Seurakuntanuoriajoiltani minulla on huonoja kokemuksia rukouspiirien harrastamasta tavasta rukoilla ex tempore ääneen ja jokainen vuorollaan. Ensinnäkään en useinkaan kuullut, mitä muut hiljaa ja epäselvästi mumisivat ja siksi toisekseen minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mitä minun pitäisi vuorollani sanoa. Varmaankin juuri näistä syistä minusta tuli valmiiksi kirjoitettujen rukousten fanittaja ns. vapaamuotoisten rukousten kustannuksella.
Oma äitini opetti minut rukoilemaan iltaisin. Lisäoppia Jumalan ja ihmisen välisestä vuoropuhelusta sain pyhäkoulussa. Siellä varmaankin opin Isä meidän-rukouksen. Rippikoululeireiltä omaksuin ruokarukouksen. Myöhemmin tulin ymmärtämään, että rukous ei ole vain Jumalan puhuttelemista, vaan ensisijaisesti kyse on vastauksesta, kun Jumala puhuttelee ihmistä. Tämä vastaus liittyy ihmisen koko elämään. Luonteeltaan rukous voi olla synnintunnustus, valitus, pyyntörukous, esirukous, kiitos, ylistys tai siunaus.
Lutherin mukaan uskomme itsekeskeisyydestä johtuen me emme luonnostamme laula kiitosvirttä ennen kuin meidän on käynyt hyvin – ja vastoinkäymisten tullessa laulumme on lopussa.
Nöyrä, tyhjä ja nälkäinen henki ylistää Jumalaa, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa: Hän rakastaa Jumalan hyvyyttä yhtä paljon jäädessään siitä itse osattomaksi kuin saadessaan sitä tuntea. Hän ei takerru kiinni Jumalan lahjoihin niitä saadessaan eikä hänestä tule luopiota, jos hän ei niitä saa.
Laulaa Herralle ei aina suinkaan merkitse: olen iloinen ja riemuitsen. Päinvastoin, uusi virsi on ristin laulu ja merkitsee sitä, että ylistetään Jumalaa keskellä murhetta, vieläpä keskellä kuolemaa! (Luther)
Oheinen Jörg Zinkin kirjoittama rukous sisältää kaiken, mitä Ruttopuiston rovasti ymmärtää rukouksella.
Herra, tärkeää on vain se, että olen sinun yhteydessäsi. Siihen sisältyy kaikki täydellinen, parantava. Ruumiin silmät sulkeutuvat, sydämen silmät avautuvat näkemään sinun läsnäolosi.
RR: Näkövammautumiseni on tehnyt helpommaksi keskittymiseni rukoukseen, kun silmiä ei enää tarvitse sulkea voidakseni keskittyä Jumalan läsnäoloon.
Jätän harhailevat ajatukseni ja annan itseni sinulle. Painaudun sinuun kuin suureen käteen.
RR: Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen. Tai äijämäisemmin sanottuna: Niinkus tiijät…
Ei minun tarvitse puhua, että kuulisit, ei luetella, mitä minulta puuttuu, ei muistuttaa sinua eikä kertoa, mitä maailmassa tapahtuu ja mihin tarvitsemme apuasi.
RR: Ei Jumala meitä monisanaisuutemme tähden kuule. Ei hän meidän rukouksiamme tarvitse, sillä emme me niillä voi häntä manipuloida. Me itse tarvitsemme ne rukoukset!
Kun seurakuntalaiset saivat tiedon siitä, että olin menettänyt suurimman osan näöstäni, niin joukko aktiiveja sanoi heti, että kuule, Hannu, me rukoilemme, että saisit näkösi takaisin. En osannut muuta kuin kiittää, mutta toden sanoakseni olen nyt vuoden verran ihmetellyt, kääntääkö Jumala tämänkin tilanteen jotenkin parhain päin muuten kuin parantamalla.
Olen saanut tutustua aivan uudenlaisiin ihmisiin viiteryhmäni muuttumisen myötä. Näön menon myötä ovat saaneet mennä myös erilaiset roolit. En pysty enkä haluakaan pystyä pitämään niitä enää yllä. Omana itsenään olemisen tarve on lisääntynyt.
En tahdo paeta enkä karttaa ihmisiä, en vihata melua enkä rauhattomuutta, mutta tahdon ottaa ne mukaani hiljaisuuteen ja olla valmiina sinua varten.
RR: Tavallaan surkuhupaisaa, että kirjoitan tätä blogia kotonani, jossa yleensä vallitsee hiljaisuus ja rauha. Uusilla yläkerran naapureillani on tosin runsaan viisi viikkoa kestänyt täysremontti loppusuoralla. Tänään on ollut porauspäivistä pahin: Aamuyhdeksästä tunnin mittaisia nonstop-porauksia, vartin tauko ja sitten uudelleen. Mutta minä poraudun näihin rukousajatuksiin niin tarmokkaasti, että huomaan tästäkin selviytyväni. Kissa-parkaani vain käy sääliksi tämä mökä…
Haluaisin olla hiljaa kiireisten, hajamielisten, meluavien puolesta, kaikkien puolesta, joilla ei ole aikaa. Kaikin aistein ja ajatuksin odotan, kunnes sinä olet läsnä.
RR: Kiire vie aina harhaan. Rukoukseen sen sijaan liittyvät lepo ja rauha. Näihin rukous lopulta tähtää.
Suo minun olla sinun yhteydessäsi, Herra, vain sitä pyydän itselleni. Mutta samalla olenkin pyytänyt kaiken, mitä tarvitsen aikaa ja ikuisuutta varten.
RR: Onneni on olla Herraa lähellä. Tahdon laulaa hänen teoistaan. Ei minulta mitään puutu, kaikkea on ihan tarpeeksi.
Lukijakysymys: Milloin, missä (paikassa / tilanteessa), miten ja miksi rukoilet?
Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: ”Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.” Joh.7
Tuon Jeesus sanoi siitä Hengestä, joka uskovilla on. Kristuksen Henki on myös rukouksen Henki. Kristityt rukoilevat ja ovat yhteydessä Jumalaan juuri tuon Jumalan Pojan Hengen kautta, jonka on laittanut meihin asumaan.
”Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.
Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.
Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.”
Room. 8
Rukous ei ole turhaa, vaan se on välttämätöntä, kuin hengitys, jokainenhan meistä hengittää, omalla tavallaan, mutta ilman sitä olemme kuolleita.
Rukous on kyllä aivan turhaa, jos ei tajuta rukouksen olemusta. Kirkossa kuulee hyvin vähän hyvää rukousopetusta. Luther kutsui isämeidän rukousta yhdeksi suurimmista marttyyreistä.
Yhtä ylikävelty ja mitätöity se on meidän aikanamme. Harva pysähtyy
miettimään sen syvempää sisältöä. Rukous luetaan jumalanpalveluksissa osana iänikuista kaavaa. Onko se silloin itseasissa rukousta ollenkaan? On paljon muutakin rukouksen nimellä kulkevaa toimintaa, joiden kohdalla voi tehdä saman kysymyksen. Mikäli rukouksen todellista olemusta ei oteta huomioon, niin eipä ole ihme, jos se koetaan turhana. Sitähän se silloin onkin.
Pekka
Isämeidän rukous on ikivanhan juutalaisen hetkirukouksen yksi muoto. Juutalaisessa synagogassa sitä vastaa sekä 13-rukous että 18-rukous.
Jeesuksen opetus on liikkunut tuon rukousperinteen keskiuomaa pitkin.
Aikoinaan tuota rukousta on käytetty nimenomaan juutalaisessa aamurukouksessa, kun päivittäin on rukoiltu säännöllisesti joko kolme, viisi tai seitsemän kertaa.
Isämeidän rukouksen loppuylistys on osa tuon päivittäisen rukoushetken liturgista kaavaa, joten sitä ei ollut tarpeen erikseen opettaa. Niinpä se puuttuukin joistakin vanhoista käsikirjoituksista.
Säännöllinen rukouselämä antaa rukoukselle jämäkkyyttä. Hyvät tavat ylläpitävät aitoa hengellistä elämää. Siksi hyvien rukoustapojen opettelu ja ylläpito ovat hyväksi ihmisen hengelliselle hyvinvoinnille.
Rukous ei ole koskaan turhaan, se apu jonka saamme Jumalalta, kun Jumala katsoo ajakseen vastatta rukoukseen.
Tässä mielenkiintoinen artikkeli tämänpäiväisestä (la23.5.15 Hesarista:
http://www.hs.fi/kaupunki/a1432265145025
Onneksi olin lukenut artikkelin aamulla, sillä illansuussa minunkin puolestani tahtoi muuan nuori mies rukoilla…
Pakko kysyä: Sallitko rukoilun?
Lauri: Joo. Ja kaksi uusintayritystäkin vielä.
Tässä hommassa on joitakin ongelmakohtia. Jos luemme raamattua tarkasti, niin Jeesus antoi opetuslapsilleen tehtäviä ennen Lunastuksen toimittamista. Silloin niillä armolahjoilla piti tehdä Jumalan valtakunnan voimaa tunnetuksi.
Lunastuksen jälkeen tuli ehdottomasti tärkeimmäksi sielujen voittaminen Jeesukselle eli evankeliumin julistaminen. Ei toki armolahjat lakanneet toimimasta, mutta se oli toissijaista. Itse ainakin toivon ja salaa rukoilen, että saisit säilyttää ainakin sen mitä nyt on eikä varmaan haittaisi vaikka näkö kirkastuisi. Kuitenkin joskus sairastavan kärsivällisyys puhuttelee enemmän läheisiä. En tiedä minkäasteinen haittasi on, mutta olen jotenkin kiinnostunut asiasta, kun aikoinaan olin näkövammaisten kanssa tekemisissä. muunmuassa luin jollekkin veteraanille kirjoja kasetille, kun hän ei nähnyt lukea.
Lauri, otit esiin tärkeitä näkökohtia. Ja tämän sanoit ihan nappiin: ”Kuitenkin joskus sairastavan kärsivällisyys puhuttelee enemmän läheisiä.” Eihän siinä olisi mitään tolkkua, jos olisimme Herramme omia vain menestyksen hetkellä. Kuulumme hänelle myös menetyksen hetkinä.
Näkövammaisuudesta vielä: Olen ikäväkseni havainnut, että hirmuisen monet yrittävät salata vammansa työssä ja jopa ystäväpiirissä. Ei heillä ole valkoista kävelykeppiä, ei edes näkövammaisen rintamerkkiä. Sellainen on tyhmänrohkeaa touhua! Itseään saavat syyttää, jos jäävät auton alle. Tai jos tuo tuntuu liian pelottavasti sanotulta, niin sitten toisin päin: Mistä autoilija olisi voinut tietää, että ajoradalle väärään aikaan ängennyt jalankulkija teki tyhmän siirtonsa sen tähden, ettei pystynyt lukemaan liikennettä oikein…!
Kiitos taas, Hannu. Sinä se jaksat aina yllättää. Myönteisesti.