Tuoreessa saksalaisessa katolisessa lehdessä evankelinen käytännöllisen teologian professori ja Berliinin tuomiokirkon saarnaaja Rolf Schieder käsittelee politiikkaa ja saarnaa protestantismissa. Konteksti Saksassa on aavistuksen verran toinen kuin Suomessa, mutta riittävän samankaltainen, jotta pohdinnat antavat ajattelemisen aihetta myös meillä. Onhan saarnojen ja yleensäkin jumalanpalveluksen poliittisuus ajoittain keskusteluttanut viime aikoina myös Suomessa, vaikka enemmän pohdinta onkin ehkä kohdistunut siihen, jääkö hengellinen sisältö liian vähälle. Schieder toteaa, että saarnoja on usein käytetty politiikan tekemiseen. Valtiokirkollisuuden jälkeen olisi nyt vapaus keskittyä teologisesti opittuun: avata kiinnostavasti pyhiä Kirjoituksia ja koota siksi seurakunta yhteen. Se olisi Schiederin mukaan paljon poliittisempaa kuin veltto päivänpoliittinen kommentointi.
Varhaiskeskiajalla saarnat olivat väline kansalaishyveistä muistuttamiseksi. Kaarle Suuri ymmärsi itsensä ”kansojen saarnaajaksi”, joka valmistutti mallisaarnoja, jotka kritisoivat vihaa, kateutta, ahneutta ja eripuraisuutta. Saarna palveli paljolti kansalaisuskontoa. Seuraavina vuosisatoina kehittyi uusia saarnan muotoja, kuten luostarisaarna. Kerjäläissääntökuntien saarnat, jotka kutsuivat köyhyyteen ja Jeesukseen seuraamiseen, voidaan ymmärtää poliittisiksi yhteiskuntakritiikin välineiksi, vrt. paavi Franciscus. Sydänkeskiajalla saarnat olivat joukkotiedotusväline. Dominikaanit, saarnaajaveljet, kehittivät siihen asti tuntemattoman saarnatoiminnan. Huomio kääntyi kansalaishyveistä itsensä tutkimiseen ja sielun pelastukseen sekä tähän liittyviin katumusharjoituksiin. Syntyi myös hankausta papiston/kirkon ja hallitsijan välille. Myöhäiskeskiajalla saarnoihin vaikutti humanismi. Tällöin retoriikka painottui ja yksilöllisyyden painottaminen. Kirkon reformi päästä jäseniin tähtäsi henkilökohtaiseen varustamiseen elämään syntiin langenneessa maailmassa. Toisaalta korostettiin luostarielämää korkeampana säätynä maalliseen elämään nähden. Reformaatioaikana fokuksessa oli pyhitys, kristillinen elämäntapa, joka koituisi kirkon, yhteiskunnan ja yksilön hyväksi. Valtiokirkollisen kytköksen myötä saarnoista tuli rakenteellisesti osa poliittista, maakirkkoihin tunnustuksellisesti jakautunutta esivaltaa.
Varhaisella uudella ajalla hallitsijat havaitsivat, että ruumiillisen ja sielullisen terveyden vaaliminen on kansantaloudellisesti hyödyllistä. Siksi korostettiin saarnan kasvatuksellista merkitystä. 1700-luvulla myös kilpailijoita alkaa ilmaantua: ensimmäistä kertaa julkaistiin esimerkiksi Saksassa enemmän maallista kuin hengellistä kirjallisuutta. Saarnaajien odotettiin entistä enemmän tulkitsevan hengellisen elämäntulkinnan erityislaatuisuutta. Kehotukseen elää hiljaa, nöyrästi, hyveellisesti ja riitaa välttäen liittyy viittaus katoamattomasta ikuisesta autuudesta. Muistutetaan yksilön lunastuksen tarpeesta. Koulutustason nousu merkitsi suurempia vaatimuksia saarnan johdonmukaisuudelle ja argumentaation tasolle. Friedrich Schleiermacherin 1800-luvun Berliinin saarnat suuntautuivat uuteen kohteeseen: kiinnostunut kaupunkijulkisuus. Vedottiin uskonnollisiin tunteisiin. Kristityt ymmärrettiin Jumalan ystäviksi. Jeesus on Jumalan ensimmäinen ystävä ja hänen esimerkkiään tulee seurata. Jumalan lahjoittaman vapauden on määrä palvella vastuullista osanottoa yhteiseen elämään isänmaassa. 1800-luvun kuluessa työläisten vieraantuminen tuli yhä suuremmaksi ongelmaksi, eikä sitä pystytty tyydyttävästi ratkaisemaan. Kirkko ei voinut Saksassa valtiokirkkona uskottavasti asettua työläisten liikkeen puolelle. Myös koulutettu porvaristo oli yhä etäämmällä kirkosta. Kirkon kriisi oli ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksassa selvä. Sodanaikaisissa ja sotien välisissä sekä myös toisen maailmansodan jälkeisissä saarnoissa ajan henki tulee yleisesti ottaen selvästi esiin.
Miten sitten välttää ajan henki? Eivätkö saarnat ole aina ajan hengen säilöjiä ja vahvistajia? Samat raamatunkohdat ovat käsillä, kun etsitään vastauksia tietyn ajan kysymyksiin. Nykyisin Saksassa pidetään noin miljoona saarnaa vuosittain. Schieder kertoo saavansa joskus vaikutelman, että poliittinen tunnustus sanotaan rohkeammin kuin tunnustaudutaan Kolmiyhteiseen Jumalaan. Esimerkiksi evankelisissa joulusaarnoissa on suoria poliittisia viittauksia tutkimusten mukaan. Suurin osa poliittisista viittauksista liikkuu vasemmisto-liberaalilla alueella. Ongelmana on Shiederin mukaan se, että saarnalla ei voi eikä sillä pidä olla tavoitteena poliittinen vaikuttaminen – toisin kuin esimerkiksi lakiesityksellä parlamentille. Poliittiseen vaikuttamiseen pyritään debatin, ei saarnan kautta. Esimerkit politiikan maailmasta saarnatuolissa voivat oikeastaan vain osoittaa uskonnollisen argumentin voiman tai heikentää sitä. ”Poliittiset pelit” ovat epäpoliittisia, koska ne eivät tähtää tiettyyn poliittiseen toimintaan, vaan vetoavat oletettuihin kuulijoiden poliittisiin asenteisiin tai pyrkivät muuttamaan niitä. Ajat, jolloin vasemmisto-poliittisesti suuntautunut papisto saattoi olla varma kansan enemmistön tuesta, ovat ohi. Mitä enemmän vahvistuu vaikutelma, että saarnaajan poliittinen kanta ei ole raamatullisesti perusteltu, vaan pohjautuu poliittiseen sosialisaatioon, sitä vähemmän uskottava saarnaaja on. Oli hänen poliittinen taustansa sitten mikä tahansa.
Uskottavuus puolestaan on Schiederin mukaan nykyisen kirkollisen saarnan ydinongelma. Yritykset olla ”relevantti” päättyvät usein vähän läpiajateltuihin vetoomuksiin. Saarnaajan tehtävä ei ole lyödä poliittisesti läpi idyllisiä olosuhteita, jäädä poliittisen romantiikan tasolle. Poliittista maailmaa muokataan sellaiseksi, että se sopii uskonnolliseen sanomaan; juuri silloin kuitenkin ollaan epäpoliittisia. Vain politiikan ja uskonnon selkeä erottaminen tekisi saarnoista todella poliittisia saarnoja! Politiikassa on kyse ”viimeistä edellisestä”, neuvoteltavasta, uskonnossa taas ei-enää-neuvoteltavasta, ”viimeisestä”. Schiederin mielestä tulee siis pidättäytyä päivänpolitiikan kommentoinnista saarnatuolista niin poliittisista kuin teologisista syistä. Saarna on julkisena puheena aina poliittinen. Juuri siksi ei pidä kommentoida päivänpolitiikkaa. Voidaan keskittyä siihen, mitä on teologian opinnoissa opittu – toivottavasti – eli opiskella Raamattua ja tulkita sitä meille tänään. Ei tule kuitenkaan saarnata eksegetiikkaa vaan evankeliumia. Saarnan tehtävä on, että kuulijan suhde Kristukseen vahvistuu – tai sellainen syntyy. Saarnaaja liittää kuulijansa tuhansia vuosia vanhaan raamatunlukijoiden joukkoon. Pyhäin yhteisön rakentaminen on, alleviivaa Schieder, verrattomasti poliittisempaa kuin mikä tahansa veltto päivänpoliittinen kommentointi.
Maailma on kauheuksia täynnä.
Sitä nyt jää miettimään pahuuden mittasuhteita. Ranskassa terroristit tappoivat parikymmentä ihmistä. Nigeriassa terroristit tappoivat 2000 ihmistä.
Mitä tässä on tehtävissä, jotta hyvyyden voimat lisääntyisivät? Rukoilla voi. Mutta onko se ainut asia, jolla voi vaikuttaa Isisiin, Boko Haraan ja Al Qaidaan ja muuhun saatanan hallussa olevaan toimintaan.
Se on ainoa tapa rukoillen. Raamattu puhuu kautta aikojen, mitä tapahtui silloin. Mutta myös tänä päivänä tapahtuu kuten tapahtui Raamatun aikana.
Nigerian arkkipiispa olisi samassa lausunnossaan voinut sanoa mitä itä, esim. Venäjä on positiivisesti tehnyt maansa auttamiseksi. Näin olisi tasapuolisuus tullut realistisesti esiin.
Taistelu terrorismia vastaan on kansainväkisesti erittäin vaikea kysymys. Esim. olisko Suomi valmis lähettämään joukkoja Nigeriaan ? Tällä hetkellä näyttää siltä , että on mm. länsimaissa on pääpaino ehdottomasti asetettava oman maan turvallisuuden puolustamiseksi terrorismia vastaan, tosin unohtamatta maaplaneettamme tilannetta ja kehitystä.
Jos joku uskoo rukoilun vaikuttavan ainoana asiana, niin siitä vaan.reipasta jatkoa.
Reino: Tiedätkö sinä, mitä itä on tehnyt auttamisen suhteen?
Tuire.
En tiedä, eivätkä tunnu tiedotusvälineetkkään tietävän, siis rehellisessä ihmisarvostus hengessä.
Kun kirjoitetaan länsimäista ja mm. Natosta niin jää huomioimatta, että ne ovat käytännöllisesti ainoita realistisia ihmisarvostuksen puolustajia planeetallamme.
Tässä tapauksessa nigerialainen piispa syyttää länsimailta välinpitämättmyydestä. Varmaan lehdistö siteeraisi puhetta laajemmin, jos hän olisi puhunut laajemmin.
Afrikassa länsimailla on olllut oma roolinsa, joka ei aina ole ollut positiivinen. Ehkä tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että osoittaa länsimaita sormella myös nyt. Tällä hetkellä kuitenkin mm. Kiina ostaa aktiivisesti Afrikkaa ja tekee samoja virheitä kuin me aikoinaan.
Jotenkin tulee surullinen olo nigerialaisten puolesta. Siellä kuolevat ihmiset ovat ihan yhtä arvokkaita elämään kuin eurooppalaisetkin. Surullinen olo tulee kaikkien uhreiksi joutuvien puolesta.
Hyviä ja ajankohtaisia huomioita.
Jeesus varoitti Herodeksen hapatuksesta. Se hapatus on saanut paljon huonoa aikaiseksi.
Ajattelen saarnan tehtävästä näin: Saarna voi sisältää lakia, siis opastusta ja rohkaisua hyvään, Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Näin on varsinkin silloin kun teksti antaa aihetta tällaiseen lähestymiseen. Mutta aina tulee saarnan sisältää myös ,usein yksinomaankin, evankeliumia, siis Jumalan lupauksia pelastuksesta, armosta, syntien anteeksiannosta ja iankaikkisesta elämästä.
Yrjö Sahama :” Saarna voi sisältää lakia, siis opastusta ja rohkaisua hyvään…”
Bueno. Lapsemme sanoivat joskus, että ”meidän äiti ei keskustele, se saarnaa.”