Ennen lomaani kirjoitin pohdintoja kirkollisesta keskustelukulttuurista sekä kirkolliskokouksesta, joka päättyi viime perjantaina. Moni asia jäi kokouksen jäljiltä vielä auki, mutta eräs Kirkolliskokouksen linjaus nousi sekä otsikoihin että vaikuttaa suoraan omaan työhöni:
”Tulevaisuusvaliokunnan mietinnön mukaan kirkon on välttämätöntä uudistaa toimintaansa perusteellisesti ja sen on pyrittävä nykyistä paremmin osallistamaan kaikkia jäseniään. Erityisesti valiokunta nostaa esiin yhteydentarpeen milleniaaleihin (26–40 vuotiaat) sekä Z-sukupolveen (alle 25-vuotiaat).
Toimintakulttuurin on valiokunnan mielestä annettava tilaa kokeiluille, ja rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset pitäisi käynnistää ja viedä läpi rohkeasti. Seurakunnissa on voitava kokeilla erilaisia toimintoja, tehdä rohkeaa arviointia ja myös luopua.
Tulevaisuusvaliokunnan ehdotuksen mukaisesti kirkolliskokous päätti, että kirkko ryhtyy määrätietoisesti kehittämään yhteyksiä nuoriin aikuisiin eli millenniaali- ja Z-sukupolveen.”
Tämä on hieno linjaus ja tulevaisuudenkuva, mutta konkreettiset toimenpiteet sen toteutumiseksi ovat kirkolle suuri haaste. Seurakunnat ja seurakuntayhtymät sekä hiippakunnat ovat kovin erilaisia ja tahtotila sekä taidot asioiden muuttamiseksi varsin vaihtelevat kautta Suomen. Myöskään millenniaalit tai z-sukupolven edustajat eivät ole kaikki samasta puusta veistettyjä. Ihmisten elämäntilanteet, suhde kirkkoon sekä kokemus maailmasta eivät ole samanlaisia, vaikka eri sukupolvilla yhteisiä kokemuksia ja tuntemuksia onkin.
Kirkko onkin suuren konkreettisen toiminnallisen ja asenteellisen muutoksen edessä, jos Kirkolliskokouksen linjaus aiotaan tehdä todeksi. Tässä kohdin kysymyksenasettelu palautuu mielestäni jälleen kirkon olemukseen: Millainen kirkkomme on ja mikä on paikkamme Suomessa sekä suomalaisten elämässä? Nämä kaksi kysymystä auttavat meitä luotsaamaan konkretiaa tulevaisuuden kannalta toivottuun suuntaan millenniaaleja ja z-sukupolvea ajatellen.
Arkkipiispa Tapio Luoma sanoi viisaasti viimeisimmän kirkolliskokouksen avajaispuheessaan, että meidät on kutsuttu olemaan Kristuksen todistajina, ei julistajina:
”Meitä ei ole kutsuttu ensi sijassa julistamaan ”kristillisiä arvoja” tai niihin perustuvia mielipiteitä. Sen sijaan meidät on kutsuttu ylösnousseen Kristuksen todistajiksi, elämään todeksi identiteettiämme Kristuksen omina ja pitämään esillä evankeliumin ainutlaatuista viestiä pieniä, heikkoja ja syntisiä ihmisiä rakastavasta Jumalasta, joka haluaa pelastaa koko maailman.”
Tämän evankeliumin ydinsanoman todistamista varten olemme kirkkona olemassa. Miten evankeliumin todistaminen muuttuu käytännön toiminnaksi? Mikä kirkon elämässä on jo nyt evankeliumin todistamista tässä ajassa, mitä tulisi olla lisää ja mistä tulisi luopua, jotta Jumalan rakkaus välittyisi kirkon ja sen jäsenten kautta maailmaan? Mielestäni tästä tarpeessamme muuttaa, muuttua ja säilyttää on kyse.
Omassa työssäni Espoon seurakuntien Hengellisen elämän kehittämisen –hankkeessa pohdin työtovereideni kanssa päivittäin, kuinka voisimme kirkkona kohdata millenniaalit tai z-sukupolven ihmiset siten, että kirkko olisi heidän elämässään merkityksellinen. Arkkipiispan puheeseen viitaten pohdin siis työkseni, kuinka evankeliumi puhuttelisi, olisi läsnä ja tulisi todeksi millenniaalien ja z-sukupolven elämässä. Tällä hetkellä kuilu kyseisten sukupolvien ja kirkon toiminnan, viestinnän sekä hengellisten sisältöjen osalta on valitettavan suuri. Kyseisten sukupolvien maailmankuva tai tapa olla kirkon jäsen ei usein löydä paikkaansa kirkon nykytodellisuudesta. Mitä voimme tehdä? Sitä pohdimme hankkeessa. Kirjoitan hankkeemme löydöksistä lisää myöhemmin syksyllä.
Olin sekä työni että itseni puolesta iloinen, että Kirkolliskokous nosti millenniaalien ja z-sukupolven kysymykset ja kohtaamisen kirkon tulevaisuuden kannalta keskiöön. Työsarkaa muuttumisen, muuttamisen sekä säilyttämisen kanssa riittää. Arkkipiispan puheenvuoro antaa kuitenkin hyvin eväitä tähän työhön. Evankeliumi on kaiken ydin. Meidän tulee kuitenkin kirkossa selkeämmin määritellä, mitä Kristuksesta todistaminen meille tarkoittaa ja miten se näkyy työssämme, tavassamme olla ja puhua sekä kirkkoyhteisön ja -instituution rakenteissa.
Tarvitsemme minun mielestäni sekä teologiasta pohdintaa että käytännön tekoja kirkkomme tulevaisuutta rakentaessamme. Tässä työssä maailmanlaajuisesti tunnettu Tyyneysrukous antaa meille toivon mukaan voimaa muuttua, muuttaa ja säilyttää, jotta evankeliumista todistaminen on todellisuutta kirkossa myös tulevaisuudessa:
Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Viisautta on ymmärtää, mitä ei saa muuttaa, mitä voi muuttaa ja mitä pitää muuttaa.
Eikö jumala rakasta isoja, voimakkaita ja synnittömiä ? Pitäisi muuttaa näkökulmaa ennen kuin aletaan iskeä nuoriin.
Jumala rakastaa pieniä, heikkoja ja syntisiä.
Eikös Jumala rakastakaan kaikkia luomiaan ihmisiä’?
Isot, voimakkaat ja synnittömät eivät huomaa tarvitsevansa Jumalan rakkautta.
Sepolle: Jumala kyllä rakastaa myös isoja ja voimakkaita. Synnittömiä Jumalakaan ei voi rakastaa, koska semmoisia ei ole olemassa.
Jospa löytäisimme ne pienet ja heikot syntiset ihmiset. Niitä varmaan on nuorten joukossakin, jotka kaipaavat ja tarvitsevat elämäänsä jotakin voimaa ja yhteyttä. ”Ei ”terveet” tarvitse parantajaa vaan ”sairaat”.
” Evankeliumi on kaiken ydin. Meidän tulee kuitenkin kirkossa selkeämmin määritellä, mitä Kristuksesta todistaminen meille tarkoittaa ja miten se näkyy työssämme, tavassamme olla ja puhua sekä kirkkoyhteisön ja -instituution rakenteissa.”
Voisiko se tarkoittaa jotakin muuta, kuin synnin tuntoa ja syntien anteeksiantamisen vastaanottamista. Ainoa mitä Jumala meiltä pyytää on se, että tuomme Hänelle syntimme ja puuteemme. Mitään muuta hän ei meiltä odota.
Samalla kertaa syntinen ja vanhurskas on valtavan paljon enemmän, kuin tuo tyyneysrukous.
Kaksi täysin vastakkaista asiaa yhtä aikaa voimassa ja kuitenkin ikään kuin toisensa kumoavina. Se joka elää jatkuvassa synnin tunnossa ja samalla omistaa sisimmässään Jumalan armon on hyvässä turvassa. Silloin hänellä on tilaa tarjota samaa turvapaikkaa toisille. Siinä meillä on se määritelmä jota kirkko ja blogisti kaipaa.
Kirkon ongelmat juontuvat juuri siitä, että tuo lause, josta kaikki riippuu toteutuu kovin harvojen vaikuttajien kirkollisessa elämässä.
Synnintunto nähdään usein kapeasti syntisten tekojen aiheuttamana syyllisyytenä. Synti on muutakin kuin paheita ja rikoksia. Kaikki jumalattomuus on syntiä.
Pekka: ”Se joka elää jatkuvassa synnin tunnossa ja samalla omistaa sisimmässään Jumalan armon on hyvässä turvassa.”
Hyvässä turvassa? Miltä ihmeeltä pitäisi olla ”hyvässä turvassa”
Pekka: ”Silloin hänellä on tilaa tarjota samaa turvapaikkaa toisille. Siinä meillä on se määritelmä jota kirkko ja blogisti kaipaa.”
Voi olla, että kirkko ja blogisti kaipaa, mutta ei taida uskontojargoni purra enää tämän päivän valistuneisiin suomalaisiin nuoriin. Mitä kumman turvapaikkaa, miltä? Mikä uhkaa, mitä pitäisi pelätä?
Mitä sellaista kiinnostavaa kirkon nuorisotyö voi tämän päivän nuorille tarjota, mitä maallinen harrastustoiminta ei voi?
Lapsetkaan eivät huomaa tarvitsevansa vanhempien rakkautta. Silti vanhemmat rakastavat. Kysehän on siitä, että vanhemmat antavat esimerkin rakkaudesta. Ihminen ei opi, ellei ole opettajaa.
Lyhyesti ilmaistuna vain se on syntiä, ettemme usko Poikaan. Siksi Kristus sanoo epäuskoa synniksi (Joh16). ”Henki näyttää maailmalle todeksi synnin, koska he eivät usko minuun.”
Vaikka opettaja on, niin suurin osa ihmisistä ei opi sittenkään. Miksi? Epäuskonsa takia.
Minä uskon ihan vilpittömästi Jeesuksen opetuksiin.
Rakkauden kolmoiskäsky (usein virheellisesti nimetty kaksoiskäskyksi unohtaen tuon erittäin tärkeän ’rakasta itseäsi’ -komponentin) on kaiken kristillisen ajattelun perus ja juuri.
Minusta on todella outoa, että meidän kristittyjen pitäisi lähestyä nuoria, tai siis ylipäänsä ketään asenteella, että meidän pitäisi löytää jostakin ihmisjoukosta ’pienet ja heikot syntiset ihmiset’.
Jos emme tunnista itseämme tuohon mainittuun kategoriaan kuuluviksi, miten voisimme löytää voimaa ja yhteyttä toisiin kristittyihin.
Vasumäki: ” Epäuskonsa takia.”
Pikemminkin valistuneisuutensa takia. Ei siitäkään niin kauaa ole, kun oli pakko uskoa tai ainakin teeskennellä uskovansa, vaikkei uskonutkaan.
Wallentin, kukaan ei pakota uskomaan. Kristuksella ei kuitenkaan ole tapana peruuttaa sanojaan, eikä ”valistunut järki” myöskään siihen vaikuta.
Blogin teema on tärkeä ja keskeinen . Sitä todennäköisesti kaikki kirkon työntekijät epätoivoisesti pohtivat , että mitä pitäisi tehdä jotta kirkko ei kuihtuisi käsiin.
Yksi teeman mukainen kiva kokemus Palms Springistä Kaliforniasta . Siellä on iltaisin markkinat ja muitten kojujen välissä oli eräs joka suurella ja näkyvällä kyltillä ilmoitti että Rabbi Vastaa Kysymyksiin. Kävin itsekin juttelemassa hänen kanssaan.Parasta oli helppous lähestyä yksinkertaista ”myyntipöytää” ja istahtaa tuolille ja esitää kysymyksiään.? Tekevätkö kauppakeskuspapit jotain samaa?Tällainen on tyypillisesti pappien hommaa, aktivisti maalikoilla ei ole samaa vetovoimaa..
Ajatus on tietenkin se, että jos kirkko haluaa myydä itseään ,niin sen on oltava mukana markkinoilla markkinoiden ehdoilla. Siis tehdä lähestyminen mahdolliseksi eikä sitten vesittää sitä mitä sillä on tarjottavana.
En usko ,että kirkon sisäisen toiminnan maallistaminen ja kilpailu muun viihteen kanssa tavoittaa noita haluttuja ryhmiä. Jollei ihmiset tule kirkkoon, niin kirkon on hyvä mennä ihmisten luo. Liperit kaulaan jotta tavaraselostus on nähtävissä . Siellä markkinoilla on sitten seistävä pitkään kunnes ihmiset tottuvat siihen ja tulevat uteliaiksi eivätkä vierasta pappia. Laestadiukselta meni vuosia enne kun ensimmäiset kyselijät uskalsivat lähestyä häntä.
Nuorilla on elämä edessä, ja heillä pitää olla oikeus Elää, eikä saa pakottaa heitä hautautumaan henkisyyden huuruihin, se aika tulee sitten myöhemmin kun ryhdytään kysymään niitä kysymyksiä kuten; Mikä on elämän tarkoitus, kuka minä olen, miksi olen täällä, mitä elämä on ? Ja sittenkin, sen pitää olla vapaaehtoista etsintää ja tajuamista, koska ’ paraskaan perustelu éi korvaa henkilökohtaista tajuamista. ’
Nuorille paras opetus on tieto siitä, mitä vaaroja elämässä on, koska niitä on, ja ne voivat viedä väärille raiteille ja jopa tuhota elämän jos ei osaa varoa. Huumeet on suurin vaara ja ah. niin ihansti alkava tie helvettiin maan päällä. Evankeelisella julistuksella voi olla jotakin tekemistä siellä, missä on jo upottu huumehuuruihin ja itsehalveksunnan helvetillisiin tunnetiloihin, ja passiiviseen töllötykseen, mutta jokainen varmasti tajuaa, että ennaltaehkäisy on parempi tie, vaikkakin kieltäminen kulostaisi käskyltä, ” Älä syö siitä puusta vaikka joku tarjoaa ”, niin se on kuitenkin se tie, jota kautta selviää paremmin elämänsä matkasta.
Kouluissa oli aikoinaan raittiuskasvatusta, itseoivalluksena tuntuu, että se oli enempi kuin hyvä oppiaine, sillä minä olen selvinnyt. Äiti oli myös hyvin vihamielinen päihteitä kohtaan.
Kesäpaikkakunnalla pappi seisoi markkinoilla ja torilla. Kukaan ei mennyt luo. Päin vastoin, ihmiset pitivät sitä säälittävänä (kyllä menee kirkolla huonosti). En usko, että kovin syvällisiä keskusteluja syntyy markkinahumussa. Kukaan ei myöskään halua ”leimautua” julkisesti.
Tuskin tiedät koko totuutta. Tapasitko kyseisen papin ja kysyitkö häneltä, mien markkinapäivä sujui?
Sairaat, vammaiset, köyhät, murheelliset, kiusatut, herkät, arat, hiljaiset, alistetut, syrjityt…
Kenen se Valtakunta olikaan Jeesuksen mukaan?
Syntiä ja syntisyyttä ja parannuksen tekoa korostetaan liikaa. Ne jotka kokevat muutenkin jo olevansa ”tomua ja tuhkaa”, musertuvat pahasti, kun heille vielä lyödään kauhean syntisyyden taakka harteille kaiken muun lisäksi. He itkevät muita asioita kuin kauheita syntejään. Eikö heille anneta Jumalan lohdutusta kuin parannussaarnojen kautta?
Missä ja milloin olet kuullut kuvaamasi kaltaisen parannus-saarnan ? Olisin hyvin kiinnostunut noin harvinaisesta ja täysin poikkeuksellisesta ilmiöstä.
Poikkeuksellisen? Herätysliikkeissäkin näitä on aina saarnattu ja saarnataan käsittäkseni edelleen. Synti on sanottava synniksi ja mitenkään muuten et voi päästä Jumalan luo kuin tunnustamalla kauheat syntisi ja tekemällä niistä parannuksen. Onko tämä mielestäsi poikkeuksellista? ”Normiluterilaisissa” saarnoissa näin ei useinkaan tehdä ja siitä juuri herätysliikkeet kirkkoa arvostelevat.
Kari: ”Normiluterilaisissa” saarnoissa näin ei useinkaan tehdä”
Jos tehtäisiin, niin äkkiä jouduttaisiin kysymään, että mihin ne kirkon jäsenet kaikkosivat.