Romaani Synninkantajat

Pyydettynä luin Pauliina Rauhalan uuden romaanin Synninkantajat ja tein siitä kirja-arvostelun, löytyy linkin takaa:

https://www.vartija-lehti.fi/synninkantajat/

Mainitsen arvostelussani, että kirja ei onnistunut saamaan minulle takaumia, koska se ei kuvannut 70-luvun hoitokokousvuosia lähes ollenkaan minun kokemusteni mukaisesti. Mutta sen sijaan arvostelustani virinnyt keskustelu vei minut sydänjuuriani järisyttävästi aikaan hullut hoitokokousvuodet. Harmi. Pitkään olen elänyt elämää ilman entisen uskonyhteisöni riippaa ja nauttinut siitä todella paljon ja nyt tämä takauma. Noh, jospa se unhoittuisi taas pitkäksi aikaa mappiin EVVK.

Mutta ennen sitä penkastaanpa nyt sitten taas jälleen kerran hulluimpia vuosia elämässäni. Kun menin antamaan pirulle pikkusormen lukemalla Rauhalan kirjan, niin se vei koko käden ja tässä sitä nyt ollaan.

Takaumani on nyt tämä.

Olemme muuttaneet Raaheen ja asuneet jo siellä jonkin aikaa. Isäni on todettu väärähenkiseksi ja häntä on tultu puhuttelemaan entiseltä kotipaikkakunnaltani Kajaanista muutaman miehen voimin.

Isä istuu puhumattomana kiikkutuolissa, kun hoitomiehet ja äitini yrittävät yhdessä kirkastaa isälleni hänen hirvittävää ja kadottavaa väärähenkistä tilaansa. Kurkin hädissäni eteisen puolelta olohuoneeseen ja voin niin pahoin isäni puolesta.

Isäni, luonteeltaan aika totinen ja vähäpuheinen – paitsi luonnonhelmassa nuotiolla tarinoidessaan lapsuudestaan ja kokemuksistaan – on hiillostettavana omasta sieluntilastaan. Se olisi minkälaisen tahansa luonteen omaavalle ihan järkyttävä kokemus, mutta ennen kaikkea sisäänpäin kääntyneelle ihmiselle. Mutta ei siinä katsota luonnetta, mielenterveyttä tai henkisiä voimavaroja, kun hoitomiesten viikatteen eteen joutuu!

Uskon äitiäni ja hoitomiehiä, että isäni on väärässä hengessä. Rukoilen takahuoneessa Jumalaa antamaan isälleni ymmärrystä tehdä parannus väärästä hengestä, mutta siitä ei ole apua: isä ei ymmärrä tilaansa, eikä tee parannusta.

Kun hoitomiehet lopulta lähtevät, he toivottavat isälleni rauhattomia yöunia, unettomia öitä. Itse varmaan onnellisina täydellisestä hoitotoimenpiteestään nukkua tursottivat yönsä hyvin ja pitkään, voin vain kuvitella. Kroohpyyh! Tekohampaat omahyväisinä juomalasissa hymyillen. Hyi!

Hoitomiehet saivat aikaiseksi, että minä murrosiän alkua elävä tyttölapsonen aloin ajatella isästäni, että hän oli sielunvihollisen talutusnuorassa oleva saastainen epäihminen, jonka seuraa tuli varoa. En tiedä nukkuiko isäni huonosti seuraavat yönsä, mutta minä kyllä nukuin tosi huonosti. Voi miten paljon minua ahdistikaan!

Tuo ei ollut ainoa isälleni järjestetty hoitokokous, mutta tuo pulpahti kipeimpänä mieleeni.

Vaikka nuo 70-luvun hoitokokoukset on todettu vl-liikkeen taholta harhaoppeihin perustuviksi ja niitä on pahoiteltu julkisesti, siltikään liikkeestä poispotkituille hoitokokousuhreille ei ole palautettu heidän ihmisarvoaan. Tunnen ihmisiä, joita edelleenkin kohdellaan kuin spitaalisia vl-ihmisten taholta aina kun kohdataan.

Eikä taustalla tarvitse olla edes hoitokokous, kun saa tällaisen kohtelun osakseen ja vielä ihan tänä päivänä. Kokonaan liikkeen ulkopuolinen epäuskoinen on vl-ihmisen mielestä paljon parempi tapaus kuin liikkeestä lähtenyt. Epäuskoiselle Jumala ei ole vielä antanut uskonymmärrystä, mutta liikkeestä lähtenyt on tietoisesti hylännyt totuuden, autuuden, anteeksiannon. Sellaisen ihmisen täytyy olla erityisen paha.

Jopa läheisen menettänyttä saatetaan lähestyä ikävällä käännytyspuhuttelulla hautajaisissa. Miten röyhkeää ja omahyväistä! Pilata nyt jonkun hautajaiset!

– Miten se sinäkin kun olit ennen niin kalliisti uskomassa?

Itse mietin, miten kukaan vl-ihminen edes kehtaa lähestyä ihan ketään parannussaarnansa kanssa, kun liikkeen likapyykki on vielä täysin pesemättä?