Rippikoulu ja PISA-tulokset

[Jarmo Kokkonen:] Katselen rippikoulua kehittäjän silmin ja koulua neljän koululaisen isän silmin. Molemmat ovat perinteisiä ja vahvoja instituutioita. Suomessa on hieno peruskoulu ja upea rippikoulu. Molempia voidaan kehittää ja molemmat voivat oppia toisiltaan.

Vanhemmat ja perhe

Rippikoulun noin puolen vuoden aikana vanhempia tavataan monta kertaa. Joissakin seurakunnissa vanhempien tilanteita on viidestä kuuteen, useimmissa kahdesta neljään. Koulu hukkaa yhteyden vanhempiin kriittisessä vaiheessa, eli yläkoulussa. Alakoulussa yhteys toteutuu paremmin. Lukiossa murrosikä on ohitse ja kiinnostus tulevaisuudesta yhdistää nuorta ja vanhempia. Nuoren itsenäistymisen pyörteissä koulun ja kodin olisi hyvä liittoutua, ei eristäytyä. Samoin vanhempien keskenään. Sekä rippikoulun että koulun vanhempien tapaamisten olisi hyvä olla muuta kuin informaatiotilaisuuksia.

Koulu on avautumassa paikallisyhteisöllisyyden suuntaan, ja toivottavasti kehitys jatkuu. Kaikki voittaisivat, jos peruskoulun päästötodistuksen saamisen ehtona olisi se, että jokaisen nuoren vanhemman tai huoltajan tulee istua yksi koulupäivä pulpetin ääressä jokaisena lukukautena, siis kaksi päivää vuodessa.

Tulevaisuuden rippikouluissa ei ole monta palkattua aikuista. Mutta vapaaehtoisia voi olla nykyistä enemmän. Odotan jännityksellä, mikä seurakunta aloittaa ensimmäisenä seniori-isoskoulutuksen.

 Yhteisöllisyys ja ryhmähenki

Pitkälti isosten ansiosta rippikoulussa aikuisilla on käsitystä siitä, missä oppilasryhmässä mennään. Kun koulussa on paljon opettajia ja oppiainerajat tiukkoja, aikuisille ei muodostu kuvaa siitä, mikä nuoria puhututtaa ja kiinnostaa. Nuorten maailma jää vieraaksi. Nuorille taas syntyy kuva siitä, että koulu ei ole elämää varten, vaan suorituksia eli arvosanoja varten. Valitettavasti myös rippikoulu näyttäytyy usein peräkkäisten suoritusten sarjana. Koulun vaikutus on niin suuri, että rippikoulu on nuoren silmin helposti laajennettu uskontotunti. Nuoren onneksi riparilla saa kuitenkin laulaa ja leikkiä, yläkoulussa se on lapsellista ja noloa.

Oppilaat voivat olla vuosia samalla luokalla ilman, että oikeasti puhuvat toisilleen. Viikon leirijaksolla voi tapahtua sosiaalisessa mielessä enemmän kuin koulussa kahdeksassa vuodessa. Jos jokaisena koulupäivänä vaihdettaisiin kuulumisia vaikka 15 minuuttia, voisi paljon muuttua. Samoin, jos ruokailu kestäisi viisi minuuttia kauemmin. Tyttäremme osallistui Viikin normaalikoulun lukiossa heti syksyn alussa ryhmäyttämispäivään, jossa yövyttiin yhdessä tuutorien (=isosten) kanssa. Rehtorikin oli paikalla. Enemmän tällaisia jokaiseen kouluvuoteen. Olipa nuori koulussa tai rippikoulussa, hänen perustavin tarpeensa on kuulua porukkaan ja tulla hyväksytyksi omana itsenään. Mitä avoimempi ryhmä, sitä parempi oppimisen motivaatio. Mitä läheisempiä oppilaat ovat toisilleen, sitä vähemmän kiusaamista. Pahinta kaikesta on yksinäisyys.

 Ylä- ja alakoulun raja

Vantaalla lapsemme ovat siirtyneet yläkouluun kuudennella luokalla. Tämä on paljon parempi kuin vuotta myöhemmin. Siirtyminen luokanopettajista aineopettajiin on kriittinen sauma.  Lapsi (sitä yläkoululainen oikeasti on) jätetään ilman omaa luokkaa, ja ilman opettajaa. Opon mahdollisesti tarjoama vartti viikossa on laiha lohtu. Kaikki, mitä voidaan tehdä tämän rajan loiventamiseksi, kannattaa tehdä. Rippikoulussa on yhä yleisempää, että aikuiset toimivat ja opettavat yhdessä. Tämä lisää kuin itsestään toiminnan monipuolisuutta ja moniäänisyyttä. Koulussa opettaja jää liian yksin omaan luokkaansa oman aineensa kanssa.

Ehkä pitkän päälle Suomessa joudutaan ratkaisemaan onko koulu enemmän elämää vai työelämää varten. Jos elämä valitaan, ei ainakaan lisätä valinnaisuutta, jaksoja ja yksilöllisiä oppimispolkuja. Eikä myöskään oteta Pisa-tuloksia liian vakavasti.

– Jarmo Kokkonen –

asiantuntija – kirkkohallitus, kasvatus ja perheasiat