa kirkollisissa pyrkimyksissä on paljon sellaista, joka antaa myös meille ajattelemisen aihetta, oppia ja virikkeitä omissa pohdinnoissa muuttuvassa kirkon elämän arjessa täällä pohjoisessa. Osaltamme voimme mekin toki jakaa vaihtopöydässä siitä mitä me olemme oppineet, perineet ja löytäneet.
Tomi
Kiitos hyvästä blogistasi jossa on sekä tietoa että avointa mieltä eteenpäin menoon.
Hyvät herrat ja kirkonmiehet, voisitteko kertoa, että mitä me tavalliset kansalaiset teemme tällä ammattikunnalla, joka elää meiltä kerätyillä verovaroilla ja ottaa siitä huolimatta, ns. korkea-arvoisen roolin, vaikka ei ole keksinyt yhtään viisautta, vaan jakaa ryöstösaalista, eli toisten keksimiä viisauksia joita väittää omikseen, tai ainoastaan kirkolle valtuutetuksi toimeksi, kuten vaikka armo ja lohdutus. Eivät ihmiset armoa tarvitse, vaan rehellisesti ihan maassa kasvavaa leipää.
Olemme nykyisin lukutaitoisia ja voimme lukea ihmisenä olemisen velvollisuuksista ja oikeuksista ihan itse, ne voidaan liittää myös koulujen opetusohjelmaan, jolloin ne tulevat sisään kirjautuneiksi jo lapsuudessa.
Olen käsittänyt, että pappeus loppui silloin, kun Jerusalemin temppeli tuhoutui, juutalaiset ovat pärjänneet kaksituhatta vuotta ilman pappeja, miksi me emme selviäisi. Meillä on koulut, meillä on oikeuslaitos, meillä on sairaalat, lääkärikunta ja hoitohenkilökunta, poliisivoimat järjestyksenvalvojina. Meillä on hyvin kattava järjestelmä kurissa pitäjiä, hoitajia ja huoltajia, auttajia ja kasvattajia.
Kirkko on arkkitehtuuria hyvin pitkälle, mitä mahtavampia rakennuksia on rakennettu pitkin Eurooppaa, vaikka tarina evankeliumissa on neljään kertaan kirjoitettu yhden ihmisen syntymä, katoaminen ja kolme vuotta kestänyt toiminta-aika, joka on saanut täysin kohtuuttomat mittasuhteet laajuudessa, sodissa, hirmuteoissa, kansanmurhissa, karkotuksissa, vihassa ja vainoissa, onhan itsestään selvää, että mikään hyvä sanoma se ei ole.
” Siksi on myös tärkeää, että sakramenteissa kohtaamme ja pääsemme Kristuksen kirkastetusta ihmisyydestä osalliseksi kokonaisena ihmisenä. ”
Krituksen kirkastetusta ihmisyydestä osalliseksi……. ?
Kristus on arvonimi, ja yleensä ihminen on arvonimensä vanki, eli arvonimi on velvoite olla jotakin, joka näyttää enemmältä kuin pelkkä nimi, joka sekään ei vielä kerro ihmisestä mitään.
Olen kuullut myös sanottavan, että kristus tarkoittaa voitelua. Kuninkaat voideltiin virkaanasettamisen yhteydessä, Jeesuksen voiteli eräs nainen, ja Jeesuksen sanojen mukaan voitelu tapahtui hänen hautaamistaan varten. Näin olle kristus tarkoittaisi samaa kuin: – Hautaan voideltu, tai valittu.
Jos tämä on kristuksen ihmisyyden osallisuus, hautaan voideltuna oleminen, niin eikö se ole itsestään selvää muutenkin, että sinne meidät on kaikki on voideltu.
Kristus (kreik.) tarkoittaa samaa kuin hepreankielinen sana messias, eli voideltu. Sana juontaa juuri tapaan voidella kuningas virkaansa, esim. Daavid, Saloma jne.
Kristus/messias on siten hyvin kuninkaallinen arvonimi Jeesuksella. Arvonimenä
Jeesus Kristus = Jeesus Messias
Ville Hassinen
Messias on kuitenkin Juutalainen idea, ei kreikkalainen. Ja Messiaalle on asetettu hyvin suuret vaatimukset, eikä niitä kukaan ole vielä pystynyt täyttämään.
Ah, tosiaan. Käytin kreikankielistä sanaa sen vuoksi, koska Uuden testamentin alkukieliset tekstit ovat kreikaksi ja niissä hepreankielinen Messias-sana on käännetty juuri Khristos-sanalla, eli Kristus = voideltu. Juuri juutalainen ajatus Messiaasta on lähtökohta, kun puhutaan Kristuksesta.
Ville Hassinen
”Juuri juutalainen ajatus Messiaasta on lähtökohta, kun puhutaan Kristuksesta. ”
On siis kysymys ideavarkaudesta, eli kavalluksesta, jossa juutalaisen idean mukaan Messiaan pitäisi olla heille pelastava, se muuttuukin kristinuskossa tuhoavaksi.
Vanhan testamentin messiasprofetiat kuvaavat messiasta monimuotoisena hahmona – hän on kuningas, tuomari, taivaallinen valtias, rauhantuoja, nöyrä, Jumalan viisaus, kärsivä, kuoleva, Daavidin jälkeläinen…
Jeesus toimi mielenkiintoisella tavalla – hänessä profetiat toteutuivat ja hän myös tietoisesti toteutti osan profetioista. Hän tiesi tarkalleen, kuka oli ja toimi sen mukaisesti.
Kiintoisa yksityiskohta on se, että Jeesus kuvasi itseään Ihmisen Pojaksi, joka Danielin kirjassa jumalallinen lopunajallinen hahmo. Juuri Ihmisen Poika on jumalallinen nimitys, missä Jumalan Poika taasen enemmänkin inhimillinen (viitaten Ps. 2, jossa kuvataan Jumalaa ja Daavidin sukuun kuuluvaa voideltua eli kuningasta). Ps. 2:7 Jumala lausuu kuninkaalle, Israelin hallitsijalle: ”Sinä olet minun poikani…” Eli Jumala sanoo kuninkaan olevan Jumalan poika ja hän on kuninkaalle isä. Tässä on viittaus 2. Sam. 7:14, jossa Jumala lupaa Daavidille ja hänen jälkeläisilleen olevan isä, ja tämä kuningas on oleva Jumalalle poika.
Tässä juuri messias viittaa Jumalan Poikaan, voideltuna maallisena hallitsijana, että kristillisessä tulkinnassa myös taivaallisena hallitsijana.
Mutta minusta on hankalaa puhua mistään ideavarkaudesta, koska Uuden testamentin tekstit ovat syntyneet juutalaisessa kulttuuriympäristössä ja vaikka ne on kirjoitettu kreikaksi (tuon aikakauden ja alueen yleiskieli kuten tällä ajalla englanti), niin juutalainen lähtökohta ei sieltä katoa. Messias juuri merkitsi juutalaisille pelastajaa, mutta juuri VT:n tekstien kohdalla kuva messiaasta oli moninainen. Jeesuksen aikana odotettiin vahvasti maallista hallitsijaa, joka vapauttaa juutalaiset roomalaisten vallasta ja palauttaa Israelin valtakunnan. Tämä oli juutalaisten tuolloin odottama pelastus.
Juutalaisilla olikin useampia messias-kandidaatteja, joiden toimet olivat useasti väkivaltaisia ja ne roomalaiset kukistivat kovalla kädellä. Viimeinen messias-kandidaatti oli Simon bar Kokhba, jonka muutaman vuoden kestänyt kapina päättyi tappio vuonna 135.