Omat rippikoulumuistoni talletin tyhjään kenkälaatikkoon kolmetoista vuotta sitten. Harvoin tulen tuota laatikkoa esille kaivaneeksi ja ajan kuluessa monet muistot omasta riparista ovat kovasti haalistuneet. Monet muistoista tuntuvat nyt kovin arkisilta. Mieleen on piirtynyt pitkä bussimatka vaellusriparille Lappiin ja leirille mukaan lähtenyt ystävä. Ensimmäisellä vaelluksella rankkasateessa repun sivutaskussa kastunut kännykkä ja sen myötä murrosikäisen kauhistukseksi ilman puhelinta kulunut leiriviikko. Neljän tytön huoneen vallannut tavaroiden iloinen sekamelska, kerrossängyn yläpedissä nukutut yöt ja herättämään tulleet isoset. Kalakeiton tuoksu ruokasalissa ja leirillä järjestetyt olympialaiset. Uudet, keltaiset kumpparit ja äidiltä lainattu tuulipuku, joka kahisi kävellessä. Rippikoulun opillisesta annista muistikuvat ovat kaikkein hatarimmat. Monet ulkoläksyt olivat ennestään tuttuja ja loppukoetta muistan jännittäneeni. Sen sijaan oppitunneista ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.
Vaikka muistoni omasta riparistani ovat kovin arkisia, pohdin uskoa ja elämää riparilla paljon. Nuorena mielessäni risteili loputtomasti kysymyksiä. Kyselin omaa paikkaani, elämän tarkoitusta ja mietiskelin elämän varjopuolia. Riparin loppuessa usko ja kirkon arki tuntui minusta kaukaiselta. En hakeutunut monien kavereideni tavoin isoskoulutukseen. En todellakaan olisi viisitoistakesäisenä rippikoululaisena uskonut, että minusta tulee kymmenen vuotta myöhemmin pappi. Papin työssä olen oppinut arvostamaan tuota nuorena kokemaani, voimakasta uskon kyseenalaistamisen aikaa. Se auttaa ymmärtämään ihmisiä ja erilaisia tapoja ajatella. Muistan, miltä oman uskon kanssa kipuileminen tuntui. Muistan toivottomuuden, pettymyksen ja yksinäisyyden tunteet. Sellaisen kipuilun keskellä jokainen tarvitsee luottamusta siihen, että Jumala ei hylkää, vaikka ihminen kyseenalaistaisi kuinka. Luottamusta siihen, että kirkon ovet ovat aina auki, vaikka ihminen olisi ollut kauankin poissa. Luottamusta siihen, ettei Jumalan armossa ja rakkaudessa ei ole parasta ennen – päivää.
Näistä asioista, armosta ja rakkaudesta, olen tänä kesänä riparilla opettanut. Pilke silmäkulmassa ja lempeydellä suhtaudun siihen, että moni minun itseni tavoin unohtaa rippipapin sanat ajan kuluessa. En itsekään muista leiriltä yksittäisiä sanoja, mutta eräs lause jäi mieleeni. Leirin lopussa kirjoitimme jokaiselle ryhmäläiselle lapun muistoksi, johon oli tarkoitus kirjoittaa jotakin myönteistä toisesta. Tuo lappu on yhä tallessa kenkälaatikossa, mutta mieleeni on jäänyt lapusta yksi lause. Rippipappini minulle kirjoittamat sanat: ”hiljaisen kuoren takana on aikamoiset lahjat ja voimavarat”. Noihin sanoihin olen palannut riparini jälkeen monta kertaa. Pappi tuntui näkevän hiljaisessa, kyselevässä ja kyseenalaistavassa nuoressa muutakin. Toivon, että itse osaisin kirjoittaa riparilla nuorille muistiin sellaisia sanoja, jotka voisivat heitä rohkaista ja jotka he muistaisivat vielä pitkään riparin jälkeen.
Mitä sinä muistat omasta riparistasi?
Tubessa päästään seuraamaan kesän 2018 riparitunnelmia Keuruulla
Tubessa tarinani heviteinistä papiksi
Rippikoulusta on reilu 40 vuotta. Edelleen paljon muistoja, myönteisiä 🙂
• oppitunneilta esmes rippileirin vetäjän juttu kristinuskon ja muiden uskontojen oleellisesta erosta, havannollistettu piirtoheitinkalvolla
• yhden oppitunnin alussa, ennen opettajan tuloa, alkoi itkettämään, en tiedä miksi. Tyhjä olo. Vedin farkkustetsonin tiukemmin päähän ja keräsin itseni, pidätän itkun. Eihän sitä kaikkien edessä nyt aleta vollottamaan.
• iltaohjelmia odotin eniten: isoset irrottelivat, olivat hauskoja. Näytelmiä jne. ja lopuksi uskoontulokertomus. Ne olivat huippumielenkiintoisia!
• Leirin jälkeen, itsekseni polkupyörällä ajaessa, auringon paistaessa iski taas tyhjä olo. Itkin itseni tyhjäksi.
… viisi vuotta sitten kävin aikuisprotun. Merkittävyys samaa luokkaa kuin ripari. Sitäkin suosittelen 🙂
Mukava kuulla, Lauri, miten monia muistoja sinulle on jäänyt leireistä. Muistat monenlaisia asioita yli neljänkymmenen vuoden takaa – huikeaa! Useat rippikouluiässä tunnetut tunteetkin jäävät syvälle mieleen. On hienoa, kuinka nuori voi tulla puhutelluksi monella tavalla ripariaikana. 🙂
Menin hyvässä uskossa kansanopistoon. Nimittäin, rippikoulu olisi pitänyt olla käyty. Ei ollut. Joten jouduin käymään sen siellä. Uskon lujasti siihen , että siellä olisi muitakin kaltaisiani, vaan eipä ollut ja jouduin suorittamaan sen yksin. Siitä muodostui kamala kokemus. Ensinnäkin se pelko, että kaverit tulevat pilkkaamaan, kun kuulevat ja sitten vielä sen suuren häpeän ja pilkan kantaminen. Edellinen taisi olla kovempi kokemus. Yritinkin alkuun salata asian muilta oppilailta. Opiskelusta ei tuullut alkuun mitään. Olin kuitenkin mielestäni oppinut jonkin ulkoläksyistä ja menin rohkeasti sitä koulun rehtorille esittämään. En muistanut siinä edes alkua. Saatikka sitten mitään muutakaan. Silmissä melkein pimeni. Ei sentään, vieläkin muistan miten seisoin typertyneenä, siinä rehtorin edessä. Konfirmaatio ei minulle ollut mikään suuri ja iloinen juhla. Yhden ainoan keskustelun muistan. Sanoin siinä rehtorille sen, että ei Jumala ole kenellekään puhunut. Tämä vastasi , että puhui Jumala Mooseksellekin. Kansanopistosta lähtiessäni ostin ensimmäiseksi jonkin miestenlehden, jota sitten junassa tutkistelin. Irtiottoni uskon asioista ei kuitenkaan onnistunut, kun
ne alkoi oikeasti kiinnostamaan melko piankin. Elämä tuntui joten merkityksettömälle. Sitten näin uskovia, joilla jotenkin vain oivalsin olevan elämässään, juuri se merkitys, jota silloin kovasti elämääni kaipasin.
On surullista kuulla, ettei rippikoulu ole ollut sinulle Pekka myönteinen kokemus. Olet joutunut painiskelemaan yksin rippikoulua suorittaessa monien kipeiden tunteiden kanssa. Jokainen nuori kaipaa tuollaisessa tilanteessa aikuisilta kannustusta, rohkaisua ja ymmärrystä. Ulkoläksyjen suorittaminen ei saisi koskaan olla vakava ja pelottava kokemus. Arvostan sitä, kuinka et ole antanut rippikoulukokemuksen määritellä loppuelämää, vaan olet rohkeasti lähtenyt uskon asioita tutkimaan.
Tietenkään en enää ole sama henkilö, kuin tuolloin n.50v. Sitten, mutta ehkäpä se antaa vähän pohjaa käsittää sitä, mitä tuon ikäinen nuori saattaa riparillaan kokea.
Tuli tuosta mieleen tilanne, jossa autoin yhtä poikaa oppimaan riparilla läksyjään. Yks kaks. mieleeni tuli : ” tää kaveri ei opi mitään”. Se iski tajuntaani niin voimakkaasti, että oivalsin siinä tapahtuneen tunteensiirron. Ajatus olikin tuon pojan oma kokemus omista oppimisen mahdollisuuksistaan, eikä minun omani. Niinpä rohkaisin ja tuin poikaa entistä päättäväisemmin. Opittuaan ulkoläksynsä, hän ääneen hämmästeli, että oli ne oppinut.
Sitä vain ihmettelen, että kun itsekkään en muista oppitunneistani mitään. en edes sitä että oliko niitä edes. Jotain samaa taisit kertoa tuossa itsekin. Niin miksiköhän oppituntien valmistamiseen ja pitämiseen menee ohjaajilta energiat. Eikä nuorten henkilökohtaiseen ja luontevaan kohtaamiseen jää juurikaan mahdollisuuksia. Aika kuluu noihin oppitunteihin. joiden opetuksista kukaan ei muista riparin jälkeen yhtään mitään, niin miksiköhän näin kuitenkin yhä toimimme?
Tuo ongelma lienee kaikessa opetustyössä. Ystäväni kiteytti sen kysymykseen, opetetaanko kursseja vai oppilaita. Huolella laaditun suunnitelman taakse voi suojautua arvaamattomilta kohtaamisilta. Niinpä tulos voi olla: ”Kyllähän minä sen opetin, mutta kun eivät oppineet.”
Hienoa, Pekka, miten olet rohkaissut ja tukenut riparilla ulkoläksyjään opetellutta poikaa. Itse olen monesti riparilla huomannut, että nuoren asenteisiin omaa oppimista kohtaan vaikuttaa valtavasti koulussa saatu palaute. Moni koulussa heikommin pärjäävä ajattelee, ettei selviydy ulkoläksyistä ja rippikoulusta. Ripareilla taas olen itse huomannut, että moni näistä koulussa painiskelevista loistaakin riparilla erilaisessa oppimisympäristössä. Näiltä nuorilta tulee syvällistä pohdintaa ja hyviä kysymyksiä. Toivon, että rippikoulu voisi antaa näille nuorille luottamusta omiin kykyihin.
Ainakin itse ajattelen, että viimeisen päälle hiottuja oppitunteja tärkeämpää on nuorten ja heidän kysymystensä kohtaaminen. Koen myös, ettei yhdellä oppitunnilla tarvitse ottaa hurjasti teoreettista asiaa. Muutama tärkein pointti, kertomukset elämästä ja nuorten kysymysten läpikäyminen riittää. Nykyisin panostan suosiolla oppituntien viilaamiseen vähemmän ja käytän jäävän energian leirillä läsnä olemiseen. Vaikka moni nuori unohtaa riparin oppitunnit ja opetellut asiat, riparin tunnelman ja kohdatuksi tulemisen tavan moni muistaa vielä pitkään.
Ystäväsi kysymys on hyvä, Martti. Usein tuntuu, että ennalta määritellyt asiakokonaisuudet nousevat oppilaiden ajatuksia ja kysymyksiä tärkeämmiksi. Toki opettajan kannalta on helpompaa pitäytyä tiukasti omassa suunnitelmassaan kuin liikkua sen ulkopuolelle oppilaiden näkökulmien perässä. Minusta käytännössä käteväksi on osoittautunut se, että nuorille voi antaa kysymysten kanssa hyvin vapaat kädet. Ripareillani nuoret saavat tehdä anonyymisti kysymyksiä suruun, kuolemaan ja hautajaisiin liittyen ja kerään laput jo edellisenä päivänä. Näin ehdin katsoa kysymykset läpi ja valmistautua niihin. Seuraavana päivänä käsitellään oppitunnin aihetta nuorten kysymysten kautta ja samalla saadaan kristinuskon ajatuksia tuotua luontevasti esiin. Olen kokenut tämän antoisaksi tavaksi.
Opettajan paperista näissä opetustilanteissa siirtyy tieto oppilaan paperiin. Käymättä ollenkaan kummankaan päässä.
Sanotaan myös, ettei opettamista ole oikeasti tapahtunut, jollei oppimista ole tapahtunut.
Leirifiilis on yksi merkittävimmistä asioista riparilla. Tuota fiilistä olet Emilia oppinut hyödyntämään mainiosti. Vastaamalla nuorten omiin kysymyksiin ja rakentamalla oppitunteja niiden pohjalta. Vastaamattomat kysymykset toimivat lukkoina, jotka estävät siihen liittyvän muunkin tiedon omaksumista.
Avaat näitä lukkoja ja mahdollistat ja rohkaiset nuoria kysymään lisää. Luot ilmapiiriä, jossa nuori uskaltaa avautua omana itsenään.
Kiitos kauniista sanoista, Pekka. Nuorten kysymyksiä ja ajatuksia voi nykyisin hyödyntää monella tavalla. Kuvailemasi ”seinän” voi toteuttaa kätevästi netissä somea hyödyntäen. Joillakin ripareilla olen käyttänyt esimerkiksi nuorten raamiksissa tai oppituntien tehtävissä SnapChatia (siinä nuoret saavat laitettua mulle katsottavaksi lyhyen videopätkän tai kuvan).
Joku on laittanut ”seinän”, johon kukin on voinut kirjoittaa itseään kiinnostavia asioita ja oppitunneissa on hyödynnetty näitä tekstejä. Nyt nettiaikana sen toteuttaminen on vielä paljon kätevämpää.
Leirifiilistä voi kätevästi hyödyntää, mikäli ei anna sen kadota. Fiilis vetää nuoret seurakuntaan mukaan, kun kokemus on yhä tuoreessa muistissa. Jos vain on mahdollista kutsua nuoret jo konfirmaatioiltana yhteen ja siitä jatkaa viikoittain kokoontumista, niin ei tarvitsisi valittaa sitä, ettei seurakunta kiinnosta nuoria. Usein tehdään se perusvirhe, että toiminta alkaa vasta viikkojen, tai jopa parin kuukauden kuluttua. Silloin nuoren kokemusmaailman on jo ihan muut asiat täyttäneet. Eikä laimentunutta fiilistä voi enää samalla tavalla hyödyntää.