Kolmannessa Mooseksen kirjassa ihmisiä kehotetaan pitämään joka 50. vuosi juhlavuotta. Tuolloin maa tulisi jättää viljelemättä ja orjat pitäisi vapauttaa. Katolisen kirkon piirissä riemuvuotta on vietetty jo 1300-luvulta saakka. Takavuosina riemuvuoden Jubilee-kampanja peräänkuulutti kehitysmaiden velkojen anteeksiantoa. Nyt Roomassa valmistaudutaan muutaman viikon päästä alkavaan riemuvuoteen. Nykyisin riemuvuotta vietetään 25 vuoden välein, seuraavan kerran alkavana vuonna 2025.
Ajatus riemuvuodesta hiipi mieleeni, kun seurasin surullisena loppuvuodesta pidetyn Yhdistyneiden Kansakuntien ilmastokokouksen lopputulemia. Azerbaidzhanin Bakussa pidetyssä kokouksessa ilmastokriisin torjumiseksi tarvittavia varoja haettiin kissojen ja koirien kanssa, mutta lopulta käsiin jäi vain laiha lohtu.
Ilmastokriisistä eniten kärsivät kehittyvät maat kaipasivat tuhansia miljardeja dollareita ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumiseen ja ilmastotuhojen korvaamiseen. Rikkailta teollisuusmailta ei herunut riittäviä rahoja, vaikka se olisi selviämisemme kannalta elintärkeää.
Ilmastorahoitus olisi myös tärkeä keino tasata ilmastokriisin syventämää maailman maiden ja sen ihmisten välistä epätasa-arvoa. Riittämätöntä rahaa annetaan mieluusti juuri lainoina, vaikka kehittyvät maat ovatkin jo täysin velkaantuneita vuosikymmenisine lainoineen teollisuusmaille ja kansainvälisille rahoituslaitoksille. Tämä rakentaa edelleen alisteisia suhteita ja syventää riippuvaisuutta.
Kriisi vaikuttaa seurakuntalaisten arkeen
Kuluneen vuoden aikana Lähetysseuran kumppanit eri puolilta maailmaa kokoontuivat keskustelemaan yhteistyöstä ja sen tavoitteista. Tapasimme ensin alueittain, sitten yhdessä. Oli puhuttelevaa, että yksi yhteinen Afrikkaa, Aasiaa, Latinalaista Amerikkaa ja Lähi-itää yhdistävä teema oli juuri ilmastokatastrofi. Siitä on tullut paikoin jo elämän ja kuoleman kysymys. Kirkot kehittyvissä maissa ovat kurkkuansa myöten täynnä ilmastonmuutosta – se vaikuttaa seurakuntalaisten arkeen jo niin monin tavoin. Kumppaneittemme toive oli, että tekisimme yhdessä kaikkemme ilmastoratkaisuiden löytämiseksi. He halusivat tehdä yhdessä myös vaikuttamistoimintaa, joka toisi ilmastokriisistä eniten kärsivien polttavat tarpeet esille.
Tämä ei ole ihme, sillä luomakunnan tila on vaikeutunut vuosi vuodelta ihmisen toimien vuoksi. Ilmastokriisi, luontokato, aavikoituminen ja vesipula vaivaavat. Meillä on tarve suitsia liikakulutusta, väestönkasvua, ilmaston lämpenemistä ja hiidioksidipäästöjä. Energiaa tulisi säästää ja fossiiliset polttoaineet korvata. Raaka-aineet tulisi korvata uusiutuvilla.
Ympäristökriisi on ihmisen maailmankuvan, elämäntavan ja koko ihmiskäsityksen kriisi. Luomakunta on elämämme ehto. Se on arvokas myös riippumatta siitä, mitä se meille antaa. Olemme luotuja muiden luotujen joukossa.
Jumala ei toivo meille tai luomalleen planeetalle tuhoa.
Jumala haluaa antaa meille rauhan, toivon ja tulevaisuuden, eikä toivo meille tai luomalleen planeetalle tuhoa. Me ihmiset olemme syntisiä. Olemme käyttäneet meille annettua valtaa monin tavoin väärin. Nyt planeettamme kärsii tekojemme seurauksena. Olemme vastuussa tekemistämme valinnoista.
Teollisuusmaiden tulisikin kantaa vastuunsa ilmastokriisistä ja aiheuttamistamme päästöistä. Kriiseistä kärsivät köyhät maat ja vedenpinnan nousun kanssa kamppailevat saarivaltiot ovat ilmastokriisin ensirintamassa. Vastuu ilmastokriisin syntymisestä ei ole heidän, mutta he maksavat siitä kovaa hintaa, jo nyt.
Toivon sydämestäni, että tuleva vuosi on riemuvuosi, joka kutsuu meitä ihmisiä katumukseen, parannukseen ja syvään muutokseen. Todellinen riemuvuosi, jolloin luomakunnan suojeleminen on ensisijaista, ja jolloin ilmastoajan orjuuttamien kahleet rikotaan ja velat sulavat anteeksiannetuiksi.
Pauliina Parhiala, Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja
