Jännittää. Näitä nuoria en ole tavannut aikaisemmin. Nämä nuoret ovat syntyneet vuonna 2002. Tuon vuoden muistan. Mitä he tuolloin syntyneet ajattelevat elämästä? Mitä he tarvitsisivat kipeimmin?
Tässä leirikeskuksessa en ole käynyt koskaan. Tulomatkalla nuorisotyönohjaaja soittaa, että bussi jätti poimimatta mukaan yhden rippikoululaisen. Käännyin takaisin. Myöhästyn siis aloituksesta, kuten pysäkille jätetty poikakin. Tästä tämä papin leiritaival alkaa.
Istumme piirissä lattialla. Pyydän jokaista sanomaan jonkin asian uskosta, seurakunnasta, Jumalasta. Pyydän, että sanotaan vain jokin oma ajatus tai kokemus, oli se sitten myönteinen tai kielteinen, oli se sitten uutisista, vanhemmilta, kavereilta – mistä tahansa. Vastauksia kuunnellessa yritän miettiä, kuuluuko siellä nuorten ääni. Nuoret seuraavat uutisia. Kärjekkäimmät aiheet ovat tuttuja. Muutama sanoo, ettei usko Jumalaan. Alamme olla lähtökohdissa. Sanon, ettemme yritä löytää jonkun toisen ajatuksia tai keksiä papille sopivia vastauksia.
Yritämme pyrkiä edes hiukan ymmärtämään omaa elämäämme, uskon- ja elämänkatsomustamme, paikkaamme tässä maailmassa.
Ruokailun jälkeen on jumis. Lähdemme liikkeelle kysymyksestä: ”Mikä tekee jostakin tilaisuudesta sellaisen, että siitä voi käyttää nimitystä jumalanpalvelus?” Aika pian tuntomerkkejä löytyy. Ensimmäisenä tuntomerkkinä on musiikki ja laulu, sitten Raamatun lukeminen, rukous. Niinpä sitten yksi ryhmä miettii, missä jumiksemme pidetään ja toiset valmistautuvat musiikkiin, lukemiseen ja rukoukseen. Aurinko paistaa. Ryhmä päättää, että jumis pidetään pihalla.
Valmistaudumme aulassa. Sanon, että mennään kuin kirkkoon. Jutellaan täällä mutta kun mennään hyttysverhon läpi ulos, niin vain se puhuu, jolla on tehtävänä sanoa jotakin. Heti alussa tuntuu hyvä tuulahdus: meluisa ryhmä osaa keskittyä!
Laulua ei vielä ole ryhmässä löytynyt. Yksi musiikkiryhmän pojista soittaa kännykällä ortodoksista laulua. Se kuuluu ilman kaiutinta aika hiljaa. Ryhmä terästää kuuloaan ja syntyy oivallinen rauhan tunnelma.
Ehkäpä leiri ei ala kovin innostavasti. Ajattelen yöllä, että löysimme kuitenkin alkupisteen: yritetään puhua vain sellaista, mikä on totta itselle. Siinäpä tekemistä onkin! Muutamien kovaäänisimpien nuorten sanavarasto on suppea ja keskittyy siihen yhteen asiaan, mikä on mielessä. Seuraavana päivä tämä miete sitten jo aiheuttikin toimenpiteitä.
——–
Tässä rippikoululeirin päiväkirjassa on mietteitä Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakuntien yhteisestä leiristä. Toiset opettajat, isoset, emännät ja leiriläiset ovat tietenkin kokeneet samat asiat omalla tavallaan. Kerron vain omista tuntemuksistani.
———
