Itsenäisyyspäivä kaksi vuotta sitten toi tullessaan yllätyksen. Minulle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun ensimmäisen luokan ritarimerkki.
Kunniamerkki sai minut pohtimaan, miksi toiset saavat täällä Suomen leijonan, toiset taas valkoisen ruusun kunniamerkkejä. Selitys on kuulemma yksinkertainen. Leijonan saa se, jolla on ruusu valmiiksi kotona. Ja ruusun se, jolla on leijona kotona…
Tämä tuntui niin järkeenkäyvältä, että se oli ihan pakko kertoa vaimolle. Tiedätkö rakkaani, tästä se johtuu… Yllätyksekseni vaimoni suhtautui keksintööni kylmästi. Hän totesi, että tapani vitsailla asiasta kuin asiasta tuntuu välillä väsyttävältä.
Kun tuomiokapituli järjesti kunniamerkin luovutuksen johdosta pienen juhlatilaisuuden, jouduin pitämään kiitospuheen. Muistutin siinä mieleen, että kunniamerkkiä nimitetään usein prenikaksi. Nimitys tulee venäjän piparkakkua tarkoittavasta sanasta ’prjanik’. Prenikka on tsaarinaikaista virastoslangia. Kun joulukuuseen on tapana ripustaa kaikenlaista kiiltävää – myös tinapaperilla päällystettyjä piparkakkuja – kunniamerkistä ryhdyttiin käyttämään tätä leikillistä nimeä.
Totesin puheessani, että kunniamerkki tuli kohdallani oikeaan aikaan. Kuusi on koristeltava ennen kuin se alkaa varista. Kulmillani on jo melkoisesti harmaata. Se on merkki siitä, että kuusi voi karistaa neulasiaan milloin vain.
Prenikka ei ole ainoa virastokielen venäjästä lainaama sana. On myös ukaasi, pumaska, propuska ja paljon muuta. On putka ja tyrmä. Kuvaavaa on, että venäjästä lainattiin myös kurin ja järjestyksen pitoon liittyvää sanastoa.
Yleisesti käytössä oleva venäjän sana on ’lusia’. Se tulee verbistä ’sluzhit’, palvella, (myös) suorittaa virkapalvelusta. Jos jollekin lähimmäiselle kävi niin ikävästi, että hän joutui vankilaan, sanottiin hienotunteisesti, että hän suorittaa virkapalvelua tuntemattomassa paikassa. Se, että joku joutui vankilaan, kuului elämään. Väittäähän venäläinen sananlasku, että kerjuusauvaa ja vankilaa ei kukaan meistä voi varmuudella välttää.
Meilläkin oli aikoinaan omat kiertoilmaisumme. 1960-luvulla ajettiin autolla Kanarian saarille saakka – siis sepeliä hakkaamaan Seutulan lentokenttätyömaalle, jolla rattijuopot tuolloin sovittivat tuomioitaan. Irwin oli ajan hermolla tehdessään tästä aiheesta saman nimisen laulunsa.
Ruusu näyttää rintapielessä somalta, mutta leijona voi olla hankala eläin. Autuaasti poismenneellä isotädilläni oli tästä kokemusta. Täti palveli elämänsä aikana monissa apteekeissa, muun muassa Helsingin kuuluisassa Leijona-apteekissa. Päivystysvuorossa oleva farmaseutti sai usein pikkutunneilla vastata puhelinsoittoihin: ”Onko leijona apteekissa…mutta eikö se pure teitä”? Asialla oli joku hilpeä pöytäseurue, ja kaikilla paitsi farmaseuttiparalla oli niin mahdottoman hauskaa.
Täti luuli pääsevänsä tästä riesasta eroon, kun hän vaihtoi työpaikkansa Kotka-apteekkiin. Turha toivo. Soittelu jatkui. ”Onko kotka apteekissa? Mitenkäs, jos se nokkii teitä?”
Tädillä oli paljon kertomuksia Suomen apteekeista. Eräs maalaisapteekkari oli tuurijuoppo. Apteekkarin rouva oli siihen tottunut. Tarvittaessa hän ripusti apteekin ovelle kyltin: Apteekki kiinni – apteekkari humalassa. Rouvan äidinkieli oli ruotsi. Ehkä hän vieraalla kielellä tuli ilmaisseeksi asian turhankin suorasukaisesti. Joka tapauksessa asia meni perille, ja asiakkaat tyytyivät siihen. He tulivat hakemaan Hoffmanin tippoja, Hota-pulveria ja muuta tarpeellista sitten kun tilanne oli rauhoittunut.
Entisajan maalaiselämästä piirretään usein romantisoitu kuva. Apteekkari ja nimismies ovat vierailulla pappilassa, ruustinna kaataa kahvia, rovasti liittyy leppoisasti seuraan ja kysäisee: Miten on, veljet, pelattaisiinko erä skruuvia?
Kyllä tällaisiakin kohtauksia elämään mahtui, mutta muuten maaseudun talvet olivat monesti ikäviä ja väsyttäviä. Pitkäveteisyys pani ihmissuhteet koetukselle. Ryhdyttiin riitelemään pelkästään ajankuluksi.
Isäni ehti ennen sotaa toimia pappina syrjäisessä saaristoseurakunnassa. Saaren opettaja ja poliisi tehtailivat toisistaan valituksia. Kevään tulon tiesi siitä, että opettaja kirjoitti konstaapelista kantelun lääninhallitukselle. Ja syksyllä taas konstaapeli valitti opettajasta kouluhallitukselle.
Talvisodan ensimmäisenä päivänä opettaja tuli sattumalta isää vastaan Kotkassa, jonne saarelaiset oli evakuoitu. Hän kaivoi povitaskustaan rypistyneen kirjekuoren ja luki siitä vavahtelevalla äänellä: ” Katsopas taas, mitä minun hyvä ystäväni poliisi kehtaa kirjoittaa minusta…” Kaupungissa oli juuri annettu ilmahälytys, ja maa oli sotatilassa. Jotkut elivät kuitenkin elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut…”katsopas, mitä hän kirjoittaa minusta…”
Ja kuitenkin samoihin aikoihin miehiä koottiin jo rintamalle. Isänikin lähti, ensin sotilaspapiksi Tolvajärvelle, jatkosodassa Karhumäkeen ja Rukajärvelle. Isä palveli pappina, mutta usein hän joutui taistelutehtäviinkin. Pappi ase kädessä – se saa hyvin kasvatetun idealistin rypistämään huolestuneesti otsaansa. Miten nuo kaksi asiaa sopivat yhteen?
Kun otin tämän asian isän kanssa puheeksi, hänen vastauksensa oli lyhyt. ”Jouduin joukkueenjohtajaksi ja kerran komppanianpäälliköksikin vain siksi, että kaikki muut upseerit olivat kaatuneet tai haavoittuneet”.
Rintamapapin työstä minulla oli pitkään kirjallisuuden luoma kliseinen käsitys. Pappi saarnaa kenttähartauteen kootuille joukoille ja lietsoo miehiin isänmaallista henkeä. Isä tyrmäsi nämä ajatukset jo alkuunsa. Joukkokokoontumiset olivat mahdollisia vain kaukana selustassa. Jos vihollinen näki linjoilla liikettä, niskaan tippui kohta kranaatteja. Papinkin oli liikuttava varovasti, kuljettava korsusta korsuun, tyydyttävä kyselemään kuulumisia. Joskus pienimuotoiset seuratkin olivat mahdollisia.
Ja sitten tulivat nuo surulliset kirjeet kotirintamalle, jotka alkoivat sanoilla: ”Raskas velvollisuuteni on ilmoittaa….” Suur-Suomesta ei niissä tilanteissa paasattu, eikä kyllä muulloinkaan.
Sodan mieliinpainuvin muisto oli sekin arkinen. Nuori perheenisä sai syntymäpäivänsä aamuna elämänsä takaisin, kun kuolemanväsynyt joukko harhaili saartorenkaasta ihmisten ilmoille. Jotkut miehistä olivat niin uupuneita, että ampuivat varjoja luullen niitä vihollisiksi.
Isäni kertomuksista opin ymmärtämään, mitä Väinö Linna tarkoittaa, kun hän puhuu noblessimoraalista. Noblessimoraali on etuoikeutettujen moraalia. Herrasväen oli helppo olla moraalisia, harjoittaa vaikkapa pikku hyväntekeväisyyttä, sehän ei maksanut sille mitään. Köyhän oli sen sijaan taisteltava leivänpalasta arkisesti ja rumasti.
Nykyajan historiankirjoituksessa on aitoa pyrkimystä selvittää, mitä kerran todella tapahtui, mutta joskus siinä on myös noblessimoraalin piirteitä. Kauheaa, kun nuo entisajan ihmiset eivät ymmärtäneet tehdä niitä viisaita ratkaisuja, jotka nykyään nojatuolista käsin näyttävät niin helpoilta.
Meiltä jää näkemättä, että ihmisillä ei ollut varaa noblessimoraaliin. Heillä oli vain henkiinjäämisen moraali.
Hei Martti,
Eikö sotilas ole yksityishenkilö? Jos murhaa murhaajan, silloin
on on syyllistynyt murhaan.Kuolemantuomio on
laillistettu murha. Mikään esivalta ei voi olla sanomassa, että
kristityn pitää tappaa. Ajatteletko itse todellakin niin, että
Jeesus olisi taistellut armeijassa jonkun kansan puolella toista
kansaa vastaan? Pitääkö meidän ylipäätään Sinun mielestäsi
yrittää tässä seurata Jeesuksen näkemystä? Ajattele kristittyä,
jolla on sotilasarvomerkki, eikö se ole todella outoa?
ystävällisesti Matti
Martti Taneli :”Mikään esivalta ei voi olla sanomassa, että kristityn pitää tappaa.”
Kerro tuo Venäjän federaation hallinnolle ja sitä tukevalle Moskovan ortodoksiselle patriarkaatille koskien Venäjän aseiden voimalla tukemaa Ukrainan kriisiä ja federaation tekemää Krimin kansainvälisen oikeuden vastaista miehitystä.
”Murha” on eri asia kuin ”tappo”, ja tappo eri asia kuin ”kuolematuottamus”. Tämä ensinnäkin käsitteistä.
Toiseksi meillä ei ole Jeesuksen opetusta siitä, voiko kristitty olla osa esivaltaa, joka joutuu joskus tappamaan. Sen sijaan meillä on apostolisella auktoriteetilla kirjoittaneen P.Paavalin opetus, jonka mukaan ”esivalta ei turhaan miekkaa kanna”. Eikä ”miekka” ole tässä pelkkä vertauskuva, vaan tarkoittaa tappovälinettä, jota myös käytetään.
Varhainen kirkko suhtautui silti erittäin torjuvasti sotilaan ammattiin. Ei ole helppoa yhdistää lähtökohtaista pasifismia ja elämän ääretöntä kunnioitusta työhön, jossa saattaa joutua tappamaan ja jossa siihen ainakin kouluttaudutaan.
Sittemmin tilanne on muuttunut jopa niin, että innokasta asepalvelusta on alettu pitää erityisen kristillisenä hyveenä. Taustalla on valtasuhteiden keikahtaminen eli Kirkon liittoutuminen esivallan kanssa. ”Oikeutettu sota” -käsitettä on myös laajennettu koskemaan kaikkea sotimista, jonka takana on laillinen esivalta, ja uusimpana aikana koko kansa tai ainakin kaikki miehet on valaehtoisesti sidottu siihen.
Sotiminen ei ole enää ollut ammattisotilaiden, vaan koko kansan asia. Asevelvollisuutta ei ole voinut väistää, ja omantunnon syistä tappamisesta kieltäytynyt on saatettu jopa ampua petturina. Tuloksena ovat olleet esimerkiksi sellaiset käsittämättömät hirveydet kuin ensimmäinen maailmasota, jonka muistovuotta vietämme.
Tässä kaikessa ei välttämättä ole paljonkaan kristillistä.
Silti tosiasiana pysyy, että yksittäinen uskova ei toimi omissa nimissään eikä yksityishenkilönä silloin, kun hän on osana maallista esivaltaa sotapalveluksessa, on hän sitten kantahenkilökuntaa tai asevelvollinen. Hänen vastuunsa siitä, kuinka esivalta käyttää omia oikeuksiaan, on myös pienempi kuin niiden, joilla on määräysvalta häneen nähden.
Mitään rajatonta valtaa esivallalla ei kuitenkaan ole myöskään yksittäiseen asevelvolliseen tai upseeriin nähden. Yksittäisen sotilaan on lupa ja suorastaan velvollisuus kieltäytyä tappamisesta, jos se on selkästi väärin eli jos esivalta käyttää sille uskottua valtaa väärin. Se voi maksaa hänelle hänen henkensä, mutta on parempi kuolla oikeuden puolustajana kuin vääryyden toteuttajana.
Hei Tuula Hölttä,
Kerroin sen Martille ja odotan hänen valistunutta vastaustaan mun kommentiini
enemmän kuin uteliaana. Miten hän mahtaa selvittää tilanteen?;)
ystävällisesti Matti
Minäkin ajattelen kaiken elämän olevan pyhää. Myös syntymättömän. Mutta ajattelen elämän olevan myös monimuotoista, monimutkaista ja vaikeaa. Maailmassa rakennetaan mustavalkoisia mielikuvia hyvä-paha -akselille oman ahdistuksen helpottamiseksi. Leimaamalla abortin tehnyt nainen ”murhaajaksi”, ”tappajaksi” tai muuksi julmuriksi, on helpompaa sietää se, että maailmassa tapahtuu asioita, jotka eivät mene järkeen, logiikkaan, omaan etiikkaan. Hei, ne abortin tehneet on ihan tavallisia ihmisiä sun kahvipöydässä, sun vieressä bussissa, sun ystäviä, jotka ei ikinä kerro elämänsä tragediaa sulle, koska tietää tulevansa tuomituksi.
Salme Kaikusalo, en tiedä mitä ajat takaa, mutta naisena julistaudun kyllä täysin itse oman ruumiini ainoaksi omistajaksi eikä yhdelläkään luodulla ole mitään sanomista siihen. Ei edes kautta rantain naamioimalla oma äänensä Jumalan ääneksi.
Miesten pyhät puheet syntymättömien lasten elämän varjelusta kuulostavat korviini falskeilta ja tekopyhiltä, vaikkeivät sellaisiksi olisi tarkoitettukaan. Jokaisen miehen tulisi suhtautua aiheeseen todella nöyrästi, sillä heillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta päästä ymmärrykseen siitä, mitä on olla ihminen, jolla on potentiaalia kantaa omassa ruumiissaan uutta elämää. Ylhäältä alas suuntautuva besserwisserimäinen tietämys elämän pyhyydestä tuntuu todella typerältä. Aivan kuin ei abortin tehnyt sitä olisi ikinä tullut ajatelleeksi ja pitäisi elämää arvottomana tai epäpyhänä.
Hannah Arendt lanseerasi aikoinaan käsitteen ”pahan banaalius”. Ihan tavalliset kunnon perheenisät ja -äidit ne Kolmannessa valtakunnassa pyörittivät koneistoa, jonka tavoitteena oli tappaa kaikki juutalaiset. Kunnon virkamiehinä lähtivät aamulla töihin, ja ehtoolla vietettiin porvarillista kotielämää perheen kera. Eivät ne mitään hirviöitä olleet. Ihmisiä olivat, sellaisia kuin sinä ja minä, Helena.
Miksi siis abortti tulisi jollakin tavalla hyväksytymmäksi sen tähden, että minun kaltaiseni tavalliset, ”kunnon” ihmiset saattavat tilanteen niin vaatiessa jopa surmata omat lapsensa? Eikö ole päinvastoin varsin kristillistä tunnustaa juuri tavallisuudessa piilevä pahuus?
Toiseksi: yhden syntymättömänä kuolleen ja kolmen yhä elävän lapsen isänä koen varsin loukkaavana puheet miehistä, joilla ei olisi mitään kosketusta siihen elämään, jota vaimo kantaa kohdussaan. Kosketus ei koskaan voi olla samanlainen kuin äidin itsensä (ja sen tähden on erityisen pelottavaa, jos äiti haluaa tappaa sydämensä alla kasvavan elämän), mutta se on silti valtava.
Ja vielä: ei abortti ole synti, jota ei voisi saada anteeksi. Ja anteeksi saanut voi elää armahdetun elämää sekä omissa että niiden silmissä, jotka tietävät tehdystä synnistä, mutta myös katumuksesta ja armosta.
Ei ”pahasta” selviä sillä, että se omantunnon syytösten pelossa yritetään selittää ”hyväksi”. Mutta armo auttaa.
Sijoitat pahuuden edelleen itsesi ulkopuolelle rinnastamalla abortin tekevät naiset tällä kertaa natseihin. Olet valmis tunnustamaan pahuuden itsesi ulkopuolella olevassa tavallisuudessa. Luulisin Hannah Arendtin pyrkimyksen olevan toisaalla. Siinä, että kukin yksilö tunnistaisi itsessään saman taipumuksen. Vasta sitten, kun kykenet samaistumaan abortin tehneen naisen syihin ja elämään, voit toteuttaa lähimmäisenrakkauden käskyn. Vasta sitten, kun kykenet empatiaan heitä kohtaan. Ja ymmärrät, että empatia heitä kohtaan ei vie mitään pois empatialta syntymättömiä lapsia kohtaan.
En ole sanonut abortin tulevan ”hyväksytymmäksi” sillä, että tekijät ovat tavallisia naisia. Halusin kiinnittää huomiota siihen, että aborttikeskusteluissa heidät rinnastetaan murhaajiin, tappajiin ja nyt näemmä myös natseihin. Se on lyömätön keino kiillottaa omaa kilpeään (Herra, kiitos, että minä en ole niin kuin tuo publikaani), sillä liiallinen samankaltaisuus pahan kanssa on pelottavaa. Tulkitset minun kääntävän asioita ”hyväksi”. Ei se ole niin, mutta kritisoin kyllä vahvoja mustavalkoasetelmia ja hyvä-paha-asetelmia. Niistä harvemmin seuraa mitään rakentavaa.
Menetystesi puolesta olen pahoillani, siihen en halua kommentoida mitään, sillä en soisi kenellekään tuollaista tapahtuvan.
Mitä tulee lapsenteon fysiologiaan, niin valitettavasti – riippumatta siitä loukkaako se sinua vai ei -, sinulla ei vain yksinkertaisesti ole kohtua, ei mahdollisuutta kantaa sisälläsi elämää. Et tunne itsessäsi fyysisiä muutoksia, et koskaan tule olemaan äiti-myytin keskushenkilö. Sinulla ei koskaan tule olemaan mitään mahdollisuutta joutua näiden Pahojen naisten joukkoon. Sinä et koskaan tule olemaan Lapsiaan Murhaava Äiti. Etkä ikinä voi olla siinä tilanteessa, missä moni yksinäinen, hädissään oleva nainen puolestaan voi olla. Käytät varsin tunteisiin vetoavaa retoriikkaa siitä, kuinka ”pelottavaa” on, että ”äiti haluaa tappaa sydämensä alla kasvavan elämän”. Nimenomaan juuri tuossa pelossa lienee joku primäärikauhun siemen: äiti, jonka tehtävänä on turvata elämä ja hoiva, joka on kaikkien myyttien hedelmällisyyden jumalatar, vaihtaa tehtävänsä elämän päättämiseen ja kuolemaan. Aivan kuin nämä naiset eivät tietäisi, mitä heissä tapahtuu. Juuri tällä tavalla toiseutat heitä, he ovat julmia tappajia, jotka ovat valmiita murhaamaan itsessään kasvavan elämän.
Tuollaisen puheen jälkeen on melko laimeaa tarjota syntien anteeksiantamusta. Eihän tuossa ole häivähdystäkään armoa. Sanat anteeksiannosta on ihan sanahelinää jos ihminen ei tule kohdatuksi kokonaisena, hyvänä JA pahana.
Eivät tosiasiat muutu sillä muuksi, että niitä pyritään tunteenomaisesti selittämään pois. Ja ”äitimyytti” murretaan parhaiten toteamalla, että äiti voi myös vihata omia lapsiaan, niin syntyneitä kuin syntymättömiäkin. Äitiys ei tee kenestäkään pyhää, mutta ei myöskään se, että kokee raskauden sisällään, oikeuta toimimaan syntyvän elämän kanssa millä tahansa tavalla sitä kohtaan.
Ja minulla ei ole sen paremmin tarvetta kuin mahdollisuuksiakaan projisoida pahaa itseni ulkopuolelle. Valitettavasti ei. Minulla on erittäin omakohtaisi kokemuksia omasta pahuudestani. Sen tähden pystyn erinomaisen hyvin samastumaan äitiin, joka pohtii aborttia omalla kohdallaan. Samassa paatissa ollaan, saman kahvilan pöydän äärellä, me kunnon ihmiset, me syylliset kunnon ihmiset.
Sen tähden tiedän myös, mitä on ihan oikea anteeksiantamus ja armo. Se ei ole sitä, että selitetään, ”ettei mitään pahaa ole tapahtunutkaan” tai että ”kukaan ei voi tuomita sinua siitä, minkä teit”. Oikea armo on sitä, että paha sanotaan pahaksi, mutta nähdään se Kristuksen viattoman ruumiin päälle ristin puussa lyötynä ja voitettuna tyhjällä haudalla. Se on sitä, että saa suurimmankin synnin anteeksi. Ja se mahdollisuus koskee niin isää kuin äitiäkin, joka tappaa tai tapattaa lapsensa, on motiivi sitten mikä tahansa.
Paha on todellakin banaalia. Se ei ole mitään hirviöiden hommaa. Murhaajakin on ihminen. Mutta vain pahan tunnustamalla ja tunnistamalla voi myös todellinen armo olla totta.
Äiti voi vihata omia lapsiaan, mutta abortti ei väistämättä merkitse sitä, että äiti vihaisi lastaan. Abortille on olemassa miljoona erilaista syytä ja niiden pelkistäminen vihaksi on todella yksiulotteista ja mustavalkoista. Joku raskaana oleva tyttö tai nainen voi olla huomattavasti paljon paremmin perillä elämän pyhyydestä kuin sinä tai minä ja silti päätyä tekemään abortin syistä, jotka eivät kenties meille avaudu. Sellainen ihminen ei todellakaan kaipaa enää mitään lain saarnaa herätäkseen tuntemaan ”pahan pahaksi”. Sellainen ihminen kaipaa ainoastaan sanomaa armosta.
En tiedä, mistä olet nuo lainausmerkkeihisi laittamasi kohdat ottanut, koska minä ainakaan en ole sellaista kirjoittanut. Jos viittaat minuun, viittaat väärin ja luot mielikuvaa, jota ei oikeasti ole olemassakaan.
Armon pitää tuntua. Ei se ole napakka potku ensin maassa makaavan kylkeen ja sen jälkeen joku kirkkoslaaviksi annettu esitys Kristuksen ristinkuolemasta. Tällaisena tämä sun julistama laki+evankeliumi -yhdistelmä mulle näyttäytyy. Lain uudelleen ja uudelleen jankuttaminen on minun mielestäni vain saarnaajan oman ahdistuksen purkamista. Tyyliin, minä nyt saarnaan synnin synniksi oppikirjatyyliin, että ei kukaan pääse sanomaan, että menisi armo halvalla. Laki on melko taatusti tuttu abortin tehneelle naiselle. Armo ei. Ja armo realisoituu lihaksi tulleeksi kokemukseksi siinä, miten sinä ja minä lähimmäisiämme kohdellaan. Jos taustalla on iljetys siitä, että toinen on päätynyt tekemään abortin, on hyvin vaikea vakuuttua ja/tai vakuuttaa toinen siitä, että abortin tehnyt olisi armosta osallinen. ”Everyone is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.”
Helena Paalanne,
minä en ole koskaan, missään sanonut, että abortin tehnyt on murhaaja tai tappaja enkä ole ketään tuominnut. Tuollainen yleistäminen on liioiteltua propagandaa oman agendan puolustamiseksi.
Naisella on tietysti oikeus pitää huolta omasta ruumiistaan ja sen koskemattomuudesta. Mutta kuten jo aiemmin sanoin, niin sikiö ei ole osa naisen ruumista (se ei ole maksa, haima, sydän, keuhkot tai mikään muukaan elin) vaan ihmistaimi, joka kasvaa ja kehittyy suojassa naisen kodussa ja tulee aikanaan ulos määräaikaisena.
Kun nainen haluaa määrätä omasta ruumiistaan, sen määräämisen tulisi alkaa jo siitä, ettei salli miesten koskea itseensä yhdynnän merkeissä, ellei nainen itse ole huolehtinut ehkäisystä. Näin ei tarvita aborttejakaan jatkossa.
Voi niitä, jotka juovat vääryyden maljasta, kuin se olisi puhdasta vettä, siitä maljasta, joka kieltää Korkeimman järjestyksen. Voi niitä, jotka katsovat vääryyden olevan siellä missä, on oikeuden paikka.
Ihminen katsoo oman halunsa oikeuden mitaksi ja sanoo: ”Ei ole Jumalaa joka voi kieltää tahtomme ja halumme on tehdä mielemme mukaan, antakoon meidän olla rauhassa, tiedämme mikä on meille hyväksi.
Kuinka voi kukaan tulla sanomaan, että elän vääryydessä, jos tiedän itse olevani oikeassa? Kuinka voi olla tietoa korkeimmalla, jos ei ymmärrä antaa minulle mitä haluuni pyydän?”
Voi niitä, jotka mittaavat itsensä omalla ymmärryksellään ja oikeudellaan sanovat saaneensa kylläkseen Korkeimman järjestyksestä.
Voi ihmistä, joka kiroaa Korkeimman neuvon, jossa asuu ymmärrys. Voi ihmislasta, joka on omissa silmissään vääryydestä vapaa, vaikka sydämensä on niin turtana, ettei näe kuin muiden vääryydet.
Neuvosta suuttuu ja kahdesta asettaa mielensä oikeutta puimaan, oman tietonsa päälle. Heikkoa pitää halpana ja vahvojen näkee sortavan itseään, itse ollen mielestään syytön kaikkeen. Pimeyden lapsi.
Joka pitää Herran oppia pilkkanaan, pitää halpana myös totella äitiänsä, kuitenkin saa pian nähdä, kuinka omat lapsensa käyvät väkivalloin kimppuunsa ja murtavat kaupungin portit, jotka pitivät rauhan voimassa.
Maa ei kestä haureutta, joka ihmisen sydämestä vuotaa. Ei tyhmyyttä, joka asettuu hallitsemaan. Ei viisautta, joka katsoo ylen Herran Sanan.
Minä nousin sinua vastaa ja olin katkera. Olin uskonut Sinusta lausutut valheet ja synnin pettämänä paaduin, vaelsin pimeydessä kiroten syntymääni, jonka piti olla elämäni aamu ja nautintoni aina, mutta päiväni muuttui pimeydeksi, kunnes lopulta asetit tielleni Tosi Valkeuden.
Nyt tiedän, että vain Sinä voit pestä pois ihmisen vääryyden, ihmisen oma ymmärrys ei siihen mitään lisää.
Toivottavasti Helena Paalanne lukee tuon Ismo Malisen laittaman tekstin.
Kyllä luin. Luitko ite? Erityisesti tuon kohdan: ”Voi ihmislasta, joka on omissa silmissään vääryydestä vapaa, vaikka sydämensä on niin turtana, ettei näe kuin muiden vääryydet”?
Huomaa että vaalit lähestyy. Iina Kuustonen sitä ja Antti Holma tätä. Täällä ihmetellään aina miten esim. homous kiinnostaa konservatiiveja, niin näyttää se kiinnostavan muitakin. 😉
Tässä pieni näyte siitä, mihin tutustuimme ja keitä halusimme auttaa. Tilanne on varmasti jo parantunut tuon filmin tekemisen jälkeen, mutta silti…
https://www.youtube.com/watch?v=VACTEOLow-M
Vaahtoranta: ”niiden katulasten, joita ei – Jumalan kiitos – ole tapettu ennen heidän syntymäänsä.”
Ja ne katulapset, joita ei ole abortoitu – Jumalan kiitos – synnyttävät vuorostaan uusia katulapsia – Jumalan kiitosko???
Uskovaiset ja muista omantunnon syistä abortin tuomitsevat ihmiset voivat jättää ihan vapaasti sikiönsä abortoimatta kaikissa mahdollisissa elämän tilanteissa, mutta niin kauan kun raskauden keskeytys on laillinen toimenpide, ei kenelläkään ole mitään oikeutta puuttua aborttiin päätyvien ihmisten ratkaisuun demonisoimalla heidän päätöksiiään.
Wallentin:
”niin kauan kun raskauden keskeytys on laillinen toimenpide, ei kenelläkään ole mitään oikeutta puuttua aborttiin päätyvien ihmisten ratkaisuun demonisoimalla heidän päätöksiiään.”
Laillisuudellakin on rajansa, jos aborttia käytetään ainoana ehkäisykeinona.
Lehtinen: ”Laillisuudellakin on rajansa, jos aborttia käytetään ainoana ehkäisykeinona.”
Kuka sitä nyt ehkäisykeinona käyttää??? On se sen verran vaivalloinen prosessi. Kortsut ja e-pillerit ovat paljon kätevämpiä. Kun lapsikatras on riittävän suuri, miehille on kätevintä pistää piuhat poikki.
”Kuka sitä nyt ehkäisykeinona käyttää???”
Todellisuus on taruakin ihmeellisempi.
Milloin elämä alkaa kristillisen uskon näkökulmasta? Kasteestako?
Salme: ”Se kuuluu hyvin vahvasti hänelle, joka eutanasian suorittaa eli tekee sen toimenpiteen, minkä johdosta ihminen kuolee aiemmin kuin luonnollinen kuolema saapuisi.”
Totta, mutta laillisen eutanasian suorittamisenkin pitää olla tekijälleenkin oma, henkilökohtainen valinta (ammatinvalinta) ilman, että siihen sivulliset puuttuvat. Uskon heitä löytyvän riittävästi, jos eutanasia joskus Suomessa laillistetaan. Eutanasia on kahden kauppa, eikä kuulu kellekään muulle.
Vähemmän tuomittava eutanasia on kuin aivokuolleen ihmisen pitäminen väkisin hengissä hengityskoneeseen kytkettynä. Siinä ei ihminen voi tehdä edes itseään koskevaa päätöstä elämästään tai kuolemastaan.