2. paastonajan sunnuntai (Reminiscere)
Tänään muistelemme Raamatun kuuluisinta painiottelua: Jaakobin painia, josta 1. Mooseksen kirja kertoo. (1. Moos. 32: 23-32). Hengellinen elämä on usein ihmisten ajattelussa saanut turhan ”lässyn” ja hempeän sävyn. Toki uskonelämä on ajoittain myös lepoa ja iloa, herkkää ja kaunistakin. Rukouselämä tai hiljaisuuden viljely voi silti ajoittain viedä totiseen painiin.
Jaakobin aamun sarastukseen kestänyt kamppailu muistuttaa meitä siitä, että usko voi olla myös raavaan miehen tai naisen totista vääntöä, hiki otsalla ja veren maku suussa. Uskoa ilmentää myös syyllisyyden ja häpeän alle sortuneen miehen epätoivoinen parahdus: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua.”
Syyllisyyden lisäksi vahva ja menestynytkin ihminen saattaa joutua kamppailemaan piinallisen häpeän kanssa. Läheisten ihmisten ja myös Jumalan perimmäinen hyväksyntä tuntuu puuttuvan – se on häpeää, hylätyksi joutumisen kokemista. Elämä maistuu paperiselta kulissilta, jota paraatimaisesti esitellään syvimpänä toiveena ansaita näin olemassaolon oikeus. (ks.1. Moos. 32: 20-21).
Jaakob oli palaamassa Mesopotamiasta kotiseudulleen Kanaanin maahan nyt rikkaana ja menestyneenä miehenä. Hän on perheineen ja koko omaisuutensa kanssa peloissaan leiriytynyt odottamaan veljeään Eesauta. Mieltä painaa nuoruuden rikos, jolla hän oli saanut isältään Iisakilta sen siunauksen, joka olisi kuulunut esikoisveljelle Eesaulle.
Petokseen Jaakobin oli houkutellut hänen hyvää tarkoittava äitinsä. Tietämättään äiti istutti poikaansa pysyvän häpeän näin tehdessään. Jaakob nimittäin naamioitiin tuntumaan ”karvaiselta” kuin Eesau. Näin Jaakob sai esikoispojalle kuuluvan siunauksen huijaamalla isäänsä Iisakia, joka ei enää nähnyt niin, että olisi poikiaan erottanut. Syvin viesti oli siis: Sinä et voi saada elämää kantavaa siunausta omana itsenäsi, vaan sinun on tekeydyttävä toiseksi. Rikkomus jätti syvän jäljen nuoren miehen itsetuntoon.
Terve omatunto muistuttaa rikkomuksista ja kehottaa korjaamaan vääryydet. Terve ihminen osaa myös tuntea häpeää, silloin kun hän on rikkonut lähimmäisiään vastaan. Synti rikkoo aina. Yksi tämän rikkonaisuuden muoto on häpeä. Se on syyllisyyden seuralainen, mutta eroaa siitä olemukseltaan. Synninpäästön sanat vapauttavat kyllä syyllisyydestä, mutta häpeän pyyhkii pois pohjimmiltaan vain rakkaus ja hyväksyntä. Kun tuhlaajapojan isä sulkee pojan syleilyynsä ja hyväksyy hänet aivan sellaisenaan, siinä pyyhitään pois myös häpeä. Vertaus tuhlaajapojasta ei syyttä ole yksi rakkaimmista Jeesuksen kertomista vertauksista.
On myös vääränlaista, turhaa häpeää. Itsetuntoon juurtunut perinpohjainen huonommuuden tunne kumpuaa usein syvältä varhaisvuosien kokemuksista. Tätä tunnetta kantava ihminen pyytää anteeksi jopa olemassaoloaan. Pakonomaisesti hän voi koettaa ansaita olemassaolon oikeutusta, yrittää poistaa omaa huonouden kokemusta. Tämä oma yrittäminen saattaa kuitenkin sitoa loputtomaan ponnisteluun. Kylmä maailma ei tarjoa enää sitä isän tai äidin syliä, jossa kyyneleet kuivuisivat ja häpeämme pyyhittäisiin pois.
Moni Jumalaan uskova ihminenkään ei välttämättä koe saaneensa Jumalan siunausta omana itsenään. Tahattomasti me omaksumme meille ulkopuolelta tulevia malleja, joita noudattamalla arvelemme vasta saavamme Jumalan siunauksen. Kuitenkin UT:n kirjoitukset opastavat, että meidän olisi tultava omanlaisiksemme, sellaisiksi, joiksi Jumala meidät tarkoitti.
Palatessaan kotiseudulleen Jaakob halusi tehdä sovinnon veljensä Eesaun kanssa. Tulevaan kohtaamiseen liittyi pelkoa, vaaran tunnetta ja häpeää. Jaakob todella tekikin mallikelpoisesti sovinnon veljensä kanssa ja Eesau osasi olla reilu. Ennen tuota kohtaamista Jumala johdatti Jaakobin yölliseen painiotteluun. Kenen kanssa Jaakob oikeastaan taisteli?
Ehkä Jumala johdatti Jaakobin taistelemaan enkelin kanssa, ehkä siinä painittiin oman jumalakuvan kanssa tai sitten Jaakob kohtasi Jumalan edessä oman pimeän puolensa. Emme saa tekstistä aivan tarkkaa vastausta: ”Jaakob sanoi hänelle: ”Sano sinäkin nimesi.” Mutta mies vastasi: ”Miksi sinun pitäisi tietää minun nimeni?” Näin muuten enkelit usein Raamatussa vastaavat.
Taistelun toinen osapuoli ei kertonut nimeään, mutta sen sijaan Jaakob saa uuden nimen kuin merkiksi tuona kamppailun yönä kokemastaan sisäisestä uudistumisesta. ” Mutta Jaakob sanoi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua.” Mies kysyi häneltä: ”Mikä sinun nimesi on?” Hän vastasi: ”Jaakob.” Silloin mies sanoi: ”Sinua ei pidä enää sanoa Jaakobiksi, vaan Israeliksi, sillä sinä olet kamppaillut Jumalan ja ihmisten kanssa ja voittanut.”
Vasta totinen ottelu ja paini pakotti Jaakobin olemaan oma itsensä. Selittelyllä ja puijaamisella ei selviä tiukimmista tilanteista. Jumala johdatti häpeää kantavan miehen sellaiseen otteluun oman itsensä kanssa, joka riisui paljaaksi. Kaikki naamiot riisuttuina Jaakob löytää rohkeuden pyytää siunausta omana itsenään.
Onko Jaakobin painissa pohjimmiltaan kysymys laista ja ansiosta vai silkasta armosta? Armosta toki, joskus armolle on vain raivattava tilaa ja se voi vaatia rutistusta, silti kaiken alku ja juuri on Jumalan työssä, jota hän tekee meissä. ”Kristus meissä” sanomme UT:n valossa. Niin myös Jaakobin uusi nimi antaa kunnian yksin Jumalalle, sillä nimi Israel tarkoittaa ”Jumala hallitsee tai taistelee”.
Öisellä kamppailulla on onnellinen loppu: aamun sarastaessa Penuelista lähtee Jaakob, joka on saanut siunauksen viimeinkin omana itsenään. Hän on paininut häpeäntunteensa kanssa ja Jumalan avulla voittanut sen. Ne, jotka harrastavat kamppailulajeja, tietävät otteluihin liittyvistä pikkuvammoista. Saamansa iskun vuoksi Jaakob ontui lonkkaansa ja tätä muistettiin israelilaisella pääsiäisaterialla, reisijänne jätettiin syömättä. Niin tässäkin viitataan tulevaan pääsiäiseen, vapautukseen ja sovitukseen.
Pentti Tepsa
Kemijärven kirkkoherra
Eivätkö Jaakob ja Eesau kuvaa itseasiassa kahta maata, eli Israelia ja Eedomia.
Eesau oli raju, voimakas, ja agressiivinen, sotaisa, karvainen metsämies ja Isak kyllä piti hänen tuomistaan riistaruuista. Jaakob oli herkkä ja lempeä poika, äidin mieleinen, auttavainen ja kuuliainen, tiedonhaluinen ja oppivainen.
Isän siunaus merkitsi myös vastuun ottamista, isän työn jatkamista perheen, suvun ja ehkä koko heimon johtajana, ja äiti valitsi Jaakobin tehtävään, ja siunauksen saajaksi. Ei agressiivista Eesauta, koska hänen hallinnassaan ei heimolla olisi ollut muuta kuin sotia edessään.
Jaakob oli siis äidin valinta.
Jaakobin painin voisi hyvin tulkita myös kamppailuksi omia pelkoja vastaan, koska siunaus merkitsi johtajuutta, ja Jaakob tunsi, että Eesau tulee tekemään kaikkensa hänen työnsä vaikeuttamiseksi.
Tämä on myös tulkinta siinä kuin joku muukin tulkinta, tämä on naisen tulkinta. Tässä ei puhuta petämisestä, eikä syyllisyydestä, vaan siitä, mikä on naisen näkökulma ja valinta sen suhteen, että rauhanomaisuus saa jatkossa jalansijaa.
Varmaan muitakin tulkintoja voi tehdä.
”Eivätkö Jaakob ja Eesau kuvaa itseasiassa kahta maata, eli Israelia ja Edomia?”
Kyllä Raamattu asian juuri noin kertoo. Veljesten ollessa vielä äitinsä kohdussa, Rebekalle tuli tällainen veisti tulevasta: ”Kaksi kansaa on kohdussasi, kaksi heimoa sinusta haarautuu. Toinen heimo on toista vahvempi, vanhempi on palveleva nuorempaa.”(1. Mo25:23)
Mukava lukea blogia, joka käsittelee Raamatun aina niin mielenkiintoisia tekstejä. Tuosta Jaakobin painiottelusta enkelin kanssa oli Matias Roton blogin alla kiinnostavaa ajatustenvaihtoa, ja se laajensi tuota Penuelin episodia ”Jumalan näkemisen” suuntaan. Nyt tässä toista näkökulmaa tarjoan
Kirjoitat blogissasi Jaakobin syyllisyydestä ”nuoruuden rikokseen” ja ”petokseen” esikoisoikeutta jaettaessa. Mitä ajattelet Esaun roolista? Minä näen, että hän oli siinä tilanteessa se varsinainen ”pahis”. Mitäs sanot sellaisesta päättelystä?
Raamattu kertoo siis Rebekan saaneen raskausaikana tiedon kaksoispoikiensa tulevaisuudesta, Jaakobille parempi huomen ja Esaulle hiukkasen huonompi. Mutta miten tämä toteutui? Perustuiko Jaakobin saama siunaus huijaukseen vai johonkin muuhun?
Esau oli kova metsämies, ja ”kerran, kun Jaakob valmisti keittoa, Esau tuli väsyneenä metsästysretkeltään ja sanoi Jaakobille: ”Anna vähän tuota ruskeaa, tuota ruskeaa keit- toa, minä olen ihan lopussa.”(1.Mo25:29,30)
Jaakob sanoi nälissään olevalle veljelleen: ”Myy minulle ensin esikoisuutesi.” Ja tähän Esau: ”Minä varmaan kohta kuolen. Mitä hyötyä minulle on esikoisuudesta?” Tuskin reipas metsästäjä nyt missään kuolemanvaarassa oli, mutta niin teki niin kovsti mieli ”ruskeaa keittoa”, että ”Esau vannoi ja myi Jaakobille esikoisuutensa.”
Esaun menettely osoitti, että ”niin vähäarvoisena hän piti esikoisuuttaan” ja kauppa otetaankin varoittavaksi esimerkiksi Raamatussa: ”Katsokaa, ettei joukossanne ole ketään siveettömästi elävää tai maailmallista, sellaista kuin Esau, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa.”(Hepr12:16)
Jaakob ja hänen äitinsä toteuttivat sitten tuon esikoisoikeuden luovutuksen oikealle omistajalle käyttäen keinona Isakin hämäystä, mikä ei tietenkään kuulu tavallisiin raamatullisiin menettelytapoihin. Miksi vanhaa sokeutunutta isää tuli noin narrata, sitä Raamattu ei suoraan kerro. (Raamattuun kovin kriittisesti suhtautuvalle kenties tarjoaa oivan pelipaikan?) Jaakobillle ja äidilleen Rebekalle ei heidän toiminnastaan langeteta mitään varjoa – paitsi joskus käännösten asenteellisissa väliotsikoissa.
Oletteko te muut samaa mieltä tällaisesta näkövinkkelistä Jaakobin toimintoihin? Oliko sittenkin Jumalan kanssa painijan omatunto puhdas, toisin kuin blogissa annetaan ymmärtää?
Tarja. Jos Raamatun tekstejä selitetään vain allegorioiden kautta, niin kirjan sanoa hämärtyy. Silloin kiintopiste siirtyy omasta Jumalasuhteesta historian tapahtumiin. Sen sijaan samaistumalla Raamatun henkilöiden kokemuksiin voimme päästä syvälle hengellisen elämän todellisuuteen.
Sanotaanhan Raamatussa näinkin: ”Raamatun lohdutuksen kautta meillä on toivo.” mitäpä lohdutusta voimme saada historiasta sen sijaan että saame siitä siitä, että saatamme itse olla vastaavissa tilanteissa, kuin nämä ja saada siitä samaistumisesta lohdutuksemme.
Jos irrotan itseni tuosta tekstistä ja käsittelen sitä henkilöiden mahdollisten motivaatioiden kannalta, niin teksti ei puhuttele minua tietenkään henkilökohtaisesti. Silloin mietin vain tapahtumia ja siihen liittyviä syitä. En omaa jatkuvaa kamppailuani Jumalan kanssa.
Usein me miehet pyrimme puhumaan vain asioista ja tapahtumista. Ehkä välttääksemme puhumasta omista tunteistaan ja siitä mitä siellä sisimmässä oikeasti on. Se toimii kyllä toisten miesten kanssa, mutta Jumala ei tyydy siihen. Hän kaipaa ja haluaa kohdata meissä sen, mitä on syvällä sisimmässä. Silloin kun tämä kohtaaminen saa minussa tapahtua lukiessani Raamattua, niin jotakin tapahtuu minussa aina. Näin sana toimii elämää luovana ja vaikuttavana jännittävänä painiskeluna.
Olisi Pentti Tepsa suotavaa, että itse osallistuisit keskusteluun ja sitä ohjaisit , ettei vieraiden oppien levittäjät ota keskustelua kokonaan haltuunsa. Muutoin käy niin, että aloittamasi hyvä keskustelu toimiikin Jehovan todistajien työkaluna. Sitä tuskin tavoittelet itse.