Se alkoi ihan viattomasti. Olin jo aiemmin seuraillut risukeitinkeskustelua Facebookin retkeilyryhmissä.Olin Kuopiossa koulutuksessa ja porukalla poikettiin samalla reissulla Ikeassa. Ostin sieltä kaksi teräksistä ruokailuvälineiden kuivatustelinettä tarkoituksenani saada niistä askarrelluksi risukeitin. Ollessani Tampereella käymässä bongasin vanhempieni kodin kierrätyshuoneesta teräksisen, reikäisen paperikorin. Sekin sopii loistavasti risukeittimeksi. Nuotiokattila on juuri oikean kokoinen kiehuakseen sen päällä.
Viime kesänä purin vanhan pesukoneeni ja kierrätin siitä rummun pihagrilliksi. Nyt sekin grillaa makkarat ja pihvit risujen voimalla. En ole aikaisemmin huomannutkaan, miten paljon metsässä on polttokelpoista risua ilman, että tarvitsisi kaataa puita, pätkiä, pilkkoa ja kuivata. Jopa joka-aamuiset huussireissut ovat saaneet uuden merkityksen, kun kuljen nenä maassa etsimässä kuivia risuja grillaamista varten.
En ole uskontotieteestä suorittanut kuin ne pakolliset kurssit – enemmän olisi pitänyt – mutta muistan sieltä määritelmän, jonka mukaan uskonto on juuri tätä: antaa ainutlaatuisen merkityksen tapahtumille ja/tai antaa sellaisen viitekehyksen, josta katsottuna elämän tapahtumat näyttäytyvät ainutkertaisina, realistisina ja merkityksellisinä.
Ehkä perustan risukeitinuskonnon. Nimeän itseni risukeittäjien paaviksi ja alan etsiä seuraajia, kannattajia kuin myös paikallisseurakuntien alemman tason johtoportaan jäseniä. Myöhemmin, uskon laajennuttua, tulee varmasti myös keskustelua siitä, kutsutaanko alkuperäistä uskoa esikoisrisukeitinuskoksi vai vanhoillisrisukeitinuskoksi. Jossain konferenssissa tulee varmaan ratkaistavaksi myös suhde kaasu- ja hiiligrillaajiin. Ovatko he harhaoppisia vai eksyneitä, rakkaita veljiämme grillaamisen pyhässä asiassa? Ehkä myöhemmin tulee palkittavaksi ansioituneita risukeitin tulien valvojia. Heidän arvonimekseen sopisi varovasti.
Houkutteleva vaihtoehto. Kotiseurakunta kun tarjoaa vain kahvinkaatajan ja tekstinlukijan rooleja. Heille kerrottakoon, että itse omistan yli kymmenen kappaletta niin kahvipannuja kuin Raamattujakin, enkä siis tarvitse seurakuntayhteyttä näiden tehtävien toteuttamiseen.
Tässä hetki sitten vietimme helluntaita. Apostolien Tekojen kakkosluvussa on huikeana tehokeinona mainittu lukuisia paikannimiä, joista olevat ihmiset kuulivat jokainen puhuttavan Jumalasta omalla kielellään. Perinteisesti tämä on tulkittu niin, että Jumalan perheessä on tilaa erilaisuudelle, Jumalan puhuttelu on jokaiselle henkilökohtainen. Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Missä määrin tämä on totta ja missä määrin hurskas toive, jääköön pohdittavaksi. Vai miksi sitten aina vaan ja uudestaan perustetaan uusia seurakuntia? Onko niistä jokainen todella niin Pyhän Hengen vaikutuksesta syntynyt kuin ne sanovat olevansa?
Risukeitinuskonto on sentään ihan käytännön tilanteessa syntynyt…
Lahjomattoman metsäläistä luonnonuskontoa oletkin kehittelemässä, Elias!
Metsä kirkkosi olla saa, risun keitto, ah, niin ihanaa.
Risusavotalla alkakoot aina nämä muotomenot. Sitten on grilliuhrien vuoro. Metsäkirkonmenojen jatkoilla leikitään aina 10 tikkua laudalla.
Keskustelunaiheet pysyvät nykyajassa, sillä niitä, jotka vanhoja muistavat, tökätään risulla silmään tai annetaan risuista kintuille. Elias, jos sä olet tuon kultin johtohahmo, niin sun on kasvatettava itsellesi risuparta!
Wau, ihana juttu!
Jakaako risukansankirkko jäsenilleen ainoastaan risuja, ei ruusuja?
Koetapa itse keittää ruusuilla… huomaat ettei se suju kuin tanssi…
Toivotan Sinulle hyviä kuusen kuivia alaoksia sytyiksi. Neulaset käyvät maustimiksi ja pihkan tuoksu kruunaa kaiken. Hyvää risukeitin kesää.