Vammaisten ihmisten esitaistelija, vuosikymmenten työn vammaisten ihmisten ihmisoikeuspuolustajana tehnyt Kalle Könkkölä (s. 1950) nukkui pois yllättäen lyhyen sairauden jälkeen syyskuun toisella viikolla. Kalle oli tuttu hahmo monelle. Hän oli Vihreän liiton perustaja, ensimmäinen puheenjohtaja ja toinen ensimmäisistä kansanedustajista. Kalle oli ensimmäinen vammainen kansanedustaja ja paitsi suomalaisen vammaisliikkeen isä, myös yksi kansainvälisen vammaisliikkeen ikoneista. Monet tunnistivat pienen Doris-villakoiran kanssa liikkuneen Kallen, jonka osuvat lausunnot ja selkeät vaatimukset esteettömyydestä ja ihmisoikeuksista muuttivat Suomea ja maailmaa. Enää sähköpyörätuolin käyttäjiä ei kuljeteta junan tavaravaunussa.
Kalle oli optimismi, joka uskoi maailman muuttuvan paremmaksi, kun sitä muutetaan. Häntä tuskastutti lähinnä muutoksen hitaus. Hän kohtasi vammaisten ihmisten avuntarpeen ja elämäntilanteet kunnioituksella ja vakavuudella ja teki kaikkensa auttaakseen. YLEn Elävässä Arkistossa on vuodelta 1999 Kallen ja sokean arkkitehtipuolisonsa Maijan elämästä kertova dokumentti, jossa Kalle järjestää puhelimitse apua muun muassa Balkanilla pakolaiseksi joutuneelle vammaiselle henkilölle. Kallen asenne ja usko kaikien ihmisten tasa-arvoon on saanut tuhannet vammaiset ihmiset ympäri maailmaa vaatimaan itselleen oikeuksia yhdessä muiden vammaisten kanssa.
Kalle keskitti huomionsa yhteiskunnan rakenteisiin ja siihen, että yhteiset asiat tulee järjestää siten, että kaikki ihmiset pääsevät niistä osallisiksi. Vammaisuus ei johdu yksilöstä ja hänen ominaisuuksistaan vaan siitä, että portaita on liikaa, oviaukot ovat liian kapeita, ennakkoluulot kapeuttavat ihmisten näkökulmat niin, ettei arkisiinkaan tilanteisiin tunnu löytyvän ratkaisuja, viestejä välitetään kuvin ja sanoin siten, etteivät erilaiset ihmiset voi niitä vastaanottaa. Kirkko lienee yksi niistä harvoista yhteiskunnan instituutioista, jonka vaikuttajana Kalle ei ehtinyt toimia – vaikka suunnittelikin asettuvansa ehdolle tulevissa seurakuntavaaleissa. Vammaisliikkeen näkökulmasta kirkot kaikkialla, myös Suomessa, ovat keskittyneet liiaksi näkemään vammaisen henkilön avun vastaanottajana ja toiminnan kohteena. Eikä minkä tahansa toiminnan, vaan myös parannusyritysten. Lähes jokainen vammainen ihminen – myös allekirjoittanut – on kohdannut tahtomattaan tilanteen, jossa ventovieras ihminen ilmoittaa rukoilevansa tämän muuttumisen puolesta. Jotkut rukoilevat kävelykykyä, toiset näköä tai kuuloa. Yhteistä näille kaikille on, että vain aniharva kysyy Jeesuksen tavoin: ”mitä toivoisit, että minä teen sinulle?” Sen sijaan, että kirkkona keskittyisimme muuttamaan ihmisiä edes heiltä kysymättä, Kallella on meille legendaarinen neuvo: ”Rukoilkaa, että portaita olisi vähemmän.”
Kalle raivasi tilaa vammaisille ihmisille maailmassa. Työ Kallen jalanjäljissä jatkuu ja se koskee myös kirkkoa. On aika avata silmät ja ovet, toivottaa kaikki tervetulleeksi eri tehtäviin ja rooleihin ja varmistaa, etteivät portaat, kynnykset ja ahtaat mielet ole yhdenvertaisuuden esteenä.
Tytti Matsinen
Kirjoittaja toimii Suomen Lähetysseurassa vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntijana
Ei oikein avautunut. Uskoa ei ole siinä paljonkaan, jos rukoillaan sellaista, mikä on järjellä ratkaistavissa. Esirukouksessa kylläkin pitää huomioida se mitä ihminen haluaa!
Erinomainen, selkeä kirjoitus.
Todella hienosti oivallettu evankeliumin sanoma: ”Kalle raivasi tilaa vammaisille ihmisille maailmassa. Työ Kallen jalanjäljissä jatkuu ja se koskee myös kirkkoa. On aika avata silmät ja ovet, toivottaa kaikki tervetulleeksi eri tehtäviin ja rooleihin ja varmistaa, etteivät portaat, kynnykset ja ahtaat mielet ole yhdenvertaisuuden esteenä.”
Kunpa kirkko ymmärtäisi, että vanhurkaus pitää kääntää oikeudenmukaisuudeksi.