Kristillisellä Työväenyhdistyksellä vietettiin kristillistä vappujuhlaa. Siellä kiinnitettiin huomiota puhujapöntön vaatteeseen. Siinä oli kuvin ja sanoin kerrottu kristinuskon ydin: Ensin risti, sitten kruunu. Me tiedämme, että tässä maailmassa on kuninkaallisia, joille kuuluu kruunu heti alusta ja säilyy loppuun asti ellei luovuta sitä pois tai tule ajetuksi maanpakoon. Ehkä jotkut muistavat henkilön, joka eteni maasta toiseen kantaen puista ristiä. Tuntuisi luonnolliselta, etteivät nämä kaksi asiaa kohtaa koskaan tässä ajassa. Meidän silmiemme edessä ei toteudukaan. Emme varmaakaan tule näkemään, että joku painaisi kruununsa sitä puuristiä kantaneen päähän. Se mahdollisuus on pois suljettu.
Risti on keskeinen osa kristinuskon ilmoituksessa. Se on ratkaisun paikka, jossa kaikki koko ongelma ratkaistiin. Itseäni puhutteli Kakolan kirkossa kaksi asiaa. Alttariseinällä oli iso puinen ja tyhjä risti. Peräseinällä oli iso puinen krusifiksi. Siinä syntyi ikäänkuin jännite näiden kahden pisteen välille. Saarnatessa sai katsoa siihen ristinhetkeen, mutta seurakunta sai katsoa täyttymykseen eli tyhjään ristiin. Jeesus sanoi, että pitäisi ottaa jokapäivä oma ristinsä ja seurata Häntä. Muuten emme ole Hänen opetuslapsiaan. Mikä se risti sitten voisi olla. Köyhyys? Tuskin! Vaikea avioliitto? Tuskin! Sairaus? Tuskin! Ei Hän ansainnut autuuttamme olemalla köyhä, koditon, pakolainen, halveksittu, kiitetty ja palvottu, leivän jakaja, sairaiden parantaja ja syntisten ystävä, eikä olemalla suuri opettaja, vaan kuolemalla ristiin naulittuna.
Mitä ristillä tapahtui? Ristillä kohtasi Jumalan vanhurskaus ja meidän syntimme Kristuksen ruumiissa. Ruumis otettiin siitä pois ja on noussut taivaaseen. Siis meidän syntiämme ei enää ole, se ruumis piti hävitä, koska Hän otti pois maailman synnin! Mitä jäi jäljelle? Risti tyhjänä! Miksi? Että me ottaisimme sen kannettavaksemme! Miksi sitä pitäisi kantaa, eikö meidän tule iloita ja karkeloida, kun synti on otettu pois? Sitäkin meidän tulee tehdä, mutta Isä Jumalan pyhyys on siinä ristissä ja siitä emme saa koskaan luopua. Me emme saa unohtaa, että Jumalan pyhyys vaati synnin rangaistavaksi, koska Hän itse oli sanonut: Teidän pitää kuolelmalla kuoleman! Tämä kuolema on voitettu Kristuksen kuolemalla ja siksi me kannamme mukanamme Jumalan pyhyyden tuntemista, joka auttaa meitä kuuliaisuuteen Jumalan tahdolle Pyhän Hengen voimassa niin kauan, kun me otamme ristimme. Jos siitä luovumme, niin pyhyyden tunnon myötä häviää myös synnin ja armontunto ja me hukumme!
Tosi kiinnostava käsite tuo reformikatolilainen. Liikahdus kotiinpaluun ekumenikkaan?
Näkökulma ei suinkaan ole uusi, mutta kovin populaari se ei liene kummassakaan suuressa leirissä, joihin Jolkkonen uutisen mukaan viittaa.
Jos kuitenkin puhutaan ”kotiinpaluusta”, ei ”kodilla” voida tarkoittaa nykyistä Rooman kirkkoa. Niin kuin juutalaisuus sellaisena, kuin sen tunnemme, on osaltaan reaktiota kristinuskon syntyyn, samoin nykyinen roomalaiskatolisuus on syntynyt vasta reformaation jälkeen ja osittain voimakkaana reaktiona siihen.
Organisaationa Rooman kirkko on toki pysynyt samana kuin ennen reformaatiota, vaikkei samanlaisena. Toisaalta sama koskee myös Suomen ev.lut. kirkkoa, joka on katkeamattomassa, vaikkakin monella tavoin muovautuneessa organisatorisessa jatkumossa keskiajan kirkon kanssa.
Ja Mikael Agricolaa on todellakin pidetty myös ”reformikatolilaisena”.
Keskiaika sisälsi monia katolisen kirkon uudistusliikkeitä: Clunyn liike, dominikaanit, fransiskaanit jne. Ne eivät kuitenkaan hajottaneet katolista kirkkoa vaan uudistivat sitä sisältä päin. Voidaanko luterilaisuus nähdä tässä valossa?
Luterilaisuudesta olisi voinut tulla Kirkon perusteellisesti sisältä käsin uudistanut liike, ellei sitä olisi suljettu roomalaiskatolisen kirkon ulkopuolelle.
Keskiajan monet uudistusliikkeet ovat olleet mukana käynnistämässä reformaatiota.
Naispappeus ja arkkipiispa Mäkisen oikeamielinen työ seksuaalivähemmistöjen hyväksi saattavat olla pelastus luterilaiselle kirkolle. Itsenäisyys on mahdollista säilyttää ekumenian puristuksessa (ekumenia on katolisen kirkon tavoite katolistaa erossa olevat).
Vaikka mitä Jolkkonen puhuu, niin hän ei pääse hyppäämään aidan ylitse ”kotiin”. Ja vaikka pääsisikin, niin portti on suljettu.
Lauri
Kiitos puheenvuorostasi.
Risti vain, risti vain, kerskaus on mulla.
Ottakoon kukin oman henkilökohtaisen uskon, Jeesuksen ristintyön tähden ja seuratkoon Jeesusta.
”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne, ja te tulette olemaan minun todistajiani …. aina maan ääriin saakka”.
Minun todistukseni on minun ristini, eikä ilman sitä voi seurata Jeesusta.
”Rukoilen, että yhteinen uskomme auttaisi sinua käsittämään kaiken sen hyvän, minkä Kristus on meille antanut.” Usko on yhteinen. Sen näkee Reijo Mänttärinkin lainaamasta jakeesta. Sehän ei kuulu: – Sinä saat voiman, kun Pyhä Henki tulee sinun päällesi, ja sinä tulet olemaan minun todistajani.
Risti siksi, että lihallisuutemme saisi heti kuoleman ristillä aina, kun se pyrkii esille. Paljon lihallisuutta on vielä elossa ja voi hyvin, mutta Jumalan armon avulla me kuoletamme sitä. Uskon tunnustaminen ja leimautuminen Jeesuksen omaksi on yksi ahdas paikka ainakin minulle, kun olen lapsena saanut kiusaamista koulussa osittain uskoni tähden, oli siinä varmaan muutakin, kun hirsikoulun nurkkasalvokset tulivat tutuiksi.
Risti on se usko, jota ilman ei kukaan ole näkevä Herraa. On totta, että uskovia saatetaan pilkata, koska he eivät ole tämän maailman menossa mukana. Siis sellaisissa tekemisissä, jotka saattavat olla sopivia tai sopimattomia jumalattomille, mutta se yleisesti, jos ei hyväksytä, niin suvaitaan, etenkin porukoissa.
Hebr. 12:14, ” Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;”.
Uskova pyrkii rauhaan ja pyrkii elämään Jeesuksen käskyjen mukaisesti. Vaikkei mitään puhu, niin näin Jeesuksen seuraaminen on todistus, risti, mikä näkyy.
Isäni oli helluntaiseurakunnan vanhin ja kaikki tiesivät meidät helluntalaisiksi. Muistan, kuinka leikkiessämme Haminan valleilla, yksi rääväsuiden tyttö huusi kaikkien kuullen, että ”toi Reijo on niitä uskovia helluntalaisia”. Kukaan, noin kymmenestä lapsesta ei sanonut sanaakaan, ei silloin eikä myöhemmin. ”eläkää sovussa kaikkien kanssa, jos se teistä riippu” ja ”pyrkikää rauhaan ja pyhitykseen”.
Alle kymmenen vuotiaana olin yliarka ja se ominaisuus minussa paheni hälyyttäväksi. Olin vatsakipujen vuoksi pois koulusta ja lähdin kesken koulupäivän kotiin, koska vatsa oli kipeä. Minulla oli opettaja, joka oli ottanut minut silmätikukseen. Hän kysyi minulta kun en viitannut, eikä koskaan kysynyt, kun viittasin. Minulla oli samat oireet, kuin alkavalla vatsahaavapotilaalla. Kun minut leikattiin, niin lääkäri sanoi, että ”oletteko te vain 10 vuotias?”, kun heräsin leikkauksesta.
Tämä leikkaus ei parantanut vatsavaivoja vaan urheilun ja voimistelun opettaja, alkoi antamaan minulle tunnustusta suorituksistani. Siirryinkin sitten hänen luokalleen sueraavana vuonna ja olin luokan paras oppilas, kun luokan päätin. Edellisenä vuonna olin toiseksi huonoin.
Tuo kiusaaja-opettaja oli korkeasti kirkollinen ja meidän rukoushuoneemme oli hänen naapurissaan.
Room.8:
”35 Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka?
36 Niinkuin kirjoitettu on: ”Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina”.
37 Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut.
38 Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat,
39 ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Kiitos, Reijo Mänttäri, tästä kouluvuosiesi kuvauksesta! Se selittää sen, miksi sinun on lähes mahdotonta nähdä Kristuksen maailmanlaajuisen kirkon koko kauneutta. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.
Lauri Lahtinen :”…olen lapsena saanut kiusaamista koulussa osittain uskoni tähden, oli siinä varmaan muutakin, kun hirsikoulun nurkkasalvokset tulivat tutuiksi.”
Kuin myös, mutta en ainoastaan uskoni, vaan vasenkätisyyteni ja evakkoina paikkakunnalle ”tunkeutuneiden” vanhempieni yrittäjyyden tähden. Hirsikoulun nurkkasalvokset jäivät kylläkin vieraiksi.
Isäni kertoi, että sodan tuhojen korjaaminen jokapäiväisten töiden ohella vei kaiken aikuisten ajan, kun evakot olivat palanneet kotiseudulleen sen jälkeen, kun eduskunta oli yksimielisesti liittänyt talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomen valtioon kuuluviksi. Kylän lapset kokoontuivat yhteen ja etsivät leikkinsä sieltä mistä taisivat.
Kylää ympäröivistä metsistä löytyi valloittajien tekemiä rakennelmia, ja tien varsilta pommikuoppia, joista löytyi erimuotoisia ja kokoisia sirpaleita, joita kerättiin ja vaihdettiin. Retkellä käytiin valloittajien metsään rakentamalla viisikymmentä metriä korkealla tornilla. Tornin sisäpuolelle oli tehty oikeat kierreportaat, mutta yhteen ulkoreunan sivutolpista oli kiinnitetty pienet palikat, joita pitkin torniin saattoi kiivetä myös ulkokautta. Tuulisella säällä torni huojui, ja jos kesken ”palikkaportaita” kiipeämisen rupesi huimaamaan, eikä uskaltanut mennä ylös eikä alas, niin kaverit huusivat alhaalta: ”Kato vaa yllääpäi, elä allaapäi”, ja tämä neuvo auttoi pääsemään tornin ylätasanteelle asti.