Ulkoministeri Erkki Tuomioja julisti uutisissa besserwisser-tyylilleen uskollisena, miten Ruotsi tuskin hakee NATO:n jäsenyyttä maan ensi vuoden vaalien jälkeen. Tuomiojan mukaan Ruotsi ei myöskään aiheuta Suomelle yllätyksiä puolustuspolitiikassa, vaan isoista linjauksista keskusteltaisiin etukäteen.
Ihan niin kuin EU:n jäsenyyden hakemisessakin 1990-luvulla kävi. Vai mitä, Eki?
Tiukan paikan tullen ruotsalaiset ymmärtävät oman etunsa ja toimivat meiltä lupia kyselemättä sen mukaisesti. Kaiken lisäksi totuus on se, että Ruotsi on jo yli 60 vuoden ajan ollut eräänlainen NATO:n ulkojäsen. Läpi kylmän sodan vuosikymmenien Ruotsin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto tiesi, että mahdollisen eurooppalaisen sodan syttyessä Ruotsi ei olisi puolueeton, vaan NATO sotisi sen rinnalla sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Luin alkukesän iltojen huviksi ruotsalaisen journalistin Mikael Holmströmin palkitun kirjan Den dolda alliansen. Sveriges hemliga NATO-förbindelser (Atlantis, 2011). En tiedä, onko kirjaa suomennettu.
Kirja perustuu lukuisiin ruotsalaisten ja muiden pohjoismaalaisten sekä eräiden muiden maiden sotilas- ja siviilihenkilöiden haastatteluihin sekä laajaan dokumenttiaineistoon. Kirjan viesti on, että jo 1940-luvun lopun yhteispohjoismaisista puolustusneuvotteluista lähtien Ruotsi on kaikista neutraliteettipuheista huolimatta asemoinut itsensä salaisesti länteen ja kovan paikan tullen osaksi lännen puolustusta itää – siis Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Ei ole liioiteltua väittää, että Ruotsi on jo kauan ollut NATO:ssa – tosin äänivallattomana jäsenenä. Tämän ovat tienneet Ruotsin kapean sotilaallisen ja poliittisen eliitin lisäksi maan NATO-naapureiden sekä Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliitto/Venäjän kenraalit. Mutta Ruotsin kansalle sitä ei kerrottu.
Den dolda alliansen on silmiä avaavaa luettavaa. Kirja kertoo, miten salainen puolustusyhteistyö NATO-naapureiden Norjan ja Tanskan on ollut tiivistä. Sotilaallisen yhteenoton alkaessa Ruotsi olisi kriisin ensi päivästä lähtien päästänyt NATO:n lentokoneet ja ohjukset lentämään kohti itää, mutta olisi torjunut idän yritykset hyökätä alueensa läpi länteen. Norjan, Britannian ja Yhdysvaltojen sotilaat olivat valmiit puolustamaan Skoonea ja Ruotsin Lappia. Ruotsi oli valmis antamaan lännen käyttöön lentotukikohtiaan ja miinoittamaan yhdessä Tanskan kanssa Juutinrauman ja Kattegatin. Ja niin edelleen.
Aika hyvin ”puolueettomalta” maalta.
Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Ruotsin ja NATO:n yhteisissä sotapeleissä Suomen ei kuviteltu voivan estää Neuvostoliiton tai Venäjän läpimarssia kohti länttä. Niinpä Suomen Lapissa valmistautuivat toimimaan sekä Neuvostoliiton, Ruotsin, Norjan että Yhdysvaltojen erikoisjoukot ja ilmavoimat. Länsi olisi yrittänyt tuhota Lapin jokien sillat, itä pitää ne ehjinä hyökkäyskiilojaan varten. Toisaalta kirjan mukaan ruotsalaiset kenraalit tapasivat kylmän sodan vuosikymmeninä salaisesti myös Suomen ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa ja pitivät myös näitä ajan tasalla siitä, mitä todellisuus kriisiaikana olisi.
Suomalainen julkinen turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen liiaksi kuvien kumartelua sekä kummallista ja ahdistunutta VenäjäVenäjäVenäjä-tokaisujen vatkaamista. Ruotsi sen sijaan on kansallisen etunsa ymmärtäen tehnyt ajat sitten omat turvallisuusratkaisunsa ja liittynyt historialliseen ja kulttuuriseen viiteryhmäänsä – läntisiin demokratioihin. Kirjassa pohditaan, miten nopeasti Ruotsi voisi virallisesti liittyä NATO:oon, jos kriisi painaisi päälle. Eräs NATO:n edustaja vastaa kysymykseen retorisesti: Kauanko kestää lennättää liittymishakemus Atlantin yli.
Ehkäpä Suomen hakemus käsiteltäisiin NATO:ssa hädän tullen yhtä ripeästi.
Suomen tulisi hakea Nato-jäsenyyttä mahdollisimman ripeästi. Ulkopolitiikassa vallinnut ideologisesti 1960- ja 1970-lukulainen demarivärisuora ei välttämättä ole ollut maalle yksinomaan jos lainkaan eduksi. Ei ole kovin vaikea kuvitella tilannetta, jossa Suomen tie ei ole Ruotsin tie. Toisin sanoen tosi paikan tullen Suomen hakemus, toisin kuin Ruotsin, voisi päätyä suoraan roskakoriin.
Kaikki kolme demaripresidenttiämme onnistuivat tyylikkäästi päivittämään presidentti Kekkosen Venäjän-politiikan linjat. Tarja Halonen omalla viisaudellaan ja karismallaan jopa syvensi luottamusta ja molemminpuolista ymmärtämystä. Nyt on toisin. Presidentti Niinistö tölväisi ensi töinään hyvin ajattelemattomasti n. vuosi sitten Venäjän korkeinta sotilasjohtoa, ja siitä alkoi Venäjä-suhteidemme viileneminen. Jos välit hiukankaan vielä lisää tulehtuvat, kohta sinne Natoon on pakko mennä. Tähän on tultu.
Ps. Vaikka Erkki Tuomioja onkin sietämätön besserwisser ja Ahtisaari parantumaton Nato-intoilija, ovat ne vielä pieniä syntejä Niinistön ynseän ja tyylittömän diplomatian rinnalla. Venäjä inhoaa Niinistöä, ja syystä. Koko Venäjään liittyvä keskusteluilmapiirikin on Suomessa lyhyessä ajassa muuttunut hyvin militaristiseksi ja kovaksi. Ei hyvä.
Suomalaisten kuvitelma itsestään jonkinlaisina Venäjän erityisasiantuntijoina on/on ollut silkka hyväuskoinen illuusio. Kollektiivinen itsensä pettäminen/harha jatkuu. Miten toisin voisi ollakaan? Suomettuminen syövytti ilmeisesti koko kulttuurimme laidasta laitaan, poliitikoista kirkon piispoihin, niin läpikotaisin ja syvältä, että menee useampi sukupolvi siitä toipumiseen. USA nähdään edelleen imperialistisena mörkönä, Venäjä hyväntahtoisena, poliittisten johtajiemme karismalla hurmattavana Suomen ystävänä, mikä alueiden historia huomioiden taitaa hipoa itsensä pettämisen maailmanennätystä.
Tarja Halonen hoiti varmasti Venäjän suhteet viisaasti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa suhteista Yhdysvaltoihin.
Romaanissa” Sinuhe egyptiläinen” todettiin,että orjuus istuu vapautetun orjan jälkeläisissä aina kolmanteen polveen asti,ennennen kuin nämä ovat henkisestikin vapaita.Joudumme myös Suomessa odottamaan sukupolvien vaihtumista ennen kuin suomettuminen lähtee selkäytimestä.Toivottavasti aika ei lopu kesken ennen uutta orjuutta.
Mitä? Onko joku kehveli yrittänyt joskus syöttää suomalaisille ajatusta, että Nato olisi jotenkin paha? Hävetköön! Kyllä nyt pitää saada ilmapiiriin kerralla muutos. Koska talous on pysyvästi kuralla (sen presidenttikin jo Kultarannassa myönsi), rasismi rehottaa ja köyhyys räjähtää kohta silmille, eihän tästä enää puutukaan kuin sota. Siis äkkiä Natoon ja rautaa rajalle! Tätä on Sauli Niinistön Suomi vuonna 2013.
Niinistön läppä on aina sama, negatiivinen ja kova, muka realistinen, niin aikanaan valtiovarainministerinä kuin nyt presidenttinäkin: Ajat ovat kovat. Menee huonosti. Siksi vähävaraisilta pitää leikata loputkin. Samoin nyt ei enää voida olla ystäviä. Pitää varustautua.
Suomessa taisi menneinä vuosina löytyä kaksi tahoa, jotka uskalsivat edes jossain määrin olla toverien kanssa erimieltä: jotkut SKDL:n sosialistit ja muutama kokoomuksen ja RKP:n oikeistosiiven yksinäinen edustaja. Epäpyhänäkin aika eriskummallinen allianssi.
Sitä suomettumisen satoa niitetään edelleen. Jos jokin kollektiivinen poliittisen kulttuurin ilmiö voisi muuttua geneettiseksi perimäksi, niin Nato-vastaisuus sellainen varmasti olisi. Niin syvältä sen tunneperäinen, täysin irrationaalinen vastustus kumpuaa.
Eikö Natoa voi vastustaa järkisyillä? Kuka haluaa lähteä kuolemaan toiselle puolen maapalloa vain USA:n imperialistisia pyrkimyksiä tukeakseen? Ostakaa mieluummin joku sotainen videopeli ja purkakaa paineenne sillä. Tulee halvemmaksikin.
Oli suuri virhe, kun Suomi liittyi antikristilliseen EU:hun. Jotkut vielä haluavat Suomen maksavan USA:n sotaretkiä. Meillä menee ihan riittävästi rahaa omaan armeijaan. Luuleeko joku todella, että NATO olisi meille halvempi kuin nykyinen armeijamme?
Ulkopolitiikassa näyttäisi olevan paljon opiksi otettavaa Ruotsista …
Politiikassa yleensäkin, Yrjö!
Suomen sisäpolitiikkaa ruotsalaiset luonnehtivat 1970-luvulla bysanttilaiseksi. Samanlaista se taitaa olle nytkin.