Mikä on sinun mielestäsi riittävä uskovien yhteys?
Tänä päivänä saatetaan erota kirkoista, jos pappi kertoo äänestävänsä eri puoluetta kuin seurakuntalainen. Tänä päivänä saatetaan erota kirkoista, jos seurakunnassa juodaan väärää kahvia, lennetään ilmastoa saastuttavilla lentokoneilla tai syödään lihaa. – Kirkoista eroamisen syitä voisi luetella nykyään lähes loputtomasti. Oletko sinä miettinyt, mikä tai mitkä ovat sinun kynnyskysymyksesi?
Perinteisesti luterilaiset kirkot ovat pitäneet kirkollisen yhteyden pohjana yksimielisyyttä evankeliumin opista. Pelkistetysti sanoen tämä tarkoittaa sitä, että tunnustetaan yhdessä Raamatun opetus Jeesuksen Kristuksen asemasta jokaisen ihmisen syntien sovittajana. – Tämä on minun mielestäni aika hyvä periaate. Jeesus Kristus on kirkkoa koossa pitävä henkilö. Emme voi koskaan saavuttaa yksimielisyyttä kaikista moraalista kysymyksistä, mutta tuhannet ja miljoonat kristityt voivat liittyä yhteiseen uskoon Jeesuksesta Kristuksesta syntisten, eli meidän kaikkien, Vapahtajana.
Ajatusta evankeliumin opista riittävänä kirkollisen yhteyden periaatteena on kuitenkin myös kritisoitu. Moni ajattelee, että se jättää liikaa tilaa opilliselle ja moraaliselle epämääräisyydelle. – Minun mielestäni tämä syyte on ymmärrettävä, mutta virheellinen.
Yksimielisyys evankeliumin opista ei tarkoita moraalista vastuuttomuutta. Kristikunta voi näet saavuttaa pelastussanomaan liittyvän sisäisen yksimielisyyden vain, jos se samalla tunnustaa yhdessä, miksi ja mistä meidän tarvitsee tulla pelastetuiksi. – Yksimielisyyttä evankeliumin opissa ei ole, jos kiistämme esim. sen tosiasian, että usein meidän sisäiset viettimme ovat itsekkyytemme vääristämiä. Kaikki, mitä me kutsumme rakkaudeksi, ei olekaan rakkautta vaan usein myös himoa. – Jos esimerkiksi perheenisä hylkää vaimonsa ja lapsensa rakastuttuaan omasta mielestään viehkompaan naiseen, terve evankeliumin oppi edellyttää pikemminkin synnintunnustusta kuin kauniita kirkkohäitä siunauksineen. Puolison hylkääminen edellä kuvatulla tavalla rikkoo siten avioliiton lisäksi myös uskovien yhteyden. – Perinteinen kristillinen opetus kutsuu moraalin hylkäämistä antinomismiksi. Sellainen vie evankeliumin ulkopuolelle, koska siinä synnin vakavuus turhennetaan.
Yksimielisyyttä evankeliumin opissa on arvosteltu myös opillisessa mielessä liian löyhänä kirkollisen yhteyden kriteerinä. Tämäkin väite on mielestäni väärinymmärrys. Moni ihmettelee, miksi perinteiset kirkkokunnat eivät kutsu esimerkiksi jehovantodistajia kristityiksi, vaikka heillä on varsin samanlaisia moraalisia käsityksiä kuin kristityillä. – Yksi olennainen asia kuitenkin puuttuu. Se on usko Jeesukseen Kristukseen Isän Jumalan kanssa samaa olemusta olevana. Jehovantodistajat kiistävät Jeesuksen Jumaluuden, jolloin yksimielisyys evankeliumin opista särkyy. – Ollaksemme rehellisiä näin tapahtuu tosin kyllä myös niiden liberaaliteologien suhteen, jotka kiistävät Jeesuksen neitseellisen sikiämisen. Raamattu opettaa, että vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Jakamattoman kirkon uskon mukaan vain täysin puhdas ja vailla syntiä siinnyt Jumalan Poika voi sovittaa maailman synnin. Näin ollen huomaamme, että evankeliumin oppi muodostaa jakolinjan. Evankeliumia ei ole pelkkä puhe armosta ja armollisuudesta. Todellista evankeliumia on se sanoma, joka liittyy elimellisesti Jeesukseen Kristukseen ristiinnaulittuna ja ylösnousseena Jumalan Poikana.
Ai niin… Yksimielisyys evankeliumimn opista edellyttää myös sen tunnustamisen, että Pyhä Raamattu on Jumalan sana ja ilmoitus meille. Ilman Raamattua emme näet tietäisi juuri mitään Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen sanomastaan.
Olen miettinyt hyvin paljon, mihin perustuu minun mielestäni riittävä uskovien yhteys. Itselleni edellä kuvattu perinteinen luterilainen periaate on käynyt aina vain rakkaammaksi. Miten on sinun kohdallasi?
Manu Ryösö :”Oletko sinä miettinyt, mikä tai mitkä ovat sinun kynnyskysymyksesi?”
Kiitos kysymyksestä. Olen miettinyt kysymääsi asiaa suurin piirtein koko elämäni ajan. Kynnyskysymykseni on se, että kirkon hengelliset johtajat, piispat ja papit, todella uskovat Jumalaan ja uskonnustukseensa. Kynnyskysymyksiäni on myös se, että taloudesta päättävät seurakuntien luottamushenkilöorganisaatiot todella ymmärtävät mistä asioissa on kysymys, jos puhutaan kirkosta, ja että myös heille Raamatun Rakkauden kaksoiskäsky on ”maailman tärkein asia”.
Minun spontaani ajatukseni Manun pohdintaan on, että uudestisynynyt, uskova ihminen ei kovin helposti lähde kirkosta tai uskovien yhteydestä. Sitten, sellaiset, jotka mitättömistä syistä tai ovet paukkuen lähtevät, eivät ehkä olekaan sanan syvemmässä mielessä uskovia?
Minua vaivaa aina se, että etsitään yhteistä nimittäjää, joka voidaan järkevästi hyväksyä. Luterilainen määritelmä sanoo: Missä sanaa oikein julistetaan ja sakramentit oikein toimitetan. Tähän asti ihan hyvä, mutta sovellus alkaa kaivertaa, kun oikea tapa on se meän tapa, jota joku toinen ei voi hyväksyä.
Itse erosin kirkosta hengellisen kamppailun seurauksena, kun mietin miten pelastus on valmistettu ja miten sitä nykyisin tarjoillaan. Olen käsittänyt seurakunnasta sen, että sanankuuloon kokoontunut väki on seurakunta ja seurakunnalla on oikeus evankeliumin täyteyteen myös sakramenttien osalta. Kun Jeesuksen asettamia toimituksia aletaan käyttää kiristykseen, illaan hukassa ja raadellaan Kristusruumista pahasti.
Yhteys josta Jeesus puhui, on Pyhän Hengen aikaansaamaa eikä ihmisten mielipiteiden yhteensovittamista. Nyt voin olla yhtä jokaisen kanssa, joka tuntee saman Jeesuksen.
Siis, mikä saisi minut eroamaan kirkosta?Sekö että kirkon työntekijät vesittäisivät kirkon oppia tai että kirkon työntekijät henkilöinä eivät julistaisi perinteellistä evankeliumin tulkintaa?
Minua ei huoleta tuollaiset ongelmat. Kirkko laitoksena pitää lujasti kiinni isen opeista ja vain vaivaloisesti , vuosikymmenien taistelun jälkeen voivat herätä kysymään esimerkiksi sitä ,että onko naispappeus Raamatun hengen mukaista ,vaikka siellä ei naisten pappeuden mahdollisuudesta mainita? Tai onko homoseksuaalisilla oikeutta olla kirkon jäseniä ja elää omissa rakkaussuhteissa? Voiko sellainen myöskin olla Raamatun hengen mukaista vaikka jotkut niin kuin Paavali tuomitsevat sellaisen.
Nuo asiat ovat olleet ajankohtaisia ongelmia mutta ovatko niiden ratkaisut mitenkään vaikuttaneet kysymykseen sovituksesta ja pelastuksesta? Eivät ole. Kun pohditaan eettisiä kysymyksiä’ niin eikö kriteeri ole juuri ”Raamatun henki” vastakotana lakihenkiselle, ”farisealaiselle” kirjaimillselle kriteerille.
Niin kauan ,kun seurakunnat kokoontuvat viettämään jumalanpalvelusta ja sakramenttejä, ei ole mitään syytä vetää eksistentiaalisia johtopäätöksiä joidenkin pappien tai piispojen yksityisistä mielipiteistä ja luulla että ne jollain lailla heikentävät seurakuntaa Kristuksen ruumiina. Se koostuu meistä syntisistä armon kerjäläisistä joista jotkut ovat pitemmällä päässeitä ymmärryksessä ja pyhityksessä ja me muut ryömimme perässä.
Vastaus kysymykseen kynnyksestä on siis: Kynnystä ei ole olemassa ,ainoastaan kilvoittelu lähimmäisten, jopa viranhoitajien ,ymmärtämisessä ja vajavuuksien sietämisessä ,toivoen että oma näkökyky ei ole täyttä sokeutta. Toivo on se , että jostain ekleesian nurkasta löytää itselleen hengellisen turvapaikan jossa voi levätä ja etsiä suurempaa ymmärrystä hengellisyyden mysteereihin. Maailmassa me elämme suuressa hengellisessä kartanossa jossa on loputon määrä huoneita , joista jokaiselle voi löytyä omansa vaikka luulemme omaa kammiotamme siksi ainoaksi oikeaksi..
Markku Hirn. ”Toivo on se , että jostain ekleesian nurkasta löytää itselleen hengellisen turvapaikan jossa voi levätä ja etsiä suurempaa ymmärrystä hengellisyyden mysteereihin. Maailmassa me elämme suuressa hengellisessä kartanossa jossa on loputon määrä huoneita , joista jokaiselle voi löytyä omansa vaikka luulemme omaa kammiotamme siksi ainoaksi oikeaksi..”
Vähän tähän tapaan minäkin olen tottunut ajattelemaan. Olen maaimaa kiertäessäni nähnyt niin monia erilaisia seurakuntia ja uskovien yhteisöjä, joissa minimi, eli pelastava usko, on toteuteunut, että väkisin olen tullut aika hyväksyväksi melko suurienkin vajavuuksien ja opillisten puutteiden suhteen.
Vain pari kerta olen tietoisesti päättänyt olla menemästä jonnekin puhujana vierailemaan. Ihan kokonaan eri asia on sitten, millaisessa seurakunnassa itse tahdon olla.
Tämä voi kuullostaa hassulta, mutta minun juuret ja identiteetti, josta historiallisista syistä en tahdo luopua, on luterilaisuudessa. Samalla paikallinen sunnuntai kuluu yleensä vapaissa suunnissa. Tämä johtuu viehtymyksestäni Pyhään Henkeen, joka toki on läsnä kaikissa seurakunnisssa, mutta hyvissä vapaakristillisissä seurakunnissa ”vähän enemmän läsnä” jos näin nyt voi sanoa. Elämän tähden siis käyn vapaissa suunnissa samalla kun juureni ovat suomalaisessa kirkkohistoriassa.
Vapaat seurakunntahan ev.lut. kirkkoon verratuna ovat vähän kuin ilmassa leijuvia ”tekeleitä”, ikäänkuin joku ”tempaus” olisi jo tapahtunut ja leijuttaisiin pilviin Kristusta kohtaamaan.
Pieni lisäys blogiini. Minusta vaikuttaa siltä, että sain jotenkin aikaiseksi vaikutelman, että kysyisin kirkoista eroamisen kriteerejä. – Tarkoitin kuitenkin ennenkaikkea sitä, mikä luo mielestäsi yhteyden? Esim. Markku Hirnin kommentista keskustelu lähtisi liikkeelle teemaan, mitä kaikkea kirkoissa pitäisi sietää. Itse etsin vähän positiivisempaa lähtökohtaa, eli mikä saa jaksamaan ja luo aitoa yhteyttä… Antti taisi tähän jo omalta kohdaltaan vastatakin?
Juu, minusta on niin, että emme voi palvella Herraa ja pyiä muuten kuin myönteisellä asenteella. Myös Pyhä Henki on läpeensä myönteinen. Olen tavannut erityiseti vanhoja uskovia, joiden seurakunnat ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten, mutta jotka rakkaudesta seurakuntaansa uskolliseti käyvät Jumalanpalveuksissa ja kokouksissa.
Myös Turussa oli metodistikirkko,jossa lopulta oli jäljellä kourallinen mummoja. Sitten he kutsuivat sinne pastorin, jolle antoivat vapaat kädet tehdä mitä vaan, kunhan tämä pitäisi heille kerran viikossa perinteisen metodistikokouksen. Pastori piti lupauksensa mummoille vuosikymmenien aikana, jolloin seurakunnasta tuli suosittu opiskelijoiden ja nuoren polven elävä karismaatinen yhteisö Metsku.
Jos siis emme halveksu paikalleen jämähtäneitä seurakuntia, mitä vaan voi tapahtua, jos Jumala pääsee toimimaan. Silloin on aina uuden alun ja uudistukisen mahdollisuus. Minusta siis aina kannattaa katsoa seurakuntia ”mahdollisuuksien linnsien läpi”, koska Jumala on aina kykenevä luomaan uutta.
Myös itse olen huomannut, että ”huonokin” seurakunta on parempi kuin ei ollenkaan seurakuntaa. Ulkopuolelle jättäytyminen ei ole hyvä valinta, koska lähtökohtaisesti kuulumme yhteyteen muiden uskovien kanssa. Pelastustyössään Jumala käyttää seurakuntaa, koska pelastushistoriassa on nyt seurakunnan aika. Pelkästään tästä syystä kannattaa olla paikallisseurakunnassa mukana.
Yhteydeksi voi riittää nimi kirkonkirjassa ja sitten ollaan henkisesti oppositiossa. Kun oppositio on tarpeeksi suuri, voi ajatella , että se Jumalan valtakiunta on tässä eikä kaipaa muuta.
Manu. Luulin kirjoittavani positiivisesti, siis siten että minulla ei ole syytä erota kirkosta joidenkin maallisten huolien takia. Eikö tekstistä käy ilmi se, että yritän sanoa että kaikille löytyy tilaa, inhimillisistä opin tulkinnoista huolimatta.
En muuten väheksy niitä jotka ovat samaistuneet johonkin oppiin pohjautuvaan ajatteluun. Sellainenhan on hengellisen identiteetin rakennuspalikkia niille jotka sellaista tarvitsevat..
Markku,
En halua leimata kommenttiasi negatiivisuudeksi. Varmasti pyrkimyksesi ja tavoitteesi on myönteinen. – Huomioin vain sen, että kuvaamasi pyrkimys suvaitsevamman elämän puolesta kilvoitteluun ei ole luonteeltaan evankeliumia, vaan lakia. Lakia on näet aina kaikki se, missä pitää pinnistellä ja tavoitella jotakin sellaista, mikä on haastavaa (vaikka tämä ”haastava” olisi itsessään miten myönteistä). Kilvoittelu-ajattelun/uskonnollisuuden heikkous on siinä, ettei se ole itsessään mikään erityisen koossa pitävä voima. Paketti pysyy kasassa niin kauan kuin on paukkuja kilvoitteluun. – Kaipaamasi turvallinen ja levollinen paikka edellyttää jotakin sellaista perustavanlaatuista, joka antaa luvan ja mahdollisuuden levätä (kilvoittelun sijasta). – Perinteisen kristillisen opin mukaan tämä levon ja turvan elementti on ristiinnaulitun Kristuksen armotyö syntisen ihmisen puolesta. Vain tämän katsotaan kykevän tarjoamaan ainoa kestävä lepo.
Mistä tarkkaan ottaen on kyse, kun puhutaan yhteydestä? Onko se yhteyttä samaan seurakuntaan kuuluvien kanssa, vai hengellistä yhteyttä, niiden kanssa joita Jumalan Henki kuljettaa? Seurakuntaan kuuluu kumpiakin ja molempien kanssa on hyvä olla yhteyksissä. Jumalanpalveluksiin mennessäni pyydän siunausta ylhäältä ja sieltä se tulee. Riippumatta siitä ketkä sitä on toimittamassa. Yhteyksistä seurakuntaa en koe olevani riippuvainen. Sen sijaan riipun kiinni siinä siunauksessa, joka seurakunnan keskellä on mahdollista saada. Juuri se, että kirkossa on selkeästi kahdenlaista väkeä, antaa mahdollisuuden missionääriselle toiminnalle kirkon sisällä. En kaipaa sellaista seurakuntaa, jossa kaikki ovat uskovia. Keskeneräisenä toisten samanlaisten seurassa on hyvin tilaa.
Pekka. ”Juuri se, että kirkossa on selkeästi kahdenlaista väkeä, antaa mahdollisuuden missionääriselle toiminnalle kirkon sisällä. En kaipaa sellaista seurakuntaa, jossa kaikki ovat uskovia. Keskeneräisenä toisten samanlaisten seurassa on hyvin tilaa”.
Kai luterilaisissa seurakunnissa ajatelleen, että ”nisut” ja ”luste” kasvavat yhdessä lopulliseen sadonkorjuuseen asti.
Vapaissa suunnissa taas raja ”maailman ” ja seurakunnan välillä vedetään jäsenmatrikkelien mukaan. Ne ovat uskovien yhteisöjä, joissa pidetään etäisyyttä Baabeliin.
Molemmeiss on hyvä puolensa, toisessa mainittu missionäärisyys mutta toisessa taas parempi lähtökohta kasvaa yhdessä hengelliseksi yhteisöksi ylistys-armolahja- ja Ef 4:11 palvelulahjakulttuuria rakentamalla. Tämähän on vaikeampaa, jos koko ajan lähtökohtaisesti pitää huomioida uskomattomat, jotka heti putoavat kelkasta kun aletaan edetä Hengessä. Siksi yleensä ei edes alata etenamään ja koko touhu pysyy ainaisella lapsenasteella.
Karismaattinen voi olla vaikka, muut siitä ei tiedä. Armolahjat, kun ovat Jumalan salaisuuksia seurakunnan keskellä. Jumala voi käyttää armolahjojaan jopa sen henkilön tietämättä, joka niitä on saanut ja – käyttää. Armolahjoja on mahdollista käyttää niinkin, ettei muut sitä edes havaitse. Paitsi ne, joiden silmät P-H siinä avaa. Silloin tämänkin sydän avautuu otolliseksi maaperäksi ottamaan lahjoja vastaan. Siinä tajuaa, että lahjoja voi käyttää noinkin.
Tämän kaltainen armolahjojen käyttö ei tee lahjan käyttäjää joksikin erityiseksi, tai ihmeelliseksi. Sellaiseksi, kun juuri kukaan ei oikeasti halua tulla. Niinpä lahjoja ei pyydetä, koska se merkitsisi erityisasemaan joutumista. Jos sellaisia todella saisi.
Kiitos hyvästä keskustelusta, josta ei ole tarvinnut poistaa yhtään asiatonta kommenttia. Blogini hiljenee tänään iltakahdeksan maissa pyhän viettoon. Siihen asti sana on vapaa.
Kommentoin vielä keskustelua, jossa puhutaan uskovien seurakunnasta kontra ”sekalainen seurakunta”.
Itse en näe tarvetta arvioida kirkollisen yhteyden kysymystä kovin paljon tästä lähtökohdasta käsin. Syy siihen on minulla ajatus, että nähdäkseni kristillinen seurakunta on aina jonkinlainen sekalainen seurakunta.
Rakastan sitä ajatusta, että kaikissa näkyvissä seurakunnissamme on vain parhaimmillaankin vain yksi paikka, tai oikeastaan tarkemmin sanoen vain yksi pistemäinen paikka, jossa kristittyjen välinen yhteys on aidolla tavalla mahdollista. Tuo paikka on se kohta, jossa armoa tarvitseva syntinen ihminen seisoo Kristuksen ristin juurella. Tällä paikalla olevat ihmiset ovat 100% :sesti yhtä, – yhtä alastomina, yhtä tarvitsevina. – Miten tälle paikalle on mahdollista tulla?
Se on mahdollista vain siten, että Jumalan Henki koskettaa meitä armon ja totuuden sanalla.
Jumalan sanan totuus näyttää meille, miksi tarvitsemme Jeesusta Kristusta.
Armon sana ristiinnaulitusta Vapahtajasta taas julistaa minut ja sinut, syntisen ihmisen Kristuksen tähden puhtaaksi ja vapaaksi. – Tämä paikka ei ole sidottu alttarikaiteisiin, eikä temppeleiden koristuksiin. Se on paikka, jolle Jumalan Pyhä Henki tulee ratsastaen niin sanotusti Raamatun sanan vaunuilla. Se on paikka, jossa Kristus kumartuu jälleen löytääkseen kadonneen ja eksyneen.
Jumalan armon ja totuuden sanan puhuttelu on paikka, jolle on hyvä palata läpi koko elämän, koska tällä paikalla ja tälle perustalle on rakennettu kristillinen seurakunta, minun ja sinun kotisi kristittynä.