Tällä viikolla useat ystäväni ovat sosiaalisen median mukaan yhtäkkiä pistäytyneet Yhdysvaltojen Pohjois-Dakotassa. Kysymys on sosiaalisen median tempauksesta, jossa jo yli miljoona ihmistä ympäri maailmaa osoittaa tukensa Standing Rock –nimisellä alueella käynnissä olevalle alkuperäiskansojen protestille öljyputken poraamista vastaan.
Vaikka asia näkyy virtuaalitodellisuudessa, kyseessä ei ole nettipeli vaan ihan tosielämän kamppailu. Pohjois-Dakotan alueella etenee valtava kiistanalainen yksityinen öljyputkihanke, jonka estämiseksi ihmiset ovat protestoineet rauhanomaisen leirin avulla jo useiden kuukausien ajan. Alkuperäiskansojen mukaan öljyputken suunniteltu sijainti uhkaa intiaanien asuinalueen vesivarantoja sekä perinteisiä pyhiä paikkoja ja hautausmaita. Paikalle on nyt leiriytynyt tuhansia intiaaneja ja heidän puolustajiaan lähialueilta, ulkomailtakin. Eräänä päivänä mielenosoittajien rinnalle rynnisti lauma puhveleita, eläimiä jotka ovat Lakota-intiaaneille merkityksellisiä ja pyhiä, vähän kuten porot saamelaisille. Tästä taistelusta ei ole puuttunut symboliikkaa. Intiaanien protesti on herätellyt niin YK:ta kuin eri uskonnollisia tahojakin. Tällä viikolla alueella vieraili solidaarisuuden osoituksena yli 500 papin valtuuskunta. Yhteydenotoilta poliisinkaan kanssa ei ole vältytty, eilen pidätettiin myös pappeja. Olen seurannut tilanteen kehittymistä sosiaalisessa mediassa, jossa tilanneraportteja löytyy esimerkiksi tunnisteella #NoDAPL.
Tässä kamppailussa nousee esiin aikamme suuri vastakkainasettelu: henkisiä ja kulttuurisia arvoja, kohtuullista elämää ja planeetan suojelua korostava alkuperäiskansa monista kulttuureista nousevine puolustajineen ja kapeaa talousintressiä palvova suuri öljyteollisuus väkivaltakoneistoineen.
Standing Rockin mielenosoitus on yksi valtamediassa vähälle huomiolle jäävistä kamppailuista perinteisten elämänmuotojen säilyttämisen puolesta. Kysymys on, paitsi laajojen ihmisjoukkojen oikeudesta puhtaaseen veteen, myös pienten kansojen oikeudesta omaan kulttuuriperintöön ja pyhiin paikkoihin. Tämän kaltaiset taistelut herättävät ihmisiä ympäri maailmaa levittämään viestiä ja lahjoittamaan pieniä rahasummia, joista kasvaa pikkuhiljaa suuria virtoja.
Joku voisi moittia nykypäivän nettiaktivismia pinnalliseksi ”kliktivismiksi”, jossa asioiden taustoista ei vaivauduta ottamaan selvää, saatika sitouduta pitkäjänteiseen osallistumiseen. Nettiajan hyvä puoli on kuitenkin se, että pieni ihminen voi hankkia itseään kiinnostavista maailman tapahtumista paljon ensikäden tietoa, jos vain viitsii nähdä sen vaivan että lähtee seuraamaan hakusanaa tai aihetunnistetta netissä. Somen sisältöihin täytyy toki suhtautua vähintään yhtä suurella mediakritiikillä kuin vaikkapa Helsingin Sanomiin.
Standing Rockissa protestoijat ovat ottaneet käyttöön pienikokoiset helikopterikamerat, joita saa nykyisin melko edullisesti. Niiden avulla leiriläiset ovat pystyneet seuraamaan putken rakentamisen edistymistä ja poliisin toimintaa leirin ulkopuolella ilmakuvien avulla. Kansalaisreportaaseista paikanpäältä välittyy ainakin minulle kuva rukoilevasta ja mielenosoittajien puolelta rauhanomaisesta protestista. Nettikeskusteluista näkee, että kansalaisten luottamus esivaltaan on koetuksella. Poliitikot ja heidän käskyvallassaan oleva poliisi näyttäytyvät vain omien etujensa ja rikkaiden öljypohattojen suojelijoina. Pattitilanteelta vaikuttaa.
Lakota-intiaanien profetioissa varoitetaan mustasta käärmeestä, joka tuo tullessaan tuhoa ja hävitystä, moni uskoo tämän putken olevan se käärme.
Olipa profetiasta mitä mieltä tahansa, tänään liityn maailmanlaajuiseen rukousten ketjuun tilanteen rauhanomaisen ratkaisun puolesta.
Jos kirkon päätöksentekijät ja piispat haluavat vetää ihmisten tietoisuuden rajat puolueiden edustajien sanomisiin, joita on ehkä vain. 6-7% väestöstä tai ”tölsystä” tunnettuihin julkkiksiin, niin tervememoa sinne, minne tie on päällystetty vain hyvillä aikomuksilla.
Pääministeri Alexander Stubb sanoi hiljakkoin keskustellessaan arkkipiispa Kari Mäkisen kanssa, että hän kokee saarnan hengellisesti ravitsevana ja opettavaisena tilanteena. Stubb vielä erikseen korosti saarnaavan papin tehtävää Raamatun tekstin avaajana ja selittäjänä. Tähän ei maallikko yleensä kykene. Siksi saarna-termin käyttö pitäisi rajata ja varata vain papeille, joilla on koulutus, velvollisuus ja auktoriteetti julkisesti selittää Jumalan sanaa.
Kyllä ja ei. Saarnan tehtävä on tosiaankin Raamatun tekstin avaaminen ja selittäminen, mutta ei tehtävä välttämättömasti edellytä pappisvihkimystä. Riittävä teologinen koulutus toki pitää olla.
Mikä on riittävä, jääkin sitten tulkintakysymykseksi. Jotain rippikoulun ja teologian maisterin tutkinnon väliltä se varmaankin on.
Aikaisemmin piispat vahvistivat riittävän koulutuksen tason määritelemällä saarnalupatutkinnon vähimmäissisällön. Kirkon järjestys ei enää edellytä saarnalupatutkintoa, mutta monet kirkkoherrat pitävä vastaavaa koulutusta edelleen kriteerinä keitä maallikoita kutsuvat saarnaamaan.
Saarnat ihmisille ovat pappien erikoisalaa. Muut ihmiset pitävät puheita aiheesta kuin aiheesta.
”Saarnat ihmisille ovat pappien erikoisalaa.”
’
Niin, tuskinpa teologisessa tiedekunnassa opetetaan, miten saarnataan linnuille.
Pyhä Fransiscus saarnasi kyllä linnuillekin, mutta julkkisten ja poliitikkojen käyttämät puheenvuorot ovat noin ylipäänsä kirkkoon mielestäni tervetulleita, ja heijastavat ajassamme vahvana aistittavaa hengellistä etsintää. Kristillisen uskon opin perusteita ei heidän välttämättä läpikotaisin tarvitse tuntea, mutta jo se, että he ovat valmiita uskostaan kirkon piirissä keskustelemaan, on merkki syvemmän ymmärryksen ja, rohkenisin jopa sanoa, pelastuksen kaipuusta.
En ota kantaa ns. julkkis”saarnajiin.”
Olen kuitenkin ehdottomasti ns. maallikkosaarnan kannattaja. Se ei nimittäin ole teologinen tdk eikä edes papin vihkimys, joka saarnaan puhaltaa tarvittavan hengen. Parhaat saarnat kuulee edelleen suomalaisessa kristillisyydessä ns. maallikoiden pitäminä. Jokin aika sitten luin otteita Hanhi-Pietin Kittilässä jylisemästä saarnasta ja voin vain kuvitella ettei turha kultivoitunut papillinen intonaatio (joka teologisessa opitaan kolmannella vuosikurssilla seurakuntaharjoittelun yhteydessä ) Hanhi-Pietin tärräytystä häirinnyt.
Kari-Matti, maallikot todistavat parhaiten. Siitä olen kanssasi samaa mieltä. Mutta mitkä ovat todistamisen, saarnan tai esim. keskustelevan puheenvuoron liturgiseen kontekstiin asetettavat rajat, on isompi ja monin tavoin tärkeä kysymys myös. Kirkon tulee pitää kiinni auktoriteetistaan Jumalan sanan julistajana. Jopa pääministeri edellä viittaamassani puheenvuorossaan mielestäni epäsuorasti toivoi sitä.
Minun näkemykseni on melko matalakirkollinen, höyläämättömän puupenkin ja narisevien lattialautojen sävyttämä.
Luterilaiseen kirkkoon ei oikein hyvin sovi se, mihin viime vuosina on menty: saarnan asemaa on kutistettu ja liturgista teatteria lisätty. On unohdettu, että saarna on armonväline.
Mikään ei ole tulevalle papille haitallisempaa kuin ”puhekoulutus,” Ei sinne saarnatuoliin tarvita ”stevejobseja”. Minusta pastori ja puhetaitokonsultti Antti Mustakallio ei voisi enempää väärässä olla. Kysymys ei ole papiston puhetaidosta, on ihan samantekevää millainen on puhetaito, jos (H)henki puuttuu.
Mikä on sellainen uskonto, jonka tekstejä ”avaamaan” tarvitaan yliopistokoulutuksen saanut henkilö ?
Mikä on sellainen kirkko, jossa yliopistokoulutuksen saaneet henkilöt ovat eri mieltä
samasta tekstistä ?
Kari Peitsamo: ”…saarna-termin käyttö pitäisi rajata ja varata vain papeille, joilla on koulutus, velvollisuus ja auktoriteetti julkisesti selittää Jumalan sanaa.”
Peitsamo jakaa katolisen kirkon näkemyksen. Katolisen kirkon katekismus:
”85. Kuitenkin Jumalan sanan autenttinen tulkinta, olipa se sitten kirjaan pantu tai kirkon elämän puitteissa välitetty, on uskottu yksin kirkon elävälle opetusviralle” – eli piispoille, jotka ovat yhteydessä Pietarin seuraajaan, Rooman piispaan – ”ja se käyttää valtaansa Jeesuksen Kristuksen nimissä.”
Kun katolisen opin mukaan luterilaiset ovat pelastuksen ulkopuolella, niin olisiko kirkkouskovaisen parempi varmuuden vuoksi uskoa enemmän katoliseen opetusvirkaan kuin luterilaiseen. Katolilaisia kun on yli miljardikin.
On jotenkin kuvaavaa, että juutalainen uskonnollinen yläluokka kielsi Jeesuksen opetuslapsia opettamasta, kun nämä olivat vain kalastajia.Kirjanoppineet olivat sentään kouluja käyneitä.
Kiitos tärkeästä kirjoituksesta.
Miten tulee rukoilla ja toimia?
Voiko rukoilla jotain ja toimia sen asian puolesta vastoin Jumalan Sanaa?