Ruttopuiston rovasti: Miksi en tullut toimeen piispojeni kanssa, eikä Askolan seuraaja ole poikkeus?

Seurakuntapapin elämä muuttuu alle aikayksikön hirveänkauheankamalan kenkkumaiseksi, jos sillä ei synkkaa hyvin tai edes kohtalaisesti oman piispansa kanssa. Liian tuttavalliseksi ei kannata episkopoksen kanssa kuitenkaan ruveta, sillä silloin valvojan arvovalta kärsii eikä hän enää voi tasapuolisesti kohdella alaisiaan.

Jokaiseen hengellisenkin johtajan pestiin kuuluu tietty yksinäisyys, riippumatta hyvin rakennetuista ihmissuhdeverkostoista, mainioista työtovereista,  esikunnista ja hoveista. Hengellisenkin johtajan on kyettävä tekemään itsenäisesti päätöksiä ja myös kannettava vastuu niistä. Piispan pestikään ei ole mitään ryhmätyötä. Kaiken maailman liehittelijöitten on siis ymmärrettävä jättää piispansa rauhaan. Koska tämän kirjoittaja ei ole pokkuroivaa Jees-mies-sorttia, olen aina ymmärtänyt pitää riittävän hajuraon itseni ja piispani välillä.

Karthagon piispa Cyprianus paalutti 200-luvulla jKr. pappien ja piispojen välisiä suhteita näin: ”Tästä sinun on tiedettävä, että piispa on kirkossa ja kirkko piispassa, ja jos joku ei ole piispan kanssa, hän ei ole kirkossa”. Tilanne oli aika haasteellinen, sillä sama kaveri opetti myös, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Kirkkoisä Ignatius tähdensi kovasti paljon piispuuden arvoa ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla: ”Pyrkikäämme siis olemaan asettumatta piispaa vastaan, jotta olisimme Jumalalle alamaisia”. Tai: ”On siis selvää, että meidän tulee katsoa piispaan aivan kuin itse Herraan”. Entäs jos tänä päivänä ei pysty tällaiseen? Jos piispanviran haltija tai hänen edesottamuksensa vain yksinkertaisesti tuppaavat ärsyttämään? Etäisyyden pitäminen toimii tässäkin hyvänä ratkaisuna. Emme me voi kaikista ihmisistä tykätä, mutta kaikkia on kuitenkin pyrittävä sietämään. Sisäpaisti: Jos en pystyisikään arvostamaan jotakuta  piispanviran haltijaa henkilönä, niin voin kuitenkin arvostaa piispan virkaa.

Voi olla, että tulevana syksynä Helsingin hiippakunnan piispanvaaliin on tarjolla tuoreempiakin ohjeita kuin esittämäni, mutta toiselta kristilliseltä vuosisadalta peräisin oleva Hippolytoksen kirkkojärjestys kuitenkin opastaa oivallisesti : ”Piispaksi asetettakoon se, jonka koko kansa on valinnut. Kun hänet on valittu ja kaikki hänet hyväksyneet, on kansan kokoonnuttava Herran päivänä yhdessä papiston ja läsnä olevien piispojen kanssa. Kaikkien suostuessa on piispojen pantava kätensä hänen päälleen ja papiston seisottava rauhallisesti vieressä.  Kaikkien on hiljaa rukoiltava Hengen saapumista…”

Alkukirkon hierarkia siis edellytti, että kun piispa puhuu, niin apupapit kuuntelevat kiltisti ja nyökkäilevät hyväksyvästi. Jolla valtaa on, se käyttäköön sitä viisaasti ja vastuullisesti. Jolla valtaa ei ole, se harjoitelkoon hyviä alaistaitoja. On aivan liian helppoa julistaa, että ”tämä ei ole minun Suomeni tai tämä ei ole minun piispani!”

Kuten tunnettua, reformaattori Martti Lutherilla oli 500 vuotta sitten hieman kinaa silloisen Rooman piispan kanssa. Kun piispat noihin aikoihin olivat myös maallisia ruhtinaita, Luther tahtoi tehdä selvän eron piispan maallisen hallitusvallan ja varsinaisen hengellisen viran välillä.  Hänen mukaansa piispoille on annettu tehtäväksi hoitaa sanan ja sakramenttien virkaa, antaa synnit anteeksi, hylätä evankeliumin kanssa ristiriitainen oppi ja sulkea kirkon yhteydestä jumalattomat, joiden jumalattomuus on ilmeistä, mutta ilman inhimillistä voimaa, vain Sanan voimalla.

Ekskommunikointia ja harhaoppien hylkäämistä lukuun ottamatta Ruttopuiston rovasti on koko työuransa ajan hoitanut keskeisiä piispallisia tehtäviä (piispuushan on pappeuteen kuuluva erityistehtävä), mutta noita puuttuvia tehtäviä en mistään hinnasta suostuisi vastaanottamaan. Pyydän siis, kollegat: Älkää äänestäkö minua Helsingin piispaksi. Se ei ole kutsumukseni. Minun kutsumukseni on virkavaljaista vapautuminen, kehästä poistuminen, rauhaan meneminen.

Päätän tämän avautumiseni ensiksikin tunnustamalla, että lienen käsityksissäni piispuudesta jämähtänyt jonnekin alkukirkon vaihelle. Tai oikeastaan ns. Vanhan kirkon aikaan. Ellei sitten kunniakseni mainita sitä, että mies palaa alkulähteille, jakamattoman kirkon aarteitten äärelle.

Siksi toisekseen tahdon vastata otsikon kysymykseen. Mistä voin jo nyt tietää, etten tule tulemaan toimeen Irja Askolan seuraajan kanssa, olipa hän sitten kuka hyvänsä? Miksi en ole tullut toimeen niitten neljän piispan (Nikolainen, Lehtonen, Huovinen, Askola) kanssa, jotka ovat tehneet työtään samassa talossa ja vieläpä samassa rapussa kuin minä?

Syy on yksinkertaisempi kuin lukija ehkä huomaakaan: En ole tullut toimeen näitten mainittujen piispojen kanssa, koska me olemme aina asuneet ihan eri suunnilla. Ei meillä ole ollut yhteistä työmatkaa. Ja tuon tulevan piispan suhteen asia on niin, että tuleepa hän toimeen mistä päin tahansa, minä en enää tule. Se on eläköitymisen siunaus, ettei enää tarvitse. Tai kirous, kun työt ja työtoverit otetaan pois. Riippuu asenteesta. Asennehan se tässä elämässä on aina tärkein ollut. Ja tulee myös jatkossakin olemaan. Sillä se on yksi niistä harvoista asioista, jonka voit ihan itse päättää. Oli sitten kyse työstäsi, työtovereistasi, ystävistäsi tai piispoista. Asenne ratkaisee.