Televisiomainokset näyttävät niin kuin ne olisi kuvattu 8-millisellä kaitafilmikameralla. Osa mainoskuvista on niin kuin ne olisi otettu 1970-lukulaisella kertakäyttökameralla. Ammattikuvankäsittelijät kehittävät eri keinoja, joilla he rahakkaasti voivat huonontaa kuvaa, koska nyt teknisesti laadukas kuva ei myy.
Golden age on taas muotia. Se alkoi siitä, kun joku osti Jopon. Sitten tuli jäbä, jolla oli varvasvälitossut. Parikymppisille suunnatuissa lehdissä niin kuin Nyt-liitteessä on kuvat käsitelty samaan malliin kuin älypuhelimien käyttämien kuvapalveluiden, Instagramin ja Hipstamaticin, vintage-suotimet tekevät kuvista houkuttelevia huonontamalla niiden laatua juuri oikeista kohdista.
Kuvissa on omituinen leikkikameraefekti ja retro-tunnelma. Retro ja vintage ovat jo itse asiassa aika kauankin olleet kuvallisen viestinnän niin sanottu villitys.
If-mainoksen loputtoman raivostuttava ”Don’t you worry ’bout the things”-renkutus kuusikymmentäluvun kepeätyylisine poppareineen ilmaisee asian ytimen. Kun halutaan myydä turvaa, kotoisuutta, onnea, luodaan idyllinen golden age ja unelmoiva viattomuus, jossa ei ole vaaraa eikä ahdistusta. Kaikki on niin kuin ennenkin, ei ole mitään hätää, mainostoimiston copywriter lupaa. Ja mehän ostamme sen.
Tämä tarkoittaa sitä, että oikeasti elämässä on ihan hirveästi ahdistusta ja huolta. Uskovaisten ja Putinin maailmaa eivät järkytä ainoastaan talouden sortuminen, sodat tai luonnonkatastrofit, sillä näiden lisäksi on vielä homot (karkeana ja tökerönä yleisnimityksenä seksuaalisen suuntautumisen monimuotoisuudelle). Ja kaikki ne pikkuvauvat, joiden sukupuoli on lääketieteellisesti niin monitulkintainen, että lääkäri ja vanhemmat joutuvat päättämään, kumpaa identiteettiä lähdetään kehittämään. Voi tulla vika-arvio, ja 15 tai 20 vuotta myöhemmin henkilö joutuukin niin sanotusti korjaamaan sukupuoltaan. Näin on ollut aina, mutta nyt siitä puhutaan.
Olisi helpompi elää kauniin utuisella aikakaudella, jolloin kaikki on vielä hyvin. Sellaisella aikakaudella, jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta jota romanttisilla retro- ja vintage-kuvilla yritetään kuvata.
Entä, jos nyt olisikin 1963, kuten kuvassa näkyy. Kamera on ehkä ollut hienoin Agfa, johon valokuvausharrastukseen intohimoisesti suhtautuneella olisi varaa. Saksa olisi tärkein teknisesti edistynyt maa. Kuvien kehittämistä pitäisi odottaa päiväkaupalla, ja se olisi kallista.
Syyskuun 1. päivä 1963 oli sattumoisin sunnuntai. Maaseudulla oltaisiin tansseissa, ehkä joku vielä tähänkin aikaan ehtoosta katselisi lakeuteen päin, polkisi Crescentillä kotiin.
Olemassaolo olisi viatonta. Ei olisi kierrätystä eikä taistolaisuutta. Ei Vietnamia, ei Tsekkoslovakian miehitystä. Martin Luther King olisi juuri pitänyt I have a dream -puheen, josta olisi luettu lehdistä, kuultu varmaan radiosta.
Olisi elo-syyskuun vaihde, ja Kennedyä ei olisi vielä murhattu. Ylioppilaat Fabianinkadulla polttelisivat puvuntakki päällä tupakkaa. Kuluisi vielä runsas vuosi ennen Juhannustansseja. Siitä pätkiä luettiin koulussa, kun olin yläasteella, ja ihmettelin, miten taitavasti osasi kirjoittaja käyttää vuoden 1938 raamatunkäännöksen sanajärjestystä.
Juuri nyt viikonvaihteessa Berliinin radiomessuilla olisi esitelty uskomaton hollantilainen keksintö: c-kasetti. Se mullistaisi pysyvästi musiikkiteollisuuden. C-kasetti jätti kieleemme pysyvästi ”nauhoittamisen”.
Mutta Kuuban kriisin takia tietysti jokainen eläisi jo 2000-lukua. Ydinsodan uhka oli silloin ehkä vielä kouriintuntuvampi kuin nyt. Elintaso oli vain murto-osa nykyisestä, ja syöpään kuoltiin ihan varmasti.
En tiedä, haluaisinko elää kahta viikkoa kauemmin vuoden 1963 puitteissa. En yhtään tiedä, kuinka ahtaaksi tuntisin oloni, jos vuoden 2013 mentaliteetti siirrettäisiin vuoden 1963 ympäristöön. Ehkä The Beatles -yhtyeen takahuoneessa on ollut hilpeä tunnelma, ehkä Bob Dylanin päässä on ollut avaruutta. Jos olisin tuolloin elänyt, olisinko päässyt Helsinkiin? Olisinko tuoreeltaan ennättänyt kuulemaan ajan uusimmat virtaukset? Olisi unelma ajatella kokeneensa se hetki, kun A Hard Day’s Night ilmestyi. Ehkä tämänkin kokemuksen voi tulevaisuudessa ostaa, kun kemikaalit kehittyvät.
Kesämökilläänhän vuoden 2013 ihminen kävelee samat kalsarit jalassa vaikka viikon eikä kaipaa Instagramia, Hipstamaticia tai Facebookia. En ole muuten koskaan edes käynyt Instagramissa.
Eli kyllä, 2013 on aivan hullu. Mutta maailma oli hullu myös 1.9.1963. Se oli vielä hullumpi 1943 tai 1643. Silloin oli vielä viisi pitkää vuotta jäljellä sotaa, joka oli jatkunut Euroopassa 25 vuotta. Vaan aikapa rientää. Pian ensimmäinen päivä kääntyy toiseksi, ”syksy jälleen saapui”, niin kuin Teppo Nuorva laulaa.
Vuonna 1963 toukokuun viimeisenä päästiin ylioppilaaksi. (Sitä juhlittiin 50. kerran tänä vuonna vuorineuvoksen, kunnallisneuvoksen ja tohtoreitten voimin). Sitten vapaaehtoisena Karjalan Prikaatiin…
Siellä ”puujalkakomppaniassa” palveli Juha Wat Vainio, ja niinpä perustettiin kelpo bandi prikaatin viihdytykseksi… Useat Junnun biisit saivat siellä ensiesityksensä.
Asiat ovat todella hyvin, kun voimme keskittyä huolehtimaan mainostoimistojen kuvankäsittelyn viimeisistä villityksistä.
Vanhoissa albumeissa on myös erittäin hyvin aikaa kestäneitä valokuvia. Mulla on isän ottamia värillisiä lomakuvia kesältä 1964 ja ne ovat parempia kuin runsas kymmenen vuotta nuoremmat pikakamerakuvat. Isä käytti laatikko-Yashicaa eli kottaraispönttöä ja sen filmi 126 oli kinofilmikokoa parempaa.
Samoin albumissa on sodanjälkeisiä m/v-kuvia jälleenrakennettavasta Euroopasta, äidin ottamia. Teräviä ja sävykkäitä. Äidille antoi taidekoulu osaamista myös valokuvien sommitteluun ja kuvat ovat edelleen tosi komeita. Kun filmi oli kallista, otettiin jokainen ruutu harkiten ja asetukset (aukko x valotus) tarkoin. Albumeihin talletettiin tietenkin vain parhaat.
Vieläkin vanhempien valokuvien laadukkuus johtuu usein siitä, että valokuvaajat olivat kiertäviä ammattilaisia, eikä kameroita, filmejä, kehitteitä ja papereita tehty laajoja kuluttajajoukkoja varten. Vintage-huononnus ehkä tavoitteleekin sitä ajan vaikuttamaa kuvien kulumista kuin alkuperäistä kuvien tasoa?
Blogisti on siinä oikeassa, että retrokokemus ei ole kovin kauaskantoinen. Kun löytää kesämökin komerosta vanhoja Viikko-sanomia, tuntuu hetken upealta, mutta kokemus menee nopeasti ohi ja toista kertaa se ei vaikuta. Ihmisen on varmaan hyvä elää omalla vuosikymmenellään.
Teemu Kakkuri kirjoitti:
Ilman muuta. Vintage-huononnus on keino saada huono valokuva näyttämään hyvältä. Tämän ajan ihmisten, ehkä jopa ammattikuvaajienkin, saattaisi olla vaikea saada aikaan sellaista jälkeä kuin entisajan valokuvaajat saivat aikaan sen ajan laitteilla.
Lisäksi Teemu kirjoitti:
Aikamatkafantasiat ovat kiinnostaneet monia ihmisiä, ja ainakin joitain vuosia sitten oli ihan epidemiaksi asti suosittua harrastaa larppaamista: Aikuiset ihmiset pistävät päällensä keskiaikaisen porvarin vaatteet ja patsastelevat keskenänsä leikkien jotain kreiviä. Harva kai haluaisi larppausleikeissään larpata talonpoikaa, jolta keripukki on vienyt hampaat. Aikamatkafantasia auttaa kuitenkin hahmottamaan kysymystä, kuka minä olen. Tämä aikahan – ja varsinkin syntymäni ensimmäiset tunnit, päivät, viikot ja vuodet – tekee sen, mitä olen. En itse olisi minä, ellen olisi pelannut Commodore 64:lla. Toisaalta se, mitä olen, on ikään kuin kertomus, jonka kerron itselleni. Ihminen voi tietoisesti rakentaa itsestään jotakin muuta, ts. oman ympäristön syöttämiä leimoja voi itse oksentaa ulos ja näin muovata itsestään ihan muuta kuin mihin ympäristö painostaisi.
Aikasidonnaisuuden vuoksi mietin blogissa kysymystä, tuntuisiko 1963 ahtaalta, jos sinne tästä vain siirrettäisiin vuoden 2013 mielenlaatu. Kuinka moni haluaisi oikeasti, että ”vanha aika palaisi”? Jos jokin oli paremmin, jokin toinen asia oli ehkä huonommin.
Atso E, myös isäni oli yhtä aikaa Juha Wattin kanssa Karjalan Prikaatissa. Lienetteköhän tuttuja?
Kun ei aiemmin ole tiennyt virallisista ortodoksijuuristaan, niin on ollut ilo saada käsiinsä Sortavalan ja Viipurin valokuvaamoissa otettuja vanhoja kuvia, joissa ”poseeraa” isoäitini isä Konstantin, joka pidätettiin 13.4.1918 Töölön sokeritehtaan pihalta ase kädessä ja kuoli nälkään Suomenlinnan vankileirin seurauksena ja sitten hänen isänsä Ilja, äitinsä Kristina Sofia ja sisaruksensa Nikolai, Olga ja Maria.
Vuoden 1963 muistan paremmin kuin eilisen päivän.
Vietin kesää ystäväni mummon mökillä. Mummo poltteli klubeja ja tarjosi pojillekin. Kamarin seinällä roikkui povekkaan Tuija Halosen kuva, luultavasti Kallen irtireväisty keskiaukeama.
Radiosta kuunneltiin Kahdeksan kärjessä niin kovaa kuin vanha putkimasiina salli. Ykkösenä oli Kingston Trion Greenback Dollar ja kakkosena Little Peggy Marchin I Will Follow Him.
Olin 14-vuotias.
Ehkä tälläkin blogialustalla on hyvä muistaa se, että UNICEF ei ole uskontoallerginen. Sen periaatteista mm.
”Faith-based organizations and religious groups have become important partners in UNICEF’s work with children across the globe. In developing countries, UNICEF works very closely with religious communities – ranging from those of the Buddhist and Islamic faith to several denominations within the Christian faith – whose tenets of religion include an interest in the health and wellbeing of people, and particularly of children. ”
http://www.unicef.org/media/media_4537.html
On yleensäkin hyvä muistaa ja muistuttaa itseään ja muita siitä, että maailman hätä on syytä kohdata yhteisvoimin, ei toinen toistaan vikoillen.
Hädän määrä on suuri. Kun meillä keskitytään vaikkapa perinteisen avioliiton murtamiseen, toisaalla taistellaan hengissä pysyäkseen. On se niin ihmeellistä maailman meno. Lasten hätä satuttaa kuitenkin aina kysymyksestä riippumatta.