Piispainkokous tulkitsee vallitsevaa seurakuntalaisten tasapuolista kohtelua samaa sukupuolta olevien avioliittojen kohdalla seuraavasti: Kun seurakunnassa tutkitaan avioliiton esteitä tai seurakunnan tiloja halutaan vuokrata juhlaa varten, toimitaan kuten voimassa oleva ohjeistus määrää ja käytäntö edellyttää. Pyydettäessä voidaan seurakunnan jäsenen siviilivihkimisenä toimitettavan avioliiton puolesta rukoilla päiväjumalanpalveluksessa sen mukaan, mikä on paikallinen tapa. Etenkin jälkimmäinen virke on monitulkintainen.
Ensiksikin sitä voidaan tulkita niin, että seurakunta voi päättää, rukoileeko se vai ei. Ajatus on, että voi rukoilla, mutta ei ole pakko. Arvioisin, että useimmissa seurakunnissa ei ole paikallista tapaa olemassakaan, koska pääsääntöisesti siviiliavioliiton solmivat hakevat hakevat esteiden tutkinnan maistraatista eikä maistraatti lähetä kirkolle esirukouspyyntöjä. Joissakin poikkeustapauksissa kirkossa on voitu rukoilla maistraatissa vihittävän parin puolesta, silloin kun henkilö on kirkollisesta aktiivinen. Mutta nämä poikkeukset tuskin muodostavat paikallista tapaa. Tässä tilanteessa voidaan argumentoida – ei välttämättä oikein – että ei voida rukoilla, kun sellaista tapaa ei ole.
Toisaalta voidaan tulkita, että paikallinen tapa viittaa rukouksen toteuttamisen tapaan. Tämän tulkinnan voi katsoa jättävän seurakunnalle vapaat kädet tehdä mitä lystää.
Kolmas tulkinta katsoo asiaa laajemmin: mikä on paikallinen tapa rukoilla avioon aikovien puolesta. Käsittääkseni useimmissa seurakunnissa on tapana kysyä esteiden tutkintaa pyytävältä parilta, saako lukea ja saako ilmoittaa lehdessä. Useimmissa tapauksissa vihkiminen on sovittu kirkkoon ja pappikin voi olla tiedossa; vihkiminen tiedetään kirkolliseksi vihkimiseksi. Mutta sitten tulevat ne tapaukset, joissa vihkiminen tapahtuu jossakin muualla kuin kotiseurakunnan alueella tai vaikutuspiirissä. Silloin, voidaan kysyä, onko pappi ja kirkko varattu. Jos pari kertoo, että menemme vaikkapa Kuopioon vihittäviksi, kun morsian on kotoisin sieltä, asia on sillä selvä. Tässä tapauksessa kyseessä voi olla kirkollinen vihkiminen tai siviilivihkiminen. Se, kummasta on kyse, ei vaikuta siihen, rukoillaanko messussa vai ei.
Kun kirkko on korostanut ihmisten tasapuolista kohtelua, tässä asiassa on erittäin yksinkertainen tapa toimia: rukoillaan niiden parien puolesta, jotka pyytävät esteiden tutkintaa seurakunnasta ja itse haluavat seurakunnan esirukousta. Vetäytyminen sen taakse, että heitä ei kuitenkaan kirkollisesti saa vihkiä on, de facto, eriarvoista kohtelua.
Ministeri Elisabeth Rehn olisi kampanjatilaisuudessa voinut vastata tohtori Martti Lutherin sanoin: “Olen kastettu, olen pelastuva”. Paras vastaus ei tarvitse olla poliitikon ympäripyöreä selostus, jossa ei ole mitään konkreettista. Toki noissa tilaisuuksissa tulee nopeita kysymyksiä laidasta laitaan ja niihin pitää yrittää vastata siten, ettei kukaan ottaisi hernettä nenään; ei helppoa.
Pelkkä kaste ei ketään pelasta: esim ateisti. Näin kirkko opettaa.
Jokainen kastettu, joka uskoo pelastuvansa omistaa pelastavan uskon. Kasteessa Jumala uudestisynnyttää, antaa Pyhän Hengen ja pelastavan uskon. Uskon vastakohtana on epäusko, joka sanoo, minä en voi pelastua.
Mitä ihmeen uskoa se on olevinaan, ettei uskota Jeesukseen Kristukseen, joka on kaiken ydin ja alku.
Jos Jeesus on Lillanille lillukanvarsi, uskolle hän ei sitä ole. Ihminen uskoo tai ei usko. Ei ole välitilaa
Juha, Raamatun mukaan ei ole kasteessa uudestisyntyneitä, ei ainakaan ”tuulissa ja pilvissä”.
Siellä on kasteesta huolimatta uudestisyntyneitä, siellä on syntiin lankeamisesta huolimatta uudestisyntyneitä, siellä on vaikka mistä tahansa huolimatta uudestisyntyneitä, koska heidän tekojaan ei muisteta, kun he katuen tulevat Jeesuksen tykö armahdettaviksi.
Ainoastaan niitä ei ole pelastuneitten joukossa, jotka ovat hyljänneet toistuvasti tarjotun Armon. He ovat jalkoihinsa polkeneet pyhän Liiton Veren.
Vain teoriassa, em. tilassa, mutta lapsena kastettu, saattaa vielä voida vedota tohtori Lutherin opetukseen ”olen kastettu olen pelastettu”, mutta on jo nyt tiedostettava, että Raamatun mukaan se ei toimi pelastavasti.
Toisaalta viimeisellä tuomiolla on paljon kirkkojen jäseniä. Jumalan Seurakunta on jo taivaassa, jonka joillakin jäsenillä on kirkollinen menneisyys.
>>>Jokainen kastettu, joka uskoo pelastuvansa omistaa pelastavan uskon>>>
Minusta se ei mene näin.
Luterilaisessa opissa on tässä kohden paha valuvika.
Maailma on täynnä tällä tavalla uskovia, vaikka heillä ei ole mitään yhteyttä Vapahtajaansa eikä
Pyhää Henkeä – ei yksin luterilaisessa kirkossa, vaan koko Kristikunnassa..
Armosta langennutkin voi kuvitella uskovansa, vaikka elämä on vuosikymmenet vienyt paatumukseen ja eroon Jumalasta.
Tärkeintä on uskoa Jumalaan, joka armahtaa Jeesukseen turvaavan syntisen, kuin omaan itseensä. Usko tai epäusko ilmenee monella eri tavoin.
Juha, tiedät hyvin, että niin moni turvaa Jeesukseen vailla uskoa, koska tieto ei ole sama asia kuin usko.
Se on armoa, kun väärä rauha paljastuukin rauhattomuudeksi.
Sitä meidän tulisi rukoilla.
Siksi meillä on virsikirjassamme sopiva virsikin ”Oi vuodata, Herra, sun Henkesi ja herätä nuoriso Suomen..”
Jorma, vaatii paljon uskoa, jos uskoo, että Jumala armahtaa Jeesukseen Kristukseen turvaavan syntisen, jopa minutkin. Uskoa ei tarvitse siihen, että kyllä Jumala armahtaa Pietarin tai Johanneksen ja muutkin erinomaiset ihmiset, koska epäuskoisetkin uskovat näin.
Aivan, armoa kaipaavan on ensin tultava syntiseksi. Niin moni koettaa pelastua synnittömänä.
En ymmärrä, miksi se on vaikea myöntää…..
Kuinkakohan moni moisesta kysymyksestä viimeisellä tuomiolla loukkaantuu?
Ja kuinkahan moni vastaa Juha Heinilän neuvon mukaan?
Viimeisellä tuomiolla ei ole niitä, jotka Jeesusta vastaan nousivat tuuliin ja pilviin.
Kolumnin aiheena ei ollut kaste, vaan se ollaanko uskossa uskomatta Jeesukseen.
Jotkut taas uskovat Jeesukseen, mutta eivät Raamattuun.
Olikohan apostolien aikoina tai vainojen raivotessa tällaisia uskovaisia? Epäilen.
Kasteesta väittely lähtee taas siitä, että sana ja kaste asetetaan vastakkain. Se ei ole oikein.
Reijo, luuletkos välttävän Viimeisen tuomion?
Minä ainakin pääsen Viimeiselle tuomiolle, eikä se tule minulle yllätyksenä. Tuomiolla en voi ylpeillä omista teoistani (kuten en nytkään), vaan yksin turvaan Herraan Jeesukseen Kristukseen.
En ole ”lillan-fani” ollut koskaan, mutta Rehn on oikeassa: Ahtisaaren presidentin vaalikampanja oli tältä osin likainen.
Useimmat suomalaiset kirkkoon kuuluvat uskovat tavalla tai toisella Jumalaan, mutta Jeesus on sitten jo vähän hämärämpi juttu. Luomisteologian vähättely ja toisen uskonkappaleen ylikorostus kuuluvat niihin sotien välisen pietistisen kansankirkon kyseenalaisiin hedelmiin, joista edelleen joudutaan kärsimään.
Kari-Matti Laaksonen:
”Useimmat suomalaiset kirkkoon kuuluvat uskovat tavalla tai toisella Jumalaan, mutta Jeesus on sitten jo vähän hämärämpi juttu.”
Kristinusko on Jeesus Kristus.
Aivan.
Kaikki se työ on likaista, jossa poliittisella areenalla tuodaan esiin kristilliset arvot.
Niiden polkeminen taas on mitä jalointa ja edistysmielisintä toimintaa.
Tässä maassa, joka kadottaa yhteyden Luojaansa pikku hiljaa
Rehn näkyy sanoneen julkisuudessa, että ei hän olisi ollut sopiva presidentiksi. Hyvä että se on hänellekin selvinnyt. Minä tiesin sen jo 1994.
Ei Lillan olisi sopinut presidentiksi eikä myöskään kukaan siihen virkaan valituista ole ollut sovelias korvaamaan ainoaa oikeaa presidenttiämme, Urho Kaleva Kekkosta. Suomen tulisi julistaa Kekkonen ikuiseksi presidentiksi ja siirtää representatiivisen figuurin tehtävät esimerkiksi Norjan kuninkaalle. Hallitus huolehtisi ulkopolitiikasta.
Valitettavasti juuri vähää ennen tuota Rehnin haastattelua oli Hufvudstadsbladetissa julkaistu arvostelu erään ruotsalaisen professorin, huom. englannin kielen professorin, missä kirjoittaja tarjosi historiallisesta Jeesuksesta sellaista mallia, ettei Jeesus ollut historiallinen, vaan hänen hahmonsa oli ainoastaan Qumranin liikkeen Vanhurskauden opettaja.
Kun olin lukenut artikkelin Hufvudstadsbladetista, niin mieleeni tuli vastata ja osoittaa tuo teoria urbaanilegendaksi. Vaikka muutoin jo vuosia olin tehnyt oikaisuja moniinkin teologisesti virheellisiin väitteisiin, niin valitettavasti juuri tuossa tilanteessa en saanut aikaiseksi vastinetta. Näin virhe jäi oikaisematta ja vahinko pääsi tapahtumaan julkisessa keskustelussa.
Tuo urbaanilegenda on peräisin 1950 -luvulta. Eräs Qumran tutkija julkaisi käännöksiä tuon liikkeen teksteistä. Tekstit eivät olleet helppoja koska Qumran -tutkimus otti vasta alkuaskeleitaan. Niinpä yhteen tekstiin pujahti käännösvirhe. Tähän käännökseen perustuvan käsityksen pohjalta tuo tutkija loi hypoteesina teorian missä Qumranin liikkeen Vanhurskauden opettaja ja Jeesus samaistettiin.
Mutta kohta kun samainen tutkija parisen vuotta myöhemmin havaitsi käännösvirheensä, niin hän julkaisi korjatun käännöksen ja sen perusteella hän itse ampui alas teoriansa. Hän totesi erehtyneensä tekstin ymmärtämisessään.
Tieteellinen maailma oli perillä tästä korjauksesta ja siksi virheellinen teoria ei sen enempää päässyt eteenpäin.
Mutta valitettavasti vahinko oli jo tapahtunut. Korjausteksti ei tavoittanut alan asiantuntijoiden ulkopuolista väestöä. Teoria jatkoi elämäänsä urbaanilegendana.
Niinpä vähemmän asioihin paneutuneet myöhemminkin ovat seuranneet tuota tarinaa. Niiden joukossa tarpoi tuo ruotsalaisprofessori, joka oli englannin kielen professori, mutta jolle pyhän maan historia ja senaikaiset tekstit eivät olleet varsinainen tutkimusalue.
Koska kirjan arvostelu Hufvudstadsbladetissa oli herättänyt epävarmuutta, niin varsinaisen asiantuntemuksen ulkopuoliset joutuivat hämilleen.
Tässä tilanteessa Elisabeth Rehn lausui sanansa joista heti tuli kuuluisia.
Kyllähän vastapuolen ”likaisten temppujen osasto” repi tästä aikoinaan kaiken irti mitä härskeimmällä tavalla. Mutta itse kysymyshän ei ole lainkaan uskonkysymys. Kyllähän Jeesuksen historiallisen olemassaolon useimmat vakavasti otettavat ateistisetkin historiantutkijat myöntävät, vaikka eivät tietenkään usko todeksi kaikkea, mitä hänestä raamatussa kerrotaan, vaan pitävät häntä pelkästään huomiota keränneenä radikaalisaarnaajana tms.. Vain jotkut ääriateistit ovat yrittäneet väittää Jeesusta kokonaan myyttiseksi hahmoksi, mutta tällainen väite on yhtä absurdi kuin vaiikapa Muhammedin tai Aleksanteri Suuren väittäminen fiktioksi.
Vasta kun eksegeettinen tutkimus vie oman metodinsa johdonmukaiseen päätökseen, voi teologia jälleen tieteenä kukoistaa. Historian Jeesuksesta ei ole todisteita, tämä on jo nykyään päinvänselvää, mutta vielä olennaisempaa on, että koko Raamatun sanoma on vesittynyt ja vääristynyt yritettäessä viimeisin huterin ja epätoivoisin perusteluin takertua hist.-kriittisen metodin runteleman Jeesuksen rippeisiin ja tätä kautta perustella kristillinen usko. Juuri Raamattuhan puhuu meille tavalla, joka viestii inhimillisten kykyjemme riittämättömyydestä ja mahdottomuudesta tavoittaa ylösnousseen Kristuksen mysteeri. Eksegetiikka omassa lopullisessa umpikujassaan on tästä konkreettisin ja pitävin todiste. Jeesus Nasaretilasta ei koskaan ole ollut olemassa.
Kulttuurihistorian näkökulmasta Jeesus kuulu samaan sarjaan ihmiskunnan vaikuttajia kuin Sokrates, Buddha, Konfutse ja Muhammed. Historiantutkimuksen valtavirta ei epäile näiden henklöiden olemassaoloa, joskin tietysti suhtautuu suurella skeptisyydellä heidän kanonisoitujen elämäntarinoidensa yksityiskohtiin. Toki se, että uskoo Jeesukseen Jumalan Poikana ja Vapahtajana, ei voi perustua historiatieteen tuloksiin, vaan subjektiiviseen ja intuitiiviseen uskonkokemukseen. Olen kyllä Karin kanssa samaa mieltä siitä, että eksegetiikan olisi syytä luopua käyttämästä ainakaan yksinomaisesti naturalistisen maailmankuvan kriteerejä arvioidessaan UT:n sisältöjä.
Rimpuilemalla kiinni historian Jeesuksessa kadotetaan koko kristillisen uskon ja julistuksen sisältö. Ei ihme, että kirkko on kriisissä. Yhtä naiivia olisi minun kuvitella, että otan aamulla kaupungille lähteissäni kylpyhuoneen peilistä pään mukaani. Minulla ei ole päätä. Kristus on nyt pääni. Tämä ei ole mikään uskon tai spekulaation asia, vaan kylmä fakta. (Testatkaa itse. Teidänkin päänne jäi aamulla kylpyhuoneen peiliin. Käykää vaikka katsomassa, jos ette minua usko. Siellä se on yhä.)
Älkääkä nyt herrat Sahama ja Roto saako enempää hepuleita, vaikka ette millään voi Jeesusta myytiksi myöntääkään. Sillä ongelma on lopulta aivan toisaalla. Se on epistemologinen. Te itse olette myytti. Vain Kristus on tosi. Tätä te ette tajua. Sillä tämä kysymys ratkeaa vain näkemällä. Mutta te ette näe. Enkä minä, pahoitellen totean, voi teitä enää enempää tässä asiassa auttaa. Vain Kristus voi.
Eivät näe Sahama ja Roto, eikä myöskään Peitsamo eikä kukaan muukaan teologi, maallikoista puhumattakaan. Vain Jumala näkee, ja vain Jumalan nähdessä meidät me olemme olemassa.
Eipäs. Minä näen, etten näe. Sillä usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä (Hepr11:1), ja juuri tästä on kyse. Minä nimittäin näen, että minulla ei ole päätä. Kristus on nyt pääni.
Miten on, Juha Kajandet, näetkö sinä?
Kajander, siis. Ja tämä on se uusi ruumis, josta Paavali 1Kor15 puhuu. Sillä ensin pitää kuolevaisen pukeutua kuolemattomuuteen, jotta tässä maallisessa elämässämme täyttyisi se, minkä vuoksi täällä olemme. Vasta näiden uskon ensi hedelmien jälkeen olemme sitten Kristuksessa iloiten valmiit kuolemaan fyysisesti, jääden luottavaisina odottamaan päivää, jona Hän meidän iankaikkiseen elämään herättää.
Niihän se on kuten Peitsamo sanoo: ”Vain Kristus voi auttaa”. Mutta kannattakohan loukaantua, jos joku epäilee toisen uskoa. Aina voi asennoitua kuten Paavali eli todeta ”siitä minä hyvin vähän välitän ette te minua tuomitsette tai jokin inhimillinen tuomioistuin sillä en minä iteskkään itseäni tuomitse vaan minun tuomitsijani on Herra”.
Juuri näin. Otan esimerkin. Minulta kysyi juontaja Sana soi -illassa, jossa pari viikkoa sitten esiinnyin, olenko uskossani lainkaan tosissani. Vastasin, Uskossa on aina kaksi osapuolta, ihminen ja Jeesus. Toinen on tässä suhteessa koko ajan oikeassa, tosissaan ja varma. Sen tiedän. Arvatkaa kumpi?
Kari
Henkisen ja aineellisen todellisuuden erottaminen toisistaan kuului kreikkalaiseen ajatusmaailmaan.
Sen sijaan konkreettisesti aineellisen ja henkisen todellisuuden yhteenkuuluminen oli juutalaisen todellisuudentajun mukaista.
Juutalaisuudessa kaikkein konkreettisin ilmaisi kaikkein henkisintä. Tämän mukaisesti myöskään juutalaisen ihmisen Jeesuksen konkreettinen historiallisuus ei ole vähimmässäkään määrin ristiriidassa sen kanssa että hän on myös täysin Jumala.
Tämän juutalaisen todellisuuskäsityksen mukaisen käsityksen kääntämisestä kreikkalaiseen ympäristöön nousivat ensimmäisten vuosisatojen keskustelut kristologiasta.
Kyseessä siis ei ollut jonkun uuden asian esiin tulo, vaan jo ennestään olleen ajatuksen ilmaisemisesta uudessa kulttuuriympäristössä.
Kun me tajuamme tämän kulttuurien kohtaamisen ongelman, niin silloin nimenomaan konkreettinen ja historiallinen todellisuus Jeesuksen elämästä on realistinen ja tuon hetkiseen elämäntilanteeseen parhaiten sopiva malli.
Sen sijaan kreikkalaisen mallin mukainen konkreettisen ja henkisen erottaminen toisistaan herättäisi kysymyksen siitä, että miksi ylipäätään tarvittaisiin uskonnon juutalaista tausta-ainesta, jos vain henkisellä puolella olisi merkitystä.
Tätä mallia seurasivat jotkut gnostilaisen suuntauksen edustajat, joilla kulttuurin jatkumo juutalaisuudesta tulleisiin juuriin haluttiin kieltää. Tuloksena oli epähistoriallisten sepittelyjen tuottaminen. Uskon oheni ajatukselliseen henkisyyteen ilman että sillä olisi ollut realistista kosketuskohtaa realistiseen ihmisen elämään. Luominen ja lunastus eivät kohdanneet toisiaan.
Kun kristinuskon historiallinen lähtökohta otetaan todesta, niin tästä seuraa myös se että koko ihmisen elämä otetaan todesta. Arki ja pyhä kohtaavat toisensa, elämän tämänhetkinen realismi ja tulevaisuuden toivo kohtaavat toisensa, taivas ja maa kohtaavat toisensa. Jumala ja ihminen ovat yksi persoona Kristuksessa ja siksi myös meidän uskomme kantaa tästä maailmasta tulevaan. Siksi myöskään tulevaisuutemme ei ole vain joku henkinen liihottaminen johonkin tulevaisuuteen vaan Pyhän Hengen työnä ruumiin ylösnousemus iankaikkiseen elämään.
.
Matias. Juuri näin. Nyt muotoilet asian selkeästi ja johdonmukaisesti. Tuo kaikki on totta. Jeesus todellakin nousi ruumiillisesti haudasta 2000 vuotta sitten, mutta historiallis-kriittisen metodin mukaan asia ei ole näin. Nykytieteen kriteerein Jeesus Nasaretilaista ei koskaan edes ollut olemassa (vaikka tutkimus ei sitä vielä julkisesti myönnä).
Juuri konkreettisuuden painottaminen on kysymyksessä olennaisinta, sillä Markuksen evankeliumi (kylläkin vasta vuosikymmeniä Paavalin kirjeiden jälkeen) on evankeliumeista aluksi ainoana evankeliumeista kaikkein konkreettisin – ja siten samalla kaikkein henkisin. Se on yksinkertaisesti tosi. Siis tosi juutalaisen uskon ja midrash-perinteen mukaisesti. Mutta länsimaisen tieteen näkökulmasta se on kokonaan allegorinen. Päähenkilönä on idea, inkarnoitunut Logos.