Ekumeenisessa keskustelussa on asetettu usein yhteistyön tavoitteeksi käsite ’kokonaisvaltainen evankeliumi’. Tämä Jeesuksen ohjelmajulistuksen (Lk.4:16-20) pohjalta luotu käsite korostaa Kristuksen evankeliumin rikkautta ja täyteyttä sekä ihmisen rajallisuutta. Kukaan ihminen yksin ei voi tyhjentävästi ymmärtää koko evankeliumia.
Kokonaisvaltainen evankeliumi soveltuu hyvin tienviitaksi ja työn arviointiperustaksi myös länsimaisten kirkkojen ja etelän kirkkojen kohtaamisessa. Niiden välillä on tapahtunut harvinainen kehitys, joka on kääntänyt länsimaiden ja muun maailman suhteet ylösalaisin.Tämä siirtymä tulee vaikuttamaan paljon kirkkojen elämään ja muuttamaan kuvaa kristinuskosta maailmalla.
Vuonna 1900 kaikista kristityistä länsimaisiin kirkkoihin kuului kaikkiaan 82 prosenttia ja etelän kirkkoihin 18 prosenttia. Kristinuskon uuden nousuvaiheen aikana tämä asetelma on lyhyen ajan sisällä kääntynyt päinvastaiseksi. Kristittyjen ylivoimainen enemmistö, noin 2/3, elää nykyisin etelän kirkoissa Afrikassa , Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Ennusteiden mukaan länsimaisten kristittyjen vähemmistöasema tulee yhä enemmän lähivuosina korostumaan, sillä vuoteen 2050 mennessä etelän kristittyjen osuus tulee nousemaan 77 prosenttiin (Zurio Gina A.,Todd M.Johnson, Peter F.Crossing, World Christianity and Mission January/2020 IBMR .8-19).
Eurooppa on pitkään ollut kristinuskon tärkein tukialue, jossa korkeatasoiset yliopistot, suuret kansalliskirkot katedraaleineen ja länsimaisen kulttuurin taideaarteet unohtumattomine merkkiteoksineen ovat vuosisatojen aikana luoneet vaikutelman vahvasta kristikunnasta.
Kristinuskon leviämisen uskottiin aikaisemmin tapahtuvan kristikunnan maantieteellisten rajojen laajenemisena. Kristikunta oli poliittisena, kulttuurisena ja uskonnollisena yhteisönä valtapoliittisesti niin voimakas, että sitä pidettiin kristinuskon tyypillisimpänä muotona. Nyt kun aikaa on kulunut, ja Euroopan kirkot ja kristityt ovat jääneet kristittyjen joukossa vähemmistöön, voidaan sanoa, että lännen kirkon edustama kristikunta kirkon ja valtion ”liittona” tulee jäämään muista kristillisistä traditioista poikkeavana muotona historiaan.
***
Historiallisista rasitteista johtuen Euroopan ja Etelän kirkkojen kohtaamiseen liittyy monia jännitteitä. Oman kulttuurisen identiteetin etsintä on ollut arka asia, koska aikaisemmin on kristityn elämän mallina pidetty länsimaista elämäntapaa ja laajemminkin tapakulttuuria. Afrikkalaisen elämäntyylin arvostaminen vei aikaa, esimerkkinä rumpujen käyttö. Länsimainen lähetys on myös kärsinyt kolonialismin ja lähetyksen samanaikaisesta esiintymisestä. Kolonialismin aikaiset nöyryytykset pysyvät pitkään kansan muistissa. Myös afrikkalaisten laajamittainen hyväksikäyttö Europan kansojen sotarintamalla maailmansotien aikana ovat monilla katkerassa muistissa.
Euroopan merkitys kristinuskon vahvimpana alueena alkoi haalistua toisen maailmansodan jälkeen. Samaan aikaan kristinuskon vetovoima alkoi vahvistua etenkin Afrikassa, mikä johti sittemmin afrikkalaisten kirkkojen ennennäkemättömään kasvuun. Sadan vuoden aikana kristittyjen määrä kasvoi Afrikassa yli 600 miljoonalla. Kasvu on ilmennyt hyvin monimuotoisena, niin vapaana karismaattisena kristillisyytenä kuin vanhojen kirkkojen, myös luterilaisten kirkkojen kasvuna, kuin lukuisien uusien afrikkalaisperäisten kirkkojen syntymisenä.
Tässä uskonnollisuuden nousussa tutkijoita on kiinnostanut mm. se, kuinka paljon länsimainen lähetys on vaikuttanut uuden afrikkalaisen kristillisyyden syntyyn ja kuinka paljon se on saanut vaikutteita Afrikan pitkästä kirkkohistoriasta. Joka tapauksessa länsimaisen lähetyksen laaja ja monipuolinen antion merkittävä osa Afrikan historiaa.
Länsimaisen lähetyksen tavoitteena oli kirkon syntyminen lähetyskentälle. Näiden ns. nuorten kirkkojen ja lähettäjäkirkkojen väliseltä yhteydeltä odotettiin paljon. Sen upeimpia tuloksia on ollut Namibian ja Suomen kirkon välille syntynyt läheinen pysyvä yhteys, jossa antajan ja vastaanottajan roolit ovat alinomaa vaihtuneet.
Afrikkalaisen kristillisyyden laaja ekspansio on kuitenkin lähetysliikettä laajempi ilmiö ja liittynyt monissa maissa kansan itsenäistymispyrkimyksiin, missä uskonnolliset kulttuuriset ja poliittiset tavoitteet ovat yhdistyneet. Itsenäistymisen tarve on koskenut erityisesti uskon kulttuurista muotoa.
Joku voi kysyä, missä etelän kristittyjen vaikutus näkyy länsimaissa. Afrikkalaisten, aasialaisten ja Latinalaisen Amerikan kristittyjen määrä on niin suuri, että he tulevat jo pelkällä läsnäolollaan haastamaan länsimaiset kristityt uskonnäkemyksen selkiyttämiseen. Siinä kummallakin osapuolella on paljon annettavaa, mutta myös opittavaa. Ei kaikki uskonnollisuus ole tervettä eikä rakentavaa. Valitettavasti etelän kristillisyyden piirissä esiintyy myös monia lieveilmiöitä siellä, mihin ei ole riittänyt tervettä opetusta.
Etelän kirkot muodostavat hyvin heterogeenisen, kirjavan joukon, jolle on kuitenkin yhteistä missionaarinen into ja luottamus Pyhän Hengen johdatukseen. Niiden lähetys suuntautuu kaikkialle maailmaan, yhä enemmän myös Eurooppaan. Siinä kaikessa on paljon taitamattomuutta, mutta myös pysäyttävää. Herätysten etenemistä on monissa Afrikan kirkoissa verrattu kristinuskon toisen ja kolmannen sukupolven kokemuksiin. Jokainen kristityksi kääntynyt on Kristuksen ylösnousemuksen todistaja. Siinä ei tarvita mitään monimutkaisia selityksiä eikä tarinoita. Kiitollisuutta täynnä oleva mieli ei voi vaieta.
***
Etelän kirkot toimivat länsimaisille kirkoille kuin peilinä, josta näkyvät meidän puutteemme. Meillä on oma tiemme ja oma vastuumme, mutta etelän kirkot ajan merkkeinä viittaavat siihen, missä meiltä vaaditaan muutoksia. Eräs suuri ongelma koskee sitä, miten meillä lähetys on nähty vain yhtenä sektorina kirkon työssä ja uskottu siihen erikoistuneille lähetysseuroille. Lähetysseurakeskeinen lähetysajattelu kuuluu kirkon konstantinolaiseen traditioon, joka on vieras etelän kirkoille.
Lähetysseurat ovat olleet tienraivaajia. Viime aikoina ne ovat saaneet eri tahoilta paljon tunnustusta. Siksi niiden olisi hyvä avoimesti uskaltaa miettiä yhdessä ja erikseen, miten kirkon lähetystä voidaan vahvistaa. Lähetysseurojakin voidaan edelleen tarvita. mutta niiden tulee löytää uudelleen globaalissa ympäristössä oma palvelupaikkansa.
Lähetys kuuluu erottamattomasti kirkon olemukseen Lähetystyössä on joskus pelätty lähetyksen kirkollistumista. Tämä vanha pietistinen jäänne ei tee oikeutta kirkolle. Kirkko on joko kirkko tai ei ole.
Minkälaisia muotoja lähetys tulevaisuudessa saa, sitä emme tarkasti tiedä.
Mutta ’Kokonaisvaltainen evankeliumi’ näyttää tienviittana suuntaa tässäkin. Palvelutehtäviä on paljon, niin armolahjojakin. Mutta uskon ydin, sanoma ristin sovituksesta ja ylösnousemuksesta ei saa peittyä kuviteltua pyyteettömyyttä tavoittelevan virastokielen alle.
Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!.
Risto A. Ahonen
teol. tri, Tampere
Koska vaikuttaa siltä ,että kirkko on menettänyt otteen suomalisten ihmisten uskonnolliseen elämään ja kutistuu kymmenin tuhansin vuosittain, niin olisi hyvä jopa kirkollisten elimien puolesta hyväksyä Suomi lähetyskentäksi ja tuottaa tänne lähetyssaarnaajia.
Koska kirkolla on koko joukko varoja ,niin se voisi maksaa lähetyssaarnaajien kustannukset.
Markku löysi jälleen kerran oivallisen näkökulman tähän kattavaan tilannekatsaukseen kristinuskon tilateesta. ”Kirkollisten elimien” kirkostahan tässä pitäisi olla kysymys. Sinänsä olisi kiintoisaa nähdä myös jonkun ”lähetyssuran” edustajan komentti, näille seuroillehan blogi on osoitettu tai ainakin otsikoitu.
Ennen kristillistä lähetystyötä Ugandassa ei ollut edes sanaa homoille, vaan he elivät muiden keskellä ilman stigmaa. Kun lähetystyö toi Afrikkaan omat homofobiansa, niin Ugandassa kuin muissakin maissa homojen asema muuttui samanlaiseksi kuin natsi-Saksassa.
Kristillisyys annettiin ensimmäiseksi juutalaisille. Ehkä eräs Mooseksen lain idea oli tukahdutaa maailman alkeisvoimien vaikutus. Monoteistinen juutalaisuus oli ikään kuin mahdollisuus, jossa tuleva kristinusko voisi menestyä ilman tähdistä ennustajia ja baalien palvojia.
Kun Konstantinus valtiollisti kristinuskon, niin mukaan tuli pakanallisia vaikutteita. Kun kristiniusko leviää Afrikassa, siihen liitetään vaikutteita aiemmista uskonnoista. Näin käy pakosti, koska kansallisesta identiteetistä Raamatun tulkintaperinteen on noustava.
Suomessa sekularismi on ollut kirkon pelastus, koska se on pakottanut kirkon teologisiin muutoksiin, kuten naisten ja homojen oikeuksien osalta. Afrikassa tämä prosessi on käymättä.
Mat.23:15 ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynnäisen; ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette!”
Entä evankeliumin tulevaisuus?
Ilm.14:6 ”Ja minä näin lentävän keskitaivaalla erään toisen enkelin, jolla oli iankaikkinen evankeliumi julistettavana maan päällä asuvaisille, kaikille kansanheimoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille.”
Kun kristittyjä on maailmassa ehkä noin 2 miljardia, niin miksi evankeliumia julistetaan jonain päivänä kaikelle maailmalle? Jokin on siis pielessä. Joko Ilmestyskirja on väärässä ja kristinusko oikeassa. Jos kristinusko on oikeassa ja Ilmestyskirja väärässä, niin silloin Raamatun profetia ei pidä paikkaansa.
Toinen mahdollisuus on se, että kristinuskon käsitys evankeliumista ei ole totuuden mukainen. Kun kirkko on piilottanut Raamatun tärkeimmän käsitteen, oikeamielisyys, kammottavan sanahirviön vanhurskaus alle, niin se on menettänyt päämääränsä ja näyn oikeudenmukaisesta maailmasta.
Jos päämäärä olisi kirkas, niin Afrikassa evankeliumin julistuksen olisi pitäynyt vapauttaa homot ja parantaa naisten asemaa. Miten on mennyt?
Olen seurannut, mitä Afrikassa tapahtuu. Karismaattisuus leviää voimakkaasti ja samalla varmasti myöa homovastaisuus, mikä näkyy suomalaisessakin karismaattisuudessa. Ja karismaattisuus on nostanut Afrikassa julkisuuteen profeettoja, jotka pystyvät toimimaan maailman alkeisvoimia hyväksi käyttäen, ihmein ja merkein, joiden tekijöistä Jeesus varoitti. Ehkä se on merkki aikakauden päätöksestä, jonka jälkeen alkaa uusi maailma. Ei maailma, jossa vanhurskaus asuu, vaan oikeudenmukaisuus. Juutalaisuus epäonnistui tässä ja näyttää vahvasti siltä, ettei kristinusko pääse siihen, kun on sortunut samoihin virheisiin juutalaisuuden kanssa.
Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että kaikkia armahtaisi. Miksi? Teologisen Gordionin solmun eteen olisi syytä pysähtyä. Kuten miksi Jumala antaa voittaa pyhät? Ei kahta miljardia kristittyä mikään voima voi voittaa. Mutta kristillisyys voi juutalaisen esikuvansa mukaisesti kääntyä niitä vastaan, jotka kertovat totuuden evankeliumista.
Olisi kiva, jos kristilliset kirjanoppineet kommentoisivat. Pystyvätkö he näkemään omaa tilaansa sen paremmin kuin Jeesuksen aikaiset viisaat?
Pohjolan merkitys lähetystyössä on ollut suuri, etenkin Norjan. Kuitenkin nyt on todettava, että maailman lähetyksen strategiset päämajat ovat ajat sitten siirtyneet muualla, Afrikkaan ja Aasiaan sekä toivottavasti enenevässä määrin myös Latinalaiseen Amerikkaan. Köyhien maiden yksinkertaiset evankelistat ovat tänään lähetyskäskyn todelliset palvelijat.
Tässä on minusta käynyt aivan Jessuksen äidin sanoittamalla tavalla: ”Hän on osoittanut voimansa käsivarrellaan;hän on hajoittanut ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on kukistanut valtiaat valtaistuimilta ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on täyttänyt hyvyyksillä ja rikkaat lähettänyt tyhjinä poi”, Luukas 1:51-53.
Risto Ahonen kirjoittaa itselleen ominaisen kokonaisvaltaisesti sekä ajan että tilan osalta. Siihen hänellä on vuosikymmenten tutkimisen ja lukeneisuuden antama kompetenssi. Vaikka blogi on otsikoinnilla osoitettu kirkollisille lähetysseuroille eli -järjestöille, on tässäkin kirjoituksessa kuitenkin tähtäimessä kirkko.
Pieni huomio Namibian ja Suomen luterilaisten kirkkojen välille syntyneestä yhteydestä, jossa Ahosen mukaan ”antajan ja vastaanottajan roolit ovat alinomaa vaihtuneet”. Olin mukana yhteistyön alkuvuosina, ja oman kokemukseni mukaan oli kyllä erittäin vaikea saada suomalaista osapuolta kiinnostumaan niiden tarpeittemme kartoittamiseen, joissa namibialaiset voisivat auttaa meitä. Ehkä tilanne on myöhemmin muuttunut roolien vaihtumiseen. Upeinta Namibia-yhteistyössä on mielestäni se, että tehdessään kirkkojen välisen yhteistyösopimuksen omakin kirkkomme on tunnustanut yhteistyöasiakirjan johdannossa olevat sitoutumiset: ”lähetettyinä maailmaan kolmiyhteisen Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, julistamaan evankeliumia;” sekä ”osallistuen uskossaan Kristuksen yhteen universaaliin kirkkoon ja hänen antamaansa tehtävään edistää yhteistä todistusta, palvelua ja ykseyttä;” Milloin kirkko saa sanotuksi edes jotakin tästä myös omassa strategiassaan tai tulevaisuusasiakirjassaan?
Kaiken kaikkiaan huomaan, että omasta mielestäni lähetysseuroja ja niiden vanhaa tai uutta roolia hyvin paljon kiinnostavampi kysymys on, mikä voisi auttaa itse kirkkoa liikahtamaan eteenpäin siitä lähetysseurakeskeisestä ”konstantinolaisesta traditiosta”, joka on etelän kirkoille kokonaan vieras. Jotakin blogin kirjoittaja sanoi siitä viime viikon Kotimaan mielipiteet-palstalla. Varovaiselle ja tasapainottelevalle tyylilleen uskollisena hän tekee sen vain niin hienovaraisesti, että pelkään sen jäävän kuulematta. ”Kysymykseni kuuluu, voisiko kokonaisvaltainen evankeliumi teemana tarjota meille apua uuden yhteisen kirkon rakentamiseen. Teemana se avaisi eteemme kristillisen uskon koko rikkauden, mutta antaisi samalla merkittävästi tukea sille, mihin kirkon on keskityttävä.” (Kotimaa 17.4.2020, s. 8). Sanon aamen ja hyvä kysymys! Joutuu vain toteamaan että itselläni ei riitä kärsivällisyys näin ystävälliseen kirjoittamiseen.
Kiitos, Risto Ahonen, hienosta kirjoituksestasi. Ajatus kokonaisvaltaisesta evankeliumista on helppo allekirjoittaa ja olemme käyneet tästä teemasta pientä vuoropuhelua mm. omien asiaan liittyvien blogikirjoitusteni pohjalta.
On sääli, että meillä omassa kirkossamme edelleen lähetystyö ja muu kirkon kokonaisvaltaiseen evankeliumiin liittyvä työ halutaan lokeroida erilleen. Tai ainakin osa kirkon toimijoista haluaa tehdä näin. Perinteinen julistus ja opetus nähdään oikeana lähetystyönä ja kirkon työnä ja vaikkapa diakoninen työ tai yhteisöjä ja ihmisiä tukevia kirkollinen työ nähdään toisarvoisena tai alisteisena edelliselle. Olen itse jopa varsin turhautunut tähän jaotteluun ja tiettyjen tahojen hengelliseen yksisilmäisyyteen ja herkkähipiäisyyteen, jos perinteisen lähetystyön rinnalle nostetaan yhtä tärkeinä muita kirkollisen työn tapoja. Pahoittelen tässä samalla sanankäyttöäni, mutta noin olen havainnut ja kokenut asian olevan.