Ulkoministeri Erkki Tuomioja julisti uutisissa besserwisser-tyylilleen uskollisena, miten Ruotsi tuskin hakee NATO:n jäsenyyttä maan ensi vuoden vaalien jälkeen. Tuomiojan mukaan Ruotsi ei myöskään aiheuta Suomelle yllätyksiä puolustuspolitiikassa, vaan isoista linjauksista keskusteltaisiin etukäteen.
Ihan niin kuin EU:n jäsenyyden hakemisessakin 1990-luvulla kävi. Vai mitä, Eki?
Tiukan paikan tullen ruotsalaiset ymmärtävät oman etunsa ja toimivat meiltä lupia kyselemättä sen mukaisesti. Kaiken lisäksi totuus on se, että Ruotsi on jo yli 60 vuoden ajan ollut eräänlainen NATO:n ulkojäsen. Läpi kylmän sodan vuosikymmenien Ruotsin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto tiesi, että mahdollisen eurooppalaisen sodan syttyessä Ruotsi ei olisi puolueeton, vaan NATO sotisi sen rinnalla sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Luin alkukesän iltojen huviksi ruotsalaisen journalistin Mikael Holmströmin palkitun kirjan Den dolda alliansen. Sveriges hemliga NATO-förbindelser (Atlantis, 2011). En tiedä, onko kirjaa suomennettu.
Kirja perustuu lukuisiin ruotsalaisten ja muiden pohjoismaalaisten sekä eräiden muiden maiden sotilas- ja siviilihenkilöiden haastatteluihin sekä laajaan dokumenttiaineistoon. Kirjan viesti on, että jo 1940-luvun lopun yhteispohjoismaisista puolustusneuvotteluista lähtien Ruotsi on kaikista neutraliteettipuheista huolimatta asemoinut itsensä salaisesti länteen ja kovan paikan tullen osaksi lännen puolustusta itää – siis Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Ei ole liioiteltua väittää, että Ruotsi on jo kauan ollut NATO:ssa – tosin äänivallattomana jäsenenä. Tämän ovat tienneet Ruotsin kapean sotilaallisen ja poliittisen eliitin lisäksi maan NATO-naapureiden sekä Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliitto/Venäjän kenraalit. Mutta Ruotsin kansalle sitä ei kerrottu.
Den dolda alliansen on silmiä avaavaa luettavaa. Kirja kertoo, miten salainen puolustusyhteistyö NATO-naapureiden Norjan ja Tanskan on ollut tiivistä. Sotilaallisen yhteenoton alkaessa Ruotsi olisi kriisin ensi päivästä lähtien päästänyt NATO:n lentokoneet ja ohjukset lentämään kohti itää, mutta olisi torjunut idän yritykset hyökätä alueensa läpi länteen. Norjan, Britannian ja Yhdysvaltojen sotilaat olivat valmiit puolustamaan Skoonea ja Ruotsin Lappia. Ruotsi oli valmis antamaan lännen käyttöön lentotukikohtiaan ja miinoittamaan yhdessä Tanskan kanssa Juutinrauman ja Kattegatin. Ja niin edelleen.
Aika hyvin ”puolueettomalta” maalta.
Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Ruotsin ja NATO:n yhteisissä sotapeleissä Suomen ei kuviteltu voivan estää Neuvostoliiton tai Venäjän läpimarssia kohti länttä. Niinpä Suomen Lapissa valmistautuivat toimimaan sekä Neuvostoliiton, Ruotsin, Norjan että Yhdysvaltojen erikoisjoukot ja ilmavoimat. Länsi olisi yrittänyt tuhota Lapin jokien sillat, itä pitää ne ehjinä hyökkäyskiilojaan varten. Toisaalta kirjan mukaan ruotsalaiset kenraalit tapasivat kylmän sodan vuosikymmeninä salaisesti myös Suomen ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa ja pitivät myös näitä ajan tasalla siitä, mitä todellisuus kriisiaikana olisi.
Suomalainen julkinen turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen liiaksi kuvien kumartelua sekä kummallista ja ahdistunutta VenäjäVenäjäVenäjä-tokaisujen vatkaamista. Ruotsi sen sijaan on kansallisen etunsa ymmärtäen tehnyt ajat sitten omat turvallisuusratkaisunsa ja liittynyt historialliseen ja kulttuuriseen viiteryhmäänsä – läntisiin demokratioihin. Kirjassa pohditaan, miten nopeasti Ruotsi voisi virallisesti liittyä NATO:oon, jos kriisi painaisi päälle. Eräs NATO:n edustaja vastaa kysymykseen retorisesti: Kauanko kestää lennättää liittymishakemus Atlantin yli.
Ehkäpä Suomen hakemus käsiteltäisiin NATO:ssa hädän tullen yhtä ripeästi.
Tämä on sisäpoliittinen keskustelu. Kun asioita perustellaan sillä, että suomalaiset ovat suomettuneita, mutta ruotsalaiset taas niin ”jätte duktika”, asaista jää uupumaan oleellisin, Venäjän Suomeen kohdistama uhkakuva.
Mitä venäläiset Suomesta hakisivat? Suomi on aivan pöhkö interventiosuunta, koska se ei vie heitä yhtään lähemmäs esteetöntä pääsyä Atlantille. Pussin pohjasta ei ole hyötyä, jos pussin suun sulkevat muut. Kertokaa nyt te Venäjän asiantuntijat, mikä Venäjän aggression poliittinen tavoite Suomen suuntaan olisi. Vain, jos tänne muodostuu sotilaallinen tyhjiö, Venäjä kiinnostuu Suomen maasta. Venäjällä on yksi turvallisuuspoliittinen intressi Suomen suuntaan, ja se on se, että maata ei käytetä tukialueena interventiossa Venäjää, erityisesti Muurmanskin aluetta ja Pietaria vastaan. On siellä taigaa ja korpea ihan yllin kyllin, eivät he tarvise sitä lisää. Jos vastaus on, että pahuttaanhan se venäläinen sen kumminkin tekee, voi kysyä, miksei tehnyt jo 1960 – 1970-luvulla, kun sillä olisi ollut resurssit siihen. Venäjän peikon käyttäminen oikeistolaisen sisäpolitiikan aseena on vanhaa perua. Meillä on Venäjän suhteen vähän eri tilanne kuin Ruotsilla, jolla ei ole rajaa Venäjän kanssa. Lisäksi Neuvostoliiton romahdettua ja Balttian maiden liityttyä Natoon Ruotsin turvallisuustilanne parantui huomattavasti. Ruotsalaiset ovat käyttäneet puoluettoman maan poliittista liikkumavapautta – ja sen omien asevoimien tuomaa prestiisiä – hyväkseen neuvotteluissa länsiliittoutuneiden kanssa. Suomen poliittinen liikkumavapaus on rajoitetumpi, kun maantieteelle emme voi kumminkaan mitään. On parempi elää Venäjän kanssa rauhassa kuin alkaa kaivaa verta nenästään virkkuukoukulla.
Kun on kiltti ja istuu sormi suussa asematunnelin rappusilla, eivät pahat pojat tule viemään kännykkää ja lompakkoa.
Miten helposti eksymmekään päivänpolitiikan ja valtapolitiikan hedelmättömiin kiistoihin! Ostin eilen divarista 1 eurolla Urho Muroman kirjan Päivä Kerrallaan. Hän kirjoittaa: ”Herra tietää, että tämä maailma hukkuu. Hän tietää myös, että kaikki ne, jotka riippuvat kiinni tässä maailmassa, hukkuvat sen kanssa. Hän näkee, että sinä roikut kiinni tässä maailmassa, sen synnissä ja turhassa menossa, ja että sinäkin tulet hukkumaan sen kanssa. Hän ei tahtoisi sallia sitä. Hän on sinun Vapahtajasi. Hän on sinut kalliisti ostanut. Hän tahtoisi pelastaa sinut. Siksi Hän niin hartaasti pyytää, että ottaisit vaarin Hänen kutsustaan. Ja tekisit sen juuri nyt.”
Olisiko tässä vastaus myös Nato-keskusteluun?
Ensimmäistä kertaa huomaan Urho Muromalla vastustettavan Natoa, mutta mikäs siinä
Timo Junkkaala kirjoittaa Tiililä-teoksessaan Muromasta:
” Hänen äänensä kajahteli kirkossa niin, että ihmiset vapisivat ja tarttuivat edessään olevaan kirkonpenkkiin. Kirkkoon oli mentävä puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua, että pääsi istumaan.”
– Junkkaala 2004, 43.
Muroma oli päätään pidempi muita paitsi fyysisesti, myös herätyssaarnaajana, mutta tuskin teologina. Muromassa oli Mauno Rosendalin hienon romaanin nimeä lainataen ”Herran tuli.”
En tarkoittanut tuota Urho Murama -sitaattia Naton vastaiseksi, vaan pikemminkin sen kylmän, kyynisen ja vain näennäisen realistisen politiittisen diskurssin vastaiseksi, mikä keskusteluissa nykyisin vallitsee. Niinistön Suomessa ainoa viesti tuntuu olevan: meillä ei ole varaa huolehtia heikompiosaisista eikä meillä myöskään ole muka varaa hyviin ja aidosti lämpimiin idänsuhteisiin. Kontrasti Halosen hallintoon on silmiinpistävä. Niinistö ei myöskään kutsunut Tarja Halosta Kultarannan symposiumiinsa. Huono merkki. Mieheltä, jolla ei ole kanttia käyttää Suomen eduksi sitä kaikkea ulkopoliittista kykyä, kokemusta ja osaamista, mitä esim. edellisellä presidentillämme olisi ollut antaa, puuttuu sekä itsetuntoa että sydämen sivistystä.
Oikeassahan Tuomioja on, miksi Ruotsi hakisi jäsenyyttä kun faktisesti on jo jäsen.? Miksi Suomikaan hakisi jäsenyyttä kun faktisesti on jo jäsen.?
Ja tämä tilanne sopii niin Natolle kuin Venäjälle kuin kuula otsaan.
Itse kannatn Naton jäsenyyttä mutta em. syistä en nyt elämöi minkään virallisen hakemuksen jättämisellä, kunhan Suomen puolutusjärjestelmät yhdenmukaistetaan täsyin Nato-yhteensopiviksi.
Mika Waltarin jo hiukan aikaa sitten kirjoittama mainio pikku opus ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” on mitä hyödyllisintä taustoittavaa lukemistoa kelle tahansa joka miettii esimerkiksi sitä tulisiko Suomen hakea Nato-jäsenyyttä.
Niinistöllä on Nato-pallo tällä hetkellä täysin hukassa. Siksi hän on joka suuntaan kaikkea mieltä ja kääntyilee kuin väkkärä.
Juhannuksen jälkeen tulee Putin kylään, lyö nyrkin pöytään ja muistuttaa taas, missä mennään.
Voikohan kukaan isänmaataan rakastava ihminen iloita siitä, että joku tulee naapurista tänne lyömään nyrkkiä pöytään?
Siihen ei pitäisi olla missään tilanteessa mitään syytä.
Viides kolonna keskellämme… jäljet pelottavat. Surullista luettavaa.
Laaksonen on muuten kirjoittanut asiaa. Muroma näkyy kelpaavan moneksi. Netissä on youtubella hänen herätyssaarnansa.
Moni on saatu luulemaan, että lämpimät suhteet olisivat olleet meistä kiinni.
Jorma, et tainnut lukea kommenttejani huolellisesti. Kirjoitin, että jos Niinistö olisi kysynyt edeltäjältään Tarja Haloselta neuvoa Venäjä-suhteiden houdossa sen sijaan että meni ensi töikseen aukomaan päätään venäläiselle kenraalille, olisivat maidemme välit paljon paremmalla tolalla. En toki toivo, että Putin lyö Niikistölle nyrkkiä pöytään, mutta jonkun kai se pitää tehdä, kun Niinistö ei näytä osaavan diplomatian alkeitakaan. Ei ole isänmaan etu töykeästi töksäytellä asioista, jotka voisi ilmaista kohteliaasti mutta silti selkeästi. Ikävä totuus on, että Niinistön ja Putinin kemiat eivät kohtaa. Venäjä inhoaa Niinistöä.