Ulkoministeri Erkki Tuomioja julisti uutisissa besserwisser-tyylilleen uskollisena, miten Ruotsi tuskin hakee NATO:n jäsenyyttä maan ensi vuoden vaalien jälkeen. Tuomiojan mukaan Ruotsi ei myöskään aiheuta Suomelle yllätyksiä puolustuspolitiikassa, vaan isoista linjauksista keskusteltaisiin etukäteen.
Ihan niin kuin EU:n jäsenyyden hakemisessakin 1990-luvulla kävi. Vai mitä, Eki?
Tiukan paikan tullen ruotsalaiset ymmärtävät oman etunsa ja toimivat meiltä lupia kyselemättä sen mukaisesti. Kaiken lisäksi totuus on se, että Ruotsi on jo yli 60 vuoden ajan ollut eräänlainen NATO:n ulkojäsen. Läpi kylmän sodan vuosikymmenien Ruotsin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto tiesi, että mahdollisen eurooppalaisen sodan syttyessä Ruotsi ei olisi puolueeton, vaan NATO sotisi sen rinnalla sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Luin alkukesän iltojen huviksi ruotsalaisen journalistin Mikael Holmströmin palkitun kirjan Den dolda alliansen. Sveriges hemliga NATO-förbindelser (Atlantis, 2011). En tiedä, onko kirjaa suomennettu.
Kirja perustuu lukuisiin ruotsalaisten ja muiden pohjoismaalaisten sekä eräiden muiden maiden sotilas- ja siviilihenkilöiden haastatteluihin sekä laajaan dokumenttiaineistoon. Kirjan viesti on, että jo 1940-luvun lopun yhteispohjoismaisista puolustusneuvotteluista lähtien Ruotsi on kaikista neutraliteettipuheista huolimatta asemoinut itsensä salaisesti länteen ja kovan paikan tullen osaksi lännen puolustusta itää – siis Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Ei ole liioiteltua väittää, että Ruotsi on jo kauan ollut NATO:ssa – tosin äänivallattomana jäsenenä. Tämän ovat tienneet Ruotsin kapean sotilaallisen ja poliittisen eliitin lisäksi maan NATO-naapureiden sekä Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliitto/Venäjän kenraalit. Mutta Ruotsin kansalle sitä ei kerrottu.
Den dolda alliansen on silmiä avaavaa luettavaa. Kirja kertoo, miten salainen puolustusyhteistyö NATO-naapureiden Norjan ja Tanskan on ollut tiivistä. Sotilaallisen yhteenoton alkaessa Ruotsi olisi kriisin ensi päivästä lähtien päästänyt NATO:n lentokoneet ja ohjukset lentämään kohti itää, mutta olisi torjunut idän yritykset hyökätä alueensa läpi länteen. Norjan, Britannian ja Yhdysvaltojen sotilaat olivat valmiit puolustamaan Skoonea ja Ruotsin Lappia. Ruotsi oli valmis antamaan lännen käyttöön lentotukikohtiaan ja miinoittamaan yhdessä Tanskan kanssa Juutinrauman ja Kattegatin. Ja niin edelleen.
Aika hyvin ”puolueettomalta” maalta.
Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Ruotsin ja NATO:n yhteisissä sotapeleissä Suomen ei kuviteltu voivan estää Neuvostoliiton tai Venäjän läpimarssia kohti länttä. Niinpä Suomen Lapissa valmistautuivat toimimaan sekä Neuvostoliiton, Ruotsin, Norjan että Yhdysvaltojen erikoisjoukot ja ilmavoimat. Länsi olisi yrittänyt tuhota Lapin jokien sillat, itä pitää ne ehjinä hyökkäyskiilojaan varten. Toisaalta kirjan mukaan ruotsalaiset kenraalit tapasivat kylmän sodan vuosikymmeninä salaisesti myös Suomen ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa ja pitivät myös näitä ajan tasalla siitä, mitä todellisuus kriisiaikana olisi.
Suomalainen julkinen turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen liiaksi kuvien kumartelua sekä kummallista ja ahdistunutta VenäjäVenäjäVenäjä-tokaisujen vatkaamista. Ruotsi sen sijaan on kansallisen etunsa ymmärtäen tehnyt ajat sitten omat turvallisuusratkaisunsa ja liittynyt historialliseen ja kulttuuriseen viiteryhmäänsä – läntisiin demokratioihin. Kirjassa pohditaan, miten nopeasti Ruotsi voisi virallisesti liittyä NATO:oon, jos kriisi painaisi päälle. Eräs NATO:n edustaja vastaa kysymykseen retorisesti: Kauanko kestää lennättää liittymishakemus Atlantin yli.
Ehkäpä Suomen hakemus käsiteltäisiin NATO:ssa hädän tullen yhtä ripeästi.
Viime aikoina Niinistö on nyttemmin hädissään pyrkinyt useaan otteeseen mielistelemään Venäjää ja julkisuudessa vakuuttelemaan, ettei Suomella ole tarvetta liittyä Natoon, mutta se ei enää hälvennä sitä epäluottamuksen ilmapiiriä mikä syntyi kun hän ivalliseen tyyliinsä julkisesti nöyryytti kenraali Makarovia viime kesänä. Täysin turha ja ajattelematon ele. Eduskunnassa voi piilkitellä ja itkettää naiskansanedustajia, mutta Venäjän suuntaan ei tuohon tyyliin kantsisi huudella. Paha moka, joka varjostaa idänsuhteitamme nyt.
Olenhan, Kari, nuo tekstisi tarkkaan lukenut ja tuumaillut, että viihdemusiikista kenties osaat kirjoittaa jotain asiallista.
Jorma, jos kerran luit edellä analyysini, kerrohan, koetko samoin, että Niinistö ei kykene luomaan rentoja ja luottamuksellisia suhteita itäisen naapurimme johtoon. Tuo taito oli Kekkosella, ja se oli myös Tarja Halosella. Niinistö valitettavasti ryssi saumansa jo alkumetreillä, koko kansakuntamme onnettomuudeksi.
Summa summarum: pitäisikö Venäjän suuntaan käytävien korkean tason keskustelujen painopisteitä muuttaa, tai ainakin laajentaa. Mitenkä olisi, jos päämiehemme vaihtaisivat ajatuksia yhteisestä kristillisestä arvopohjastaan, jota presidentti Putin on toistuvasti korostanut painottaessaan Venäjän kirkon merkitystä yhteiskunnallisena suunnannäyttäjänä. Siirtyisimme kertaheitolla sapelinkalistelusta hengellisiin arvoihin?
Valtionpäämiesten väliset henkilösuhteet tietysti ovat yksi osa maiden välisiä suhteita, mutta verrattain vähäinen. Vodkanjuontikulissien/poskipusujen painoarvoa ei tulisi ylikorostaa. Tukevasti pää ja jalat pilvissä leijuva idealismi ulkopolitiikassa voi erityisesti pienelle maalle käydä kohtalokkaaksi. Juuri tämän on Ruotsi ”kaksoisstrategiallaan” hyvin tajunnut.
Venäjällä on aina ymmärretty kaksi asiaa: kylmä voimapolitiikka viimekädessä ratkaisee, ts. ”divisioonien” määrä sekä se, että viidennet kolonnat ja hyväuskoiset hölmöt ovat erittäin hyödyllisiä.
Tulisikohan presidentti Niinistön kääntyä Halosen puoleen myös mahdollisissa ”yhteistä kristillistä arvopohjaa” korostavissa keskusteluissa?
Suomi kuuluu poliittisesti ja kulttuurisesti länsimaisiin demokratioihin. Ei itäisiin näennäisdemokratioihin. Tähän liittyisi luontevasti myös sotilasliitto Naton jäsenyys, ei Venäjän federaation (ulko)jäsenyys.
Ei lainkaan huono idea tuo ehdotus Niinistön konsultoida presidentti Halosta myös tuossa ”yhteisessä kristillisessä arvopohjassa”. Presidentti Halonenhan on tunnetusti aikoinaan toiminut myös aktiivisesti nk. settlementtiliikkeessä, joten hän olisi sopiva henkilö opastamaan Niinistöä myös näissä kristilliseen sosiaalityöhön liittyvissä kysymyksissä.
Jos presidentti Putin haluaa antaa itseään informoitavan lainkaan siitä, missä teologis-aatteellisessa maastossa Suomen evl kirkossa nykyään vaelletaan, luulen että hän Venäjän mitä konservatiivisimman ortodoksisen kirkon uskollisena jäsenenä haluaa kiireesti kääntää keskustelut takaisin maallisempiin aiheisiin: ”puhutaan mieluummin vaikka Suomen Nato-jäsenyydestä kuin sukupuolineutraalista avioliitosta/naispapeista.”Tietysti tämäkin korostaa sitä suurta eroa mikä vallitsee maiden erilaisten kulttuuristen viiteryhmien välillä.
Natoon liittyminen ei ole sapelinkalistelua, vaan paras ja järkevin mahdollinen sotilasstrateginen siirto siltä välttyä.
En suhtautuisi noin pessimistisesti presidentti Putinin asenteeseen kirkkojen yhteyttä ja vuoropuhelua koskevissa kysymyksissä. Tässäkin tietysti kaikki riippuu, miten asiat esitetään. Presidentti Halosen näkökulma olisi varmasti hänen laajasta sivistyneisyydestään ja kulttuurien tuntemuksesta johtuen aidosti ekumeeninen. Niinistön henkinen ja hengellinen arvopohja taas versoo ehkä pikemminkin hänen Salon seudun nimismiehenä käymistään tonttiriidoista.
Kekkosen hengellinen viiteryhmä oli vanhoillislestadiolaisuus. Jos Koivistoa jonnekin sijoittaisin niin hän sopisi hyvin Kainuulaiseen vanhaan herännäisyyteen, kuuntelemaan Ristijärven rovastin Fr.Fr Lönnrotin pettuleipäistä saarnaa 1800-l. lopulla. En osaa ottaa kantaa presidenttien Niinistö ja Halonen hengelliseen arvopohjaan. Luulen ettei siinä loppujen lopuksi ole merkittävää eroa. Paitsi että Niinistö ymmärtääkseni ei ole koskaan eronnut evl kirkosta.
Aidosti kristillinen arvopohja selviäisi helposti, yhdellä kysymyksellä: Oletko antanut elämäsi Jeesukselle? Siitä sitten voitaisiin jatkaa keskustelua, vaikkapa Natostakin. En tiedä, onko presidentti Niinistö tykönään koskaan edes miettinyt vastausta tuohon kysymykseen, mutta niin sekulaarissa ja Jumalasta vieraantuneessa yhteiskunnassa elämme, ettei kukaan taatusti moista kysymystä hänelle julkisesti ikinä pääse esittämään.