Havahduin Helsingin synodaalikokouksen jälkikeskusteluissa ajattelemaan meitä ja niitä.
Omassa työssäni käsittelen ME ja NE -kuvioita ja tietenkin omassa elämässäni elän ME ja NE -keskustelujen ja ajatusten kanssa päivittäin. Aamulla olen me-Faleniukset, sitten ehkä pitkin päivää me-opettajat, me-uusimaalaiset, me-naiset ja tuttuja ovat myös me-kristityt, me-valkoihoiset sekä me-etuoikeutetut tai me-lihavat, me-keski-ikäiset ja mikä me milloinkin. Taidanpa koko ajan ja pitkin päivää mielessäni liittyä moniin meikäläisiin ja samaan aikaan olla ihan oma erityislaatuinen yksilöni.
Se, ketkä ovat milloinkin meitä ja ketkä sitten ainakin ajatuksissa etäämmällä olevia niitä toisia, heikäläisiä, on ryhmädynamiikkaa. Meidän on luontevaa ja turvallista kuulua johonkin omaan, me-joukkoon, joka luo meille me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta. Meikäläisyys antaa kenties tilaa ja mahdollisuutta kehittyä ja luoda uutta. Meidän kanssa parhaimmillaan on turvallista, hyvä olla ja meidän joukossamme voin vapautua, innostua ja olla oma itseni. Ja tiukan paikan tullen meikäläiset puolustavat minua kun olen pulassa tai tarvitsen tukea.
Ne muut ovat sitten jollain tasolla toisia, vieraita, tuntemattomia. Ne muut voivat olla mielestäni sellaisia, joita en tunne tai joihin en halua kuulua tai jopa niitä pelottavia, outoja ja kummajaisia. Niitä, jotka toivottavasti pysyvät etäällä minusta.
Kirkon sisällä toimivat samat ryhmädynamiikan periaatteet kuin muuallakin elämässä. Kirkon voisi parhaimmillaan olla yksi kokonainen ME. Kuitenkin sen sisälle muodostuu niitä monia pienempiä meikäläisyyksiä mahdollisesti tehtävän, koulutuksen, roolin, aseman tai vallan mukaan. Ja meikäläisyyksiä syntyy myös monenlaisten ominaisuuksien ja piirteiden mukaisesti, syntyperän, kielen, kulttuurin, toimintakyvyn, sukupuolen ja monen muun piirteen takia ja kautta. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on väkimäärältään niin suuri, että väistämättä pienempiä meikäläisyyksiä on todella paljon. Onhan rakenteessakin jo luotu kirkon sisälle paikallisseurakuntia, jotka ovat toinen toisilleen ne toiset ja paikallisseurakunnan sisällä monella tapaa toimivat, ajattelevat sekä olevat.
Niistä toisista puhuttaessa on tärkeää tunnistaa sävyerot. Puhunko toisista ensinnäkin heinä vai niinä? Näenkö heidän joukossaan vain ja ainoastaan koko ryhmän vai onko minulle olemassa myös yksilöitä ryhmän sisällä? Ja pidänkö hyviä yksilöitä toisten ryhmässä poikkeuksina vai ajattelenko, että ovat hyviä tyyppejä koska ovat osa tuota heikäläisten joukkoa?
Entä ajattelenko niistä toisista jotenkin negatiivisesti ja vähättelevästi? Liitänkö heikäläisten joukkoon piirteitä ja kuvauksia, joita en omaan ryhmään todellakaan liittäisi? Miten kuvailen tuota niiden joukkoa omalle ryhmälleni? Listaanko sekä mielessäni että ääneen, että he ovat tuollaisia, semmoisia ja vielä vähän tämmöisiäkin?
Entä ajattelenko, että meikäläiset ovat kisassa niitä toisia vastaan? Paremmuus, hyvemmyys ja voittaminen mielessä?
Tai ajattelenko jopa, että meidän olisi itse asiassa parempi täällä olla ja elää kun niitä kummallisia, toisia, outoja, vieraita ei olisi täällä laisinkaan?
Niin ja kenen puolesta me rukoilemme kun me rukoilemme niiden puolesta, jotka …..?
