Piispainkokous tulkitsee vallitsevaa seurakuntalaisten tasapuolista kohtelua samaa sukupuolta olevien avioliittojen kohdalla seuraavasti: Kun seurakunnassa tutkitaan avioliiton esteitä tai seurakunnan tiloja halutaan vuokrata juhlaa varten, toimitaan kuten voimassa oleva ohjeistus määrää ja käytäntö edellyttää. Pyydettäessä voidaan seurakunnan jäsenen siviilivihkimisenä toimitettavan avioliiton puolesta rukoilla päiväjumalanpalveluksessa sen mukaan, mikä on paikallinen tapa. Etenkin jälkimmäinen virke on monitulkintainen.
Ensiksikin sitä voidaan tulkita niin, että seurakunta voi päättää, rukoileeko se vai ei. Ajatus on, että voi rukoilla, mutta ei ole pakko. Arvioisin, että useimmissa seurakunnissa ei ole paikallista tapaa olemassakaan, koska pääsääntöisesti siviiliavioliiton solmivat hakevat hakevat esteiden tutkinnan maistraatista eikä maistraatti lähetä kirkolle esirukouspyyntöjä. Joissakin poikkeustapauksissa kirkossa on voitu rukoilla maistraatissa vihittävän parin puolesta, silloin kun henkilö on kirkollisesta aktiivinen. Mutta nämä poikkeukset tuskin muodostavat paikallista tapaa. Tässä tilanteessa voidaan argumentoida – ei välttämättä oikein – että ei voida rukoilla, kun sellaista tapaa ei ole.
Toisaalta voidaan tulkita, että paikallinen tapa viittaa rukouksen toteuttamisen tapaan. Tämän tulkinnan voi katsoa jättävän seurakunnalle vapaat kädet tehdä mitä lystää.
Kolmas tulkinta katsoo asiaa laajemmin: mikä on paikallinen tapa rukoilla avioon aikovien puolesta. Käsittääkseni useimmissa seurakunnissa on tapana kysyä esteiden tutkintaa pyytävältä parilta, saako lukea ja saako ilmoittaa lehdessä. Useimmissa tapauksissa vihkiminen on sovittu kirkkoon ja pappikin voi olla tiedossa; vihkiminen tiedetään kirkolliseksi vihkimiseksi. Mutta sitten tulevat ne tapaukset, joissa vihkiminen tapahtuu jossakin muualla kuin kotiseurakunnan alueella tai vaikutuspiirissä. Silloin, voidaan kysyä, onko pappi ja kirkko varattu. Jos pari kertoo, että menemme vaikkapa Kuopioon vihittäviksi, kun morsian on kotoisin sieltä, asia on sillä selvä. Tässä tapauksessa kyseessä voi olla kirkollinen vihkiminen tai siviilivihkiminen. Se, kummasta on kyse, ei vaikuta siihen, rukoillaanko messussa vai ei.
Kun kirkko on korostanut ihmisten tasapuolista kohtelua, tässä asiassa on erittäin yksinkertainen tapa toimia: rukoillaan niiden parien puolesta, jotka pyytävät esteiden tutkintaa seurakunnasta ja itse haluavat seurakunnan esirukousta. Vetäytyminen sen taakse, että heitä ei kuitenkaan kirkollisesti saa vihkiä on, de facto, eriarvoista kohtelua.
Et taida, Risto Korhonen, tietää että Suomessa on tasa-arvoinen avioliitto ollut voimassa jo vuodesta 1930. Avioliittolaissa säädettiin että puolisot ovat keskenään yhdenvertaisia. Miehen edusmiehyys vaimoon nähden poistettiin ja säädettiin myös omaisuuden erillisyys.
Eikö nyt olisi aika vaatia, että LESBOLIIKKEEN on aika kerätä omat rahat ja rakentaa omia tiloja. Eikä vain häiritä ja syyttää kaikkialla. Se osoittaisi onko tämä elämäntapa elinkelpoinen ja elämää jatkava. Jos se näyttäisi olevan siunattua voitaisiin muiden luopio kirkkojen tavoin harkita siunaamista joskus 50-100 vuoden päästä.
Jos Lesboliike järjestäisi vaikka 12000 omaa tilaisuutta vuodessa ja järjestäisi 2000 järjestörippikoulupaikkaa vuosittain tämä asia olisi melkein kokonaan ratkaistu Suomessa. Sen pitäisi perustaa oma lähetysjärjestö ja se voisi palkata niin paljon naispappeja kuin haluaa.
Samalla miehet voisivat huomata, että naiset ovat laajasti hyljänneet äidin tehtävän suomalaisten miesten rinnalla ja voisivat lähteä evakuoitumaan ilmaisen turvallisuusjärjestelmän ja materiaalivaraston osasta.
Nyt vieraiden kansojen vallan kasvaessa ympärillä olisi muutakin tehtävää kuin muutaman lesbon julkiterapoiminen.
Tämä kommentti on nais- ja lesbovihamielisyydessään ihan siinä rajalla, että en poista. Mutta jääköön nyt merkiksi siitä, missä ollaan jo kyseenalaisilla vesillä.
Ei tässä ole mitään vihamielistä. Tämä on vaan erimieltä keskustelun tasa-arvo hegemonian kanssa ja vähän haastaa sitä.
Naiset kirjoittavat jatkuvasti asiansa puolesta Homo sanan alla. Joka on harhaanjohtavaa sen kannalta kuka ja mitkä voimat tätä kulloinkin ajaa. Siksi täytyy (voida) käyttää myös Lesbo sanaa.
Suomessa on saanut kokoontua täysin vapaasti ilman syrjintää yli sata vuotta, kun on kerännyt omat rahat ja rakentanut omat tilat. Eikö tämä ole rakentava ehdotus? On voinut perustaa oman kirkon kuten Helluntai herätys on tehnyt. Tai on voinut toimia kirkon sisäisenä järjestönä.
Eikö nämä jotka esiintyvät vähemmistönä, mutta pyörittävät koko kirkkoa. Usein niin lahjakkaat, koulutetut ja varakkaat. Eivätkö he voisi osoittaa, että heidän kristillisyytensä on heille niin tärkeää, että ovat valmiita uhraamaan myös taloudellisesti. Ja osoittaa, että tästä jää myös näkyvää hedelmää, eikä tämä ole pelkkää tuuleen huudettua hommaa. Muutkin järjestävät tuollaisia omien tilaisuuksien määriä.
Kaari Utrio on kauan sitten puhunut, että naiset ovat hyljänneet äidin tehtävän. Ja tilanne on vaan vaikeutunut. Siitäkin pitää voida puhua.
Olen miettinyt myös sitä, mihin näillä nykyisillä argumenteilla (siis spn-liittojen kannattajien) lopulta päästään?
Itse olen sitä mieltä, että asia on Raamatun valossa niin selvä, että kirkko lähtee pois perustaltaan, jos se alkaa vihkimään miespareja ja naispareja ja jos niin käy, niin tulevaisuudessa ei ole enää mitään estettä puolustaa Raamatun käsityksiä, koska ne voidaan maallisiin argumentein kumota.
Tarkoitan, että kirkko ei voi olla samaan aikaan ”ei” ja ”kyllä”, vaan kirkko voi olla vain ”ei” tai ”kyllä.” Lain ja Armon erottamisesta on tässäkin kysymys. Laki sanoo selvästi ei, Armo taas selvästi kyllä, mutta näitä ei voi sekoittaa, muuten tulee savi velliä. Se on nyt vaarana.
Savivellistä ei kukaan selviä hengissä, varsinkaan sisäisesti nautittuna.
Avioliittolain muutoksen kannattajat ja kirkollisen vihkimisen kannattajat eivät sekota ’lakia’ ja ’armoa’, koska avioliitto on lain piiriin kuuluva asia. Meidän käsityksemme laista vain on toinen.
Ismo ei ilmeisesti puhunut eduskunnan säätämästä laista, vaan Jumalan laista. Siitä laista, jota meistä kukaan ei kykene pitämään. Ei vaikka kulkisi silmäpuolena.
Jukka, ymmärsit Ismoa aivan oikein tai ainakin samalla tavalla kuin minä. Avioliitto on (Jumalan) lain piiriin kuuluva asia. Ongelma ei ole periaatteellisella tasolla, vaan siinä, miten Jumalan lakia tulkitsemme.
Näin juuri Heikki.
Mutta kyse ei ole pelkästään lain tulkinnasta vaan myös sen sisällöstä. Ei siis pelkästään etiikasta vaan myös opista. Mikäli opin alueelle kuuluvia asioita muutetaan, muuttuu myös evankeliumi.
Nyt ollaankin, Jukka, niin syvällä teologian rakenteessa, että sitä ei tällaisilla lyhyillä kommenteilla avata. Asian ydin on siinä, että sinun teologiassasi lain sisältö on osa kristillistä dogmaa eli kirkon oppia. Kaikki luterilaiset eivät ajattele näin.
Aivan ja siksi tarvitaan syvällisempää teologista pohdintaa.
Oikopolkua asian ratkaisuun ei ole. Ruotsin kirkon taannoinen äänestys papin omantunnonvapaudesta olkoon varoittavana esimerkkinä myös meille.
Luterilaisesta teologiasta käsin se syvällinen teologinen pohdinta päätyy siihen, että maallisen regimentin asiat ratkaistaan järjellä. Raamattu on uskon ylin ohje, mutta ei sitä pidä tunkea joka paikkaan. Joten sen pohtiminen, miten tulee suhtautua avioliittolain muutokseen, on järjen asia. Toki luterilaisuudessa on niitäkin, jotka kallistuvat reformoituun suuntaan ja pitävät Raamattua tällaisten asioiden ohjeena.
Heikki
Kirkolliset toimitukset eivät koskaan kuulu maalliseen regimenttiin.