Tänä syksynä kirkossa tapahtuu veretön vallankaappaus seurakuntavaalien nimissä. Ne 40.000 ihmistä, jotka neljä vuotta sitten jättivät kirkkolaivan surullisenkuuluisan Homoilta-telkkariohjelman takia, rynnivät nyt takaisin kirkkoon päästäkseen vaikuttamaan kirkon asioihin, tehdäkseen kirkosta itsensä näköisen mestan. He tulevat väkisin ovista ja ikkunoista, tallaavat jalkoihinsa kaiken vanhan ja ryntäävät jo kirkon sisällä olevien ihmisten yli valtaamaan kirkkosalia.
Ryntääjät raastavat kirkkotiloista ristit ja alttaritaulut ja korvaavat ne ajanhengen mukaisesti jättikokoisilla selfieillään. He tekevät kirkosta itsensä näköistä unohtaen, että Kirkon Herra käski jotakin ihan muuta: ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne” (Mt. 11:29).
Ei Ruttopuiston rovastilla ole mitään seurakuntavaaleja vastaan. Aion itsekin asettua ehdolle seurakuntaneuvostoon Tapiolassa. Nuo innostamaan tarkoitetut sanat (Rynni ja Tee kirkko itsesi näköiseksi) vain ovat mielestäni väärin valitut. Rynniminen tuo väkisinkin sanana mieleen sikalauman riehumisen viljapellossa, jossa ne tallovat matalaksi kaiken. Kun Jumalan kuva yrittää tehdä jostakin Kristuksen omasta (kirkko) itsensä näköistä, niin eihän siitä voi hyvä seurata. Ei ihmistä sovi asettaa Jumalan sijaan, korvata Luojaa luodulla.
Kirkon parjatulla julkisuuskuvalla on varsin vähän tekemistä ruohonjuuritasolla toimivan seurakuntatyön kanssa. Niiden, jotka tahtovat seurakuntavaaleissa ruveta kantamaan vastuuta, tulisi olla mukana muussakin seurakunnallisessa toiminnassa kuin vain messuissa, jotta he yhteisiä asioita käsitellessään tietäisivät, mitä tekevät.
Myös moniäänisen kirkon siunauksellisuudesta puhutaan. Pakko tunnustaa, että 2000-vuotisen historiansa aikana kirkko ei ikinä mikään yksiääninen Jumalan kansa ole ollutkaan. On kuitenkin aina muistettava, että viimeinen sana kuuluu Mestarillemme. Hän sanoo kerran viimeisen sanan meistä jokaisesta. Silloin eivät vastaväitteet enää toimi. Hänen sanansa on laki, mutta myös evankeliumi.
”…me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28).
Millaiseen hyvään sinä uskot?
Espoon Seurakuntasanomien kansikuvajuttu on tässä:
http://www.esse.fi/1461-rynni-sisaan-kirkkoon-ja-vaikuta
Itsen näköisessä kirkossa alttaritauluksi voisi sitten laittaa vaikka peilin.
Niin. Tai oikeastaan kirkon voisi muuttaa peilisaliksi… 😉
Hannu Kiuru kirjoittaa asiaa. En totisesti toivo kirkosta itseni näköistä. Kirkon tehtävä on olla Kristuksen sanansaattaja ja kilvoitella ollakseen mahdollisimman paljon Isäntänsä näköinen. Me seurakuntalaiset olemme lampaita, Paimen näyttää oikean suunnan. Kirkossa vallitkoon ylimpänä kristokratia, Kristuksen valta.
Vallankaappaus kirkossa??? Kun äänestämään vaivautuu vähän yli 10% äänioikeutetuista niin siitä vallankaappauksestakin tulee pannukakku. Itse muutin juuri paikkakuntaa, uudessa seurakunnassa en voi äänestää, eikä vanhassa äänestäminen kiinnosta enää pätkääkään.
Mutta mitä seurakuntavaalien tilalle sitä sopii miettiä oikein perusteellisesti. Josko kerättäisiin ne seurakuntien päättäjät niistä ihmisistä, jotka vaivautuvat käymään kirkossa messussa tai sanajumalanpalveluksissa. Kymmenen seurakuntalaista riittäisi pienien seurakuntien johtoon ja parikymmentä suurempien. Säästyisi seurakunnilla rahaakin kun turha äänestyksen järjestely jäisi pois.
Vuosikymmenet olen ollut Kalevi Tikan kanssa samoilla linjoilla. Kehityksen seurauksena meillä on maallistunut kirkko, jossa antikristuksen henki tekee uutterasti ”uudistustyötään”.
Kirkko ei ole Kristuksen, eivätkä papit ole Jumalalla töissä (niin kuin eräs pappi asemansa minulle selvensi). Kirkko on veronmaksajien, siis seurakuntalaisten ”omaisuutta” ja papit heidän palkkansa maksavien jäsenten palveluksessa. Ylisanoilla retostelu on vienyt kirkon kauas sen alkuperäisestä tarkoituksesta ja karkottanut jäsenet.
Tervemenoa omistajat kirkkoon.
Ensinnäkin vain harvat valtuutetut ja neuvostojen jäsenet käyvät säännöllisesti kirkossa. Suuri osa kerran vuoteen ehkä, kun on tekstinlukuvuoro.
Mitä seurakunta tarjoaa esim. nuorelle 2-3 lapsiselle perheelle, joka on muuttanut maalaiskuntaan ja vanhemmat käyvät Helsingissä työssä?
-Seurakunnasta tulee se monistettu kirje blaa blaa tervetuloa jne
-Sunnuntaina messu alkaa klo 10. Vaikea saada lapset ylös, pestyä ja syötettyä ja puettua messun pyhäkouluun. Oma jaksaminenkin työviikon jälkeen niin ja näin.
-Seurakunnan päiväkerhot ovat kotiäitien lapsille 9-11 ja 13-15. Nämä lapset vähenevät koko ajan.
-Tilaisuudet illalla alkavat klo 18, jolloin äiti on juuri saanut lapsensa päiväkodista kotiin ja isän bussi on vielä Klaukkalan mutkassa.
Nämä perheet, joita on tuhatmäärin maksavat kirkollisveronsa kiltisti, kastattavat lapsensa, järjestävät vanhemmilleen kristilliset hautajaiset. Mitä he saavat?
-No lapsille konfirmaatiomessun,isoäidille yhteissynttärit ja vaarille kohtaamispaikkakerhon. Hyvä näin, mutta.
Mitä seurakunnat tarjoavat yksinäisille lapsille, varhaisnuorille iltapäivisin, nuorille aikuisille, nuorille perheille?
Oma tyttäreni neljine lapsineen miehensä kanssa käy aattohartaudessa (iltapäivä) kauneimmissa joululauluissa (ilta) ja vuodesta toiseen Luukaspassiossa, joka pitkäperjantaina iltapäivällä.
Olen kolmena adventtisunnuntaina ollut junailemassa kynttiläkulkuetta kirkon pihalle ja kuusen valojen sytyttämistä suureen pihakuuseen. Pappi, lyhyt puhe, laulua, trumpettisoolo, Herran Siunaus kuumaa mehua ja pipari. Kutsut kaikkiin päiväkoteihin. Osallistujia toista sataa joka kerta. Täysin vapaaehtoisvoimin. Pastorilta 5 min puhe.
Millaiseen hyvään minä uskon, kysyi ystäväni Hannu. Sydämellä tehtyyn työhön, sydämellä näkemiseen ja kuulemiseen.
Kristuksen kirkko tarjoaa pelastuksen uskolla omistettavaksi.
May Roth-Edelman :”Ensinnäkin vain harvat valtuutetut ja neuvostojen jäsenet käyvät säännöllisesti kirkossa. Suuri osa kerran vuoteen ehkä, kun on tekstinlukuvuoro.”
Tämä oli omakin havaintoni ”niinä muinaisina vuosina”, kun teimme vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Seurakunnan työntekijöiden arkipäivää vaikeutti keskenään vallasta tappelevien luottamushenkilöiden toiminta, jotka pitivät seurakunnan luottamushenkilöpaikkaa vain ponnahduslautana kunnallisiin ja kenties valtiollisiinkin puoluepoliittisiin tehtäviin.
Vaikeudet olivat ”tarttuneet” organisaatioon puoluepoliittisten virkoihin valintojen myötä, ja kun seurakunnan johto oli ”kaksinapainen”, jossa taloudesta vastasi talouspäällikkö ja luottamushenkilöorganisaatiot ja kirkkoherra johti ”vain” hengellisen työn tekijöitä, hänestä tuli keskenään vallasta taisteleville helppo ”syntipukki”, jota syytettiin kaikesta sellaisestakin, johon hänellä ei ollut edes päätösvaltaa.
Luopumus ei tule maailmasta, vaan kirkon sisältä, kun luullaan, että kirkosta voidaan tehdä vaikka minkälaisen. Jumalan Sanan julistaminen on Jeesuksen antama tehtävä ja se on edelleen voimassa. Ja minkä Raamattu sanoo synniksi, se on sitä myös tänäkin päivänä. Kuka on se rohkea pappi, joka uskaltaa julistaa tänä aikanakin Raamattua, niin kuin on kirjoitettu? Parannuksen teko on aina ihmiselle elämäksi:”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Rm.6:23).
Kiitos kirjoituksesta Hannu Kiuru. Luin tuon Espoon Seurakuntasanomien jutun. Kai kirkosta halutaan jonkinlainen sosiaalinen kiva-kiva puuhamaa. Niitä kyllä löytyy kirkon ulkopuoleltakin, joten miksi vaivautua puuhastelemaan juuri kirkkoon.
Eipä tuossakaan jutussa puhuttu uskosta sen enempää kuin armostakaan tai että löytyisi se kirkolle nykyisin näköjään lausuttavaksi ylivoimaisen vaikea nimi Jeesus.
Eipä lyödä tulokkaita päin pläsiä. Ensin tulee leipä ja sitten evankeliumi.
Jos joku tulee kirkon toimintaan mukaan esim. vapaaehtoisena kahvinkeittäjänä, hän on silloin tehnyt valinnan kiva- kiva puuhamaakseen.
Eikö se ole joku kuuma paikka, jossa vallitsee itku ja hammasten kiristys. Eikö seurakunnan toiminnasta voi saada iloa? Missä se kirkossa sijaitsee se uskon mittapuu? En tiedä, mutta kovasti sillä mittaillaan.
Minusta olisi paras, että kirkko yrittäisi olla Jeesuksen näköinen.
Itse olen kaukana Jeesuksesta, miksi ihmeessä kirkon pitäisi olla näköiseni? Jeesuksen näköinen kirkko voi vähitellen auttaa meitä karkeita kompastelijoita tulemaan enemmän Jeesuksen näköisiksi.
”Hän kasvoi Herran edessä niinkuin vesa, niinkuin juuri kuivasta maasta. Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta; me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet.
Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä, kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät, halveksittu, jota emme minäkään pitäneet.
Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän sälytti päällensä. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana,
mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.” Jes. 53:2-5
Veisiköhän vahtimestari ulos, jos tuollainen ihmisten hylkäämä kirkkoon uskaltautuisi?