Itsenäisyyspäivä kaksi vuotta sitten toi tullessaan yllätyksen. Minulle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ensimmäisen luokan ritarimerkki.
Kunniamerkki sai minut pohtimaan, miksi toiset saavat täällä Suomen leijonan, toiset taas valkoisen ruusun kunniamerkkejä. Selitys on kuulemma yksinkertainen. Leijonan saa se, jolla on ruusu valmiiksi kotona. Ja ruusun se, jolla on leijona kotona…
Tämä tuntui niin järkeenkäyvältä, että se oli ihan pakko kertoa vaimolle. Tiedätkö rakkaani, tästä se johtuu… Yllätyksekseni vaimoni suhtautui keksintööni kylmästi. Hän totesi, että tapani vitsailla asiasta kuin asiasta tuntuu välillä väsyttävältä.
Kun tuomiokapituli järjesti kunniamerkin luovutuksen johdosta pienen juhlatilaisuuden, jouduin pitämään kiitospuheen. Muistutin siinä mieleen, että kunniamerkkiä nimitetään usein prenikaksi. Nimitys tulee venäjän piparkakkua tarkoittavasta sanasta ’prjanik’. Prenikka on tsaarinaikaista virastoslangia. Kun joulukuuseen on tapana ripustaa kaikenlaista kiiltävää – myös tinapaperilla päällystettyjä piparkakkuja – kunniamerkistä ryhdyttiin käyttämään tätä leikillistä nimeä.
Totesin puheessani, että kunniamerkki tuli kohdallani oikeaan aikaan. Kuusi on koristeltava ennen kuin se alkaa varista. Kulmillani on jo melkoisesti harmaata. Se on merkki siitä, että kuusi voi karistaa neulasiaan milloin vain.
Prenikka ei ole ainoa virastokielen venäjästä lainaama sana. On myös ukaasi, pumaska, propuska ja paljon muuta. On putka ja tyrmä. Kuvaavaa on, että venäjästä lainattiin myös kurin ja järjestyksen pitoon liittyvää sanastoa.
Yleisesti käytössä oleva venäjän sana on ’lusia’. Se tulee verbistä ’sluzhit’, palvella, (myös) suorittaa virkapalvelusta. Jos jollekin lähimmäiselle kävi niin ikävästi, että hän joutui vankilaan, sanottiin hienotunteisesti, että hän suorittaa virkapalvelua tuntemattomassa paikassa. Se, että joku joutui vankilaan, kuului elämään. Väittäähän venäläinen sananlasku, että kerjuusauvaa ja vankilaa ei kukaan meistä voi varmuudella välttää.
Meilläkin oli aikoinaan omat kiertoilmaisumme. 1960-luvulla ajettiin autolla Kanarian saarille saakka – siis sepeliä hakkaamaan Seutulan lentokenttätyömaalle, jolla rattijuopot tuolloin sovittivat tuomioitaan. Irwin oli ajan hermolla tehdessään tästä aiheesta saman nimisen laulunsa.
Ruusu näyttää rintapielessä somalta, mutta leijona voi olla hankala eläin. Autuaasti poismenneellä isotädilläni oli tästä kokemusta. Täti palveli elämänsä aikana monissa apteekeissa, muun muassa Helsingin kuuluisassa Leijona-apteekissa. Päivystysvuorossa oleva farmaseutti sai usein pikkutunneilla vastata puhelinsoittoihin: ”Onko leijona apteekissa…mutta eikö se pure teitä”? Asialla oli joku hilpeä pöytäseurue, ja kaikilla paitsi farmaseuttiparalla oli niin mahdottoman hauskaa.
Täti luuli pääsevänsä tästä riesasta eroon, kun hän vaihtoi työpaikkansa Kotka-apteekkiin. Turha toivo. Soittelu jatkui. ”Onko kotka apteekissa? Mitenkäs, jos se nokkii teitä?”
Tädillä oli paljon kertomuksia Suomen apteekeista. Eräs maalaisapteekkari oli tuurijuoppo. Apteekkarin rouva oli siihen tottunut. Tarvittaessa hän ripusti apteekin ovelle kyltin: Apteekki kiinni – apteekkari humalassa. Rouvan äidinkieli oli ruotsi. Ehkä hän vieraalla kielellä tuli ilmaisseeksi asian turhankin suorasukaisesti. Joka tapauksessa asia meni perille, ja asiakkaat tyytyivät siihen. He tulivat hakemaan Hoffmanin tippoja, Hota-pulveria ja muuta tarpeellista sitten kun tilanne oli rauhoittunut.
Entisajan maalaiselämästä piirretään usein romantisoitu kuva. Apteekkari ja nimismies ovat vierailulla pappilassa, ruustinna kaataa kahvia, rovasti liittyy leppoisasti seuraan ja kysäisee: Miten on, veljet, pelattaisiinko erä skruuvia?
Kyllä tällaisiakin kohtauksia elämään mahtui, mutta muuten maaseudun talvet olivat monesti ikäviä ja väsyttäviä. Pitkäveteisyys pani ihmissuhteet koetukselle. Ryhdyttiin riitelemään pelkästään ajankuluksi.
Isäni ehti ennen sotaa toimia pappina syrjäisessä saaristoseurakunnassa. Saaren opettaja ja poliisi tehtailivat toisistaan valituksia. Kevään tulon tiesi siitä, että opettaja kirjoitti konstaapelista kantelun lääninhallitukselle. Ja syksyllä taas konstaapeli valitti opettajasta kouluhallitukselle.
Talvisodan ensimmäisenä päivänä opettaja tuli sattumalta isää vastaan Kotkassa, jonne saarelaiset oli evakuoitu. Hän kaivoi povitaskustaan rypistyneen kirjekuoren ja luki siitä vavahtelevalla äänellä: ” Katsopas taas, mitä minun hyvä ystäväni poliisi kehtaa kirjoittaa minusta…” Kaupungissa oli juuri annettu ilmahälytys, ja maa oli sotatilassa. Jotkut elivät kuitenkin elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut…”katsopas, mitä hän kirjoittaa minusta…”
Ja kuitenkin samoihin aikoihin miehiä koottiin jo rintamalle. Isänikin lähti, ensin sotilaspapiksi Tolvajärvelle, jatkosodassa Karhumäkeen ja Rukajärvelle. Isä palveli pappina, mutta usein hän joutui taistelutehtäviinkin. Pappi ase kädessä – se saa hyvin kasvatetun idealistin rypistämään huolestuneesti otsaansa. Miten nuo kaksi asiaa sopivat yhteen?
Kun otin tämän asian isän kanssa puheeksi, hänen vastauksensa oli lyhyt. ”Jouduin joukkueenjohtajaksi ja kerran komppanianpäälliköksikin vain siksi, että kaikki muut upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet”.
Rintamapapin työstä minulla oli pitkään kirjallisuuden luoma kliseinen käsitys. Pappi saarnaa kenttähartauteen kootuille joukoille ja lietsoo miehiin isänmaallista henkeä. Isä tyrmäsi nämä ajatukset jo alkuunsa. Joukkokokoontumiset olivat mahdollisia vain kaukana selustassa. Jos vihollinen näki linjoilla liikettä, niskaan tippui kohta kranaatteja. Papinkin oli liikuttava varovasti, kuljettava korsusta korsuun, tyydyttävä kyselemään kuulumisia. Joskus pienimuotoiset seuratkin olivat mahdollisia.
Ja sitten tulivat nuo surulliset kirjeet kotirintamalle, jotka alkoivat sanoilla: ”Raskas velvollisuuteni on ilmoittaa….” Suur-Suomesta ei niissä tilanteissa paasattu, eikä kyllä muulloinkaan.
Sodan mieliinpainuvin muisto oli sekin arkinen. Nuori perheenisä sai syntymäpäivänsä aamuna elämänsä takaisin, kun kuolemanväsynyt joukko harhaili saartorenkaasta ihmisten ilmoille. Jotkut miehistä olivat niin uupuneita, että ampuivat varjoja luullen niitä vihollisiksi.
Isäni kertomuksista opin ymmärtämään, mitä Väinö Linna tarkoittaa, kun hän puhuu noblessimoraalista. Noblessimoraali on etuoikeutettujen moraalia. Herrasväen oli helppo olla moraalisia, harjoittaa vaikkapa pikku hyväntekeväisyyttä, sehän ei maksanut sille mitään. Köyhän oli sen sijaan taisteltava leivänpalasta arkisesti ja rumasti.
Nykyajan historiankirjoituksessa on aitoa pyrkimystä selvittää, mitä kerran todella tapahtui, mutta joskus siinä on myös noblessimoraalin piirteitä. Kauheaa, kun nuo entisajan ihmiset eivät ymmärtäneet tehdä niitä viisaita ratkaisuja, jotka nykyään nojatuolista käsin näyttävät niin helpoilta.
Meiltä jää näkemättä, että ihmisillä ei ollut varaa noblessimoraaliin. Heillä oli vain henkiinjäämisen moraali.
Abortti ei ole rakkautta ja samaa sukupuolta olevien parisuhde on synti.
Oikea kirkko ei voi taipua tällaisiin vaatimuksiin.
Sakari Hosikkeen kommentti vahvistaa uutisen otsikossa esitetyn väitteen totuudenmukaisuuden.
Abortti tai samaa sukupuolta olevien parisuhde ei ole synti.
”Oikea kirkko ei voi taipua tällaisiin vaatimuksiin.” Pyhä ja yhteinen kirkko ei olekaan mikään oikeassaolijoiden kirkko. Se sylkee syliinsä niin oikeat kuin väärätkin.
On hassua ajatella, että abortti olisi ”rakkautta” ja sen vastustaminen ”vihaa”.
Vastustaminen on aina vihaa. Siitä, milloin abortti on rakkautta ja milloin ei, voi joku asiantuntija varmaan pitää luennon.
Mikäli niin kutsutut kristilliset arvot ja muun, maallisemman yhteiskunnan arvot ovat pitkään yhteismitattomat, on se kristinuskolle tappioksi.
Snellman kirjoitti v. 1842 kirkkohistorian professori B.O. Lillelle:
”Entä papit ja kristinusko? Katso miten puolet maasta etsii itselleen kristinuskoa omin voimin, koska papissa sitä ei ole lainkaan. Kokoa yhteen meidän piispamme, konsistorimme ja teologinen tiedekunta ja kysy heiltä: ovatko he koskaan piitanneet papin uskonnollisesta vakaumyksesta?”
Snellmanin äänessä on hänelle muutoin vierasta pietististä painotusta. Nyt voisi sanoa, että kohta puolet maasta etsii uskoa, koska sitä (ja lähimmäisenrakkautta) löytyy kirkon aktiiveista niin vähän. Toissa vuosisadalla syntyneet herätysliikkeet olivat pitkälti talonpoikaisen emansipaation, maaseudun ylimmän kerroksen, talollisten sosiaalisen nousun tarkoittamatonta sivutuotetta. Nyt nämä liikkeet, joiden tulisi levittää elävää, silti iloista uskoa ja evankeliumia keskittyvät murrosikäisesti mököttämään ja ominaisluonteelleen täysin tois- ja kolmoisarvoisiin kysymyksiin, estämään esimerkiksi parisuhteiden tasa-arvoistamispyrkimyksiä saaden tukea luterilaisuudelle täysin vieraasta evankelikaalisesta, kalvinistisesta viidesläisyydestä.
En lainkaan ihmettele uutisessa mainittua kirkosta eroa, vaikka omalla kohdalla koen sellaisen mahdollisimman vieraaksi.
Kovin tuttu on Holman ajatuksenkulku.
Monenlainen vihan ja väkivallan nousu tuntuu olevan laajempikin yhteiskunnallinen ilmiö, joka kirkossa ei näytä rajoittuvan mihinkään tiettyyn teologiseen suuntaukseen. Jokaisen meidän on syytä tehdä tästä parannusta, mutta pitäisikö kirkon johdon liputtaa erityisesti juuri rauhan puolesta?
Kuulin äskettäin erään entisen linnkundin todistuspuheenvuoron. Hän kertoi siitä kuinka väkivalta jäi, kun Jeesus tuli. Auttaisikohan tämä sama lääke yleisemminkin?
” En voi kuulua kirkkoon, jossa perustellaan kristillisillä arvoilla esimerkiksi abortin vastaisuutta …”
Jokaisen ihmisen oikeuden elämään tunnustaminen on perustava kristillinen arvo ja keskeinen osa Kristuksen opetusta. On vaikea nähdä miten syntymättömän ihmisen surmaaminen abortilla voitaisiin perustella kristinuskolla. Poikkeuksia voi olla, mutta ei kai surmaamisen opettaminen lähtökohtaisesti hyväksyttäväksi voi olla oikeaa opetusta?
Onko se, että ei perustele abortin vastaisuutta kristinuskolla sitä, että perustelee abortin sallimisen kristinuskolla? Miksi kumpaankaan pitäisi muodostaa kanta uskonnosta käsin? Sosiaaliset ja lääketieteelliset perusteet taitavat olla asiallisempia.
Hyvä Martti P.,
Sosiaalisin tai lääketieteellisin perustein ei välttämättä voida päättää onko tappaminen oikein. Molemmat perustuvat enemmistön tahtoon: lääketiede vallitsevaan tieteilijöiden näkemykseen, ja sosiaaliset perusteet kansan enemmistön näkemyksiin. Enemmistö valitsee aina perimmiltään väkivallan keinoin (vaikkakin demkraattisesti hallitun väkivallan). En oikein hyväksy ajatusta, että enemmistön tahto on aina sama kuin oikeudenmukaisuus, vaikka tiedän monen niin ajattelevan.
Pidätkö Sinä Martti P. siis enemmistön tahtoa ainoana oikeana tapana päättää oikeasta ja väärästä?
@Martti Pentti: Jostain syvemmästä on perusteet tultava abortin vastustamiselle tai puoltamiselle. Sosiaaliset ja lääketieteellisetkin perustelut vaativat mielestäni taakseen maailmankatsomuksen, josta käsin tilannetta arvioidaan.
Nähdäkseni uskonnollisuuden vihamielinen luonne tulee siitä, että jotkut ihmiset tulkitsevat uskonnon siten, että se kehottaa totaalisen mustavalkoiseen ajatteluun, jossa kaikki eri mieltä olevat ihmiset ovat väärässä ja heidän ajatuksiaan kohtaan tulee hyökätä aggressiivisesti.
Kun on ensin heittänyt omat aivot narikkaan, tulee täydellisen kyvyttömäksi ymmärtämään ja hyväksymään sen, että joku toinen ajattelee jostain asiasta toisella tavalla.
Jusu: ihminen on taipuvainen itsepetokseen, joten Jumalan tahdon etsimimen Raamatusta on ymmärrettävästi vieras ajatus itsensä jumalaksi korottavalle.
Kuten sanoin. Joillakin on taipumusta mustavalkoiseen ajatteluun ja sokeuteen sen suhteen, että ihmiset ovat erilaisia ja ajattelevat erilaisia. Tällöin on vaarana, että näkee vain vihollisia ympärillään.
Hyökkääjät tempaavat taivasten valtakunnan itselleen.
Niinpä. Eivät sallisi etsijöiden ja kyselijöiden tulla siihen sisälle.
Miksi kirkko ei puhu edes siitä, mitä se tunnustaa.
Abortti on tietysti miesten ykkösprioriteetti, jossa kulminoituu kirkon(miesten) tila.
Kehtaisin väittää, että abortti on miehille vasta kakkosprioriteetti. Ykkösprioriteetti näille (hetero?)miehille on homoseksuaalisuus.
Heteromies tietää synnyttämisestä ja homoilemisesta aivan kaiken.