Ajassa liikkuu köykäisiä heittoja. Yksi sellainen on, että kirkot on saarnattu tyhjiksi. Vaikka väite on pahanilkinen, silti ei savua ilman tulta.
Saarna on erikoislaatuinen viestintätapa. Kuten mikä tahansa julkinen puhe, myös saarna voidaan arvottaa hyväksi tai huonoksi. Kysymys on kuulijan kokemuksesta, ja siksi se, mikä minulle on hyvä saarna, saattaa sinulle olla huono – ja päinvastoin.
Luterilaista kirkkoa on usein luonnehdittu ”Sanan kirkoksi”. Ajatus on pietistinen, vahvasti saarnan merkitystä korostava. Luterilaisen kirkkomme ekumeeninen kanssakäyminen on kuitenkin avartanut tajua siitä, mikä kirkko on. Kotoinen kirkkomme ei ole mikään yhden kansan kirkko, vaan erottamaton osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.
Vahvistuva ekumeeninen orientoituminen on johtanut kirkon itseymmärryksen muuttumiseen. Luterilaisuus ei ole mikään itseisarvo, vaan elimellinen osa kirkon universaalia olemusta.
Tämä kirkon itseymmärryksen avartuminen on vaikuttanut myös saarnaan. Saarna ei ole messun muista osista irrallinen rakenneosa, vaan osa kokonaisuutta. Siksi, jos messua arvioidaan vain saarnan kannalta, jumalanpalveluksen syvin sisältö ja idea jäävät tajuamatta.
Tästä huolimatta saarna on kyllä tärkeä ja luovuttamaton, jopa niin, että sitä on syytä kehittää ja myönteisesti pohtia.
Saarnan valmistaminen alkaa siitä, kun saarnavuorossa oleva pappi (joskus myös maallikko) perehtyy pyhäpäivän tekstiin. Mutta se ei riitä, vaan yhtä tärkeä on kontekstin taju. Tällä tarkoitan, että saarnaajan tulee olla perillä siitä, millaiselle kuulijakunnalle hän suuntaa sanansa.
Yksi saarnaajan kompastuskivi piilee siinä, että hän esittää omia mieliajatuksiaan Raamatusta tai mistä vain. Se, mikä saarnaajaa subjektiivisesti kiinnostaa, ei välttämättä kiinnosta muita, eikä siis puhuttele kuulijoita. Ymmärrys seurakuntalaisten elämäntilanteesta, odotuksista ja uskontiedosta tulisi olla saarnaajan hyppysissä. Se ei aina ole helppoa, mutta ei kai saarnan valmistamista ole helpoksi tarkoitettukaan! Sitä paitsi kuulijalle saarna on uusi, kun taas saarnamies tai -nainen on käynyt tekstin – toivottavasti – monta kertaa läpi. Suhteessa saarnaan kuulija ja saarnaaja ovat eri tilanteessa.
Useimpien kirkossakävijöiden odotukset kohdistuvat saarnaan. Arvatenkin syynä on kirkkomme pietistinen perinne, joka korostaa sananjulistuksen keskeistä asemaa. Kuitenkin saarna on vain yksi osa liturgista kokonaisuutta.
Kun kirkonmenot päättyvät, mitä jää jäljelle. Saarnasta ei moni muista juuri mitään muuta kuin vaikutelman. Saarna toimii yleensä vain kuulemishetkessä, mutta vaikutelma voi elää kauankin.
Jos saarnan ajatukset ovat epäselvät, sanoma ei avaudu kuulijoille – eikä aina saarnaajalle itselleenkään. Kiireesti kokoon kyhätty saarna vie helposti sivupolkujen ryteikköön, josta ei enää paluuta ole. Mutta vaikka saarna olisi kehnosti valmistettu, paljon auttaa se, jos kyseinen hengentuote rakentuu vain yhden keskeisen teeman ympärille. Toisistaan riippumattomia asioita ei tule sisällyttää saarnaan.
Ympärillä avautuva maailma on saarnaajalle tarjona oleva mahdollisuus. Etenkin taide voi tarjota sytykkeitä sananjulistukseen. Jollekin taidenäyttely on elämys, toiselle teatteriesitys, jollekin elokuva, joku jää oopperan lumoihin, joku harrastaa kirjallisuutta, joku hakeutuu vanhojen iskelmäsanoitusten pariin. Näitä taidekokemuksia sekä joskus myös päiväntapahtumia tulisi sananjulistajan yhä uudelleen maustella, kun hän valmistaa puhettaan.
”Hyvä saarna” ei putoa valmiina taivaasta, vaan se on luovan työskentelyn tulos. On monenlaisia saarnoja, mutta eivätkö parhaimmat niistä ole sellaisia, joista kuulija saa voimaa heikolle uskolleen. ”Hyvä” on myös senkaltainen saarna, josta välittyy vaikutelma, että saarnaaja tunnistaa juuri minun elämäni.
Julistettu sana välittyy saarnaajan oman persoonan kautta. Jos hän on ulospäin suuntautunut, myös saarna on sellainen. Jos taas sisäänpäin kääntynyt, sekin käy saarnasta ilmi. Vaikka olemme ihmisinä erilaisia, olemme myös samanlaisia. Viime kädessä olemassaolon kysymykset ovat kaikille samoja. Kun saarna osuu elämän ja kuoleman jännitekenttään, se saa kuulijoikseen herkät korvat.
Saarna ei ole mikä tahansa jutustelu, vaan sen tehtävänä on palvella Jumalan ja ihmisen kohtaamista. Päiväkohtaiset uutistapahtumat voivat kyllä olla kiinnostavia, mutta saarnatuolista kuultuina ne harvoin jaksavat herättää mielenkiintoa. Riittää, kun kuulemme syväluotaavaa puhetta olemassaolostamme, elämän tarkoituksesta ja Jumalasta, johon monen on vaikea uskoa.
Saarnan ensimmäiset virkkeet saattavat ratkaista, alkavatko ihmiset sitä kuunnella. Siksi kannattaa jo alkuun rakentaa sellainen jännite, jonka laukeamista kuulijat jäävät odottamaan.
Mikrofoneihin monotonisesti mumistut saarnat kestävät noi 8-12 minuuttia tuttuakin tutummista tuhansia kertoja toistetuista ja kuulluista aiheista, saarnoissa saarnajat yleensä tyytyvä tostamaan aiheena olevan tekstin vain toisin sanoin.
Raamattu: ”Ulkona sataa”
Saarnaaja,´Tässä Raamattu opettaa meile,että ulkona on märkä ilma…
Sanakuulija, yrittää salata haukotuksensa.
Tottakai yo on karikatyyri, mutta valitettavan tosipohjainen silti.
Muutenkin lut. messut ovat harmaita ja värittömiä, kirkkokansa ei esim. laula ääneen ja odottanee vain ehtoolliselle ja kirkkokahville pääsyä.
Etenkin vanhojen kirkkojen tarjoamat rakennusten Raamit ovat huikeasti ’taulujansa’ eli messujansa vaikuttavammat.
Hienosti sanottu, Matti W: ”Etenkin taide voi tarjota sytykkeitä sananjulistukseen”. Johtunee osaltaan siitä, että taide on syntyessään sytyttänyt tekijäänsä ja tuo sytytys mahdollisesti siirtyy katsojaan / kuulijaan, ehkä vain yhtenä oivalluksen kipinänä mutta kuitenkin.
Mitä saarnoihin yleensä tulee, minulle on eläkepappina ruvennut merkitsemään entistä enemmän messun musiikillinen anti ja tietysti ehtoollispöytä. Sanaton julistus.
Saisinko minäkin verotoimiston vahtimestarina harrastaa saarnaa? Olisihan tuo mainiota, jos joka pyhäkäsi saisin saarnan valmistaa. Tai, mikäpä minua siitä estää. Sen kun vain alan rustaamaan niitä. Kenkälaatikkoon niitä voisin kerätä. Oma erityinen lataus tulee saarnan kirjoittamiseen siitä, että sitä tekee muille.
Viimeksi saarnaa valmistaessani opin sen, että saarnan tulee olla vuorovaikutusta. Pitäisi osata ikään kuin keskustella seurakunnan kanssa. Luoda ensimmäisen kymmenen sekunnin aikana se jännite ja motivaatio, joka takaa sen että kuulija pysyy mukana aameneen asti.
Opin teol. tri. Per Wallendorffilta kirjoittamaan käsin koko evk. tekstin. Siinä kirjoittaessa nousee usein mieleen jokin uskonelämän kannalta käytännöllinen asia. Sellainen, jonka jokainen kuulija voi omalla kohdallaan elää todeksi.
Sitä konstia olen käyttänyt ja huomannut sen hyväksi. Sitten olen rukouksessa pykinyt menemään tuon asian kanssa silmäkkäin Jumalan eteen ja kohtaamaan Hänet. Saarnassa sitten jos onnistun viemään kuulijani tuomaan mukaan tuhon kohtaamiseen. Silloin ehkä sekin henkilö joka suuressa tuskassaan ja hädässään on ehkä ensi kerran tullut jumalanpalvelukseen voisi kohdata Vapahtajansa rakkauden ja armon.
Siellä penkissä saattaa istua joku jonka läheinen on tehnyt itsemurhan, tai joku voi sitä mielessään siellä jopa pohtia omalle kohdalleen. Aika vaativa tehtävä hyvän saarnan pitäminen on kun ei yhtään voi tietää mitä siellä kuulijoiden sydämissä liikkuu. Ehkä vaativampi vielä niille papeille jotka sieluhoitokeskustelujen tähden tietää.
Tosi helppoa on ”huonojen” saarnojen arvostelu. Siihen kykenemme kaikki. Sen sijaan on hyvin haasteellista rakentaa saarna, joka ravitsee hengellisesti.
Käy vähän jopa sääliksi teitä pappeja kun teidän aikaa tuhraantuu paljon muuhun, kuin sen saarnan valmistamiseen. Minä sen sijaan voin useita viikkoja, tai jopa kuukausia tutkia aihetta monipuolisesti ja oppia paljon enemmän, kuin kykenen saarnassani jakamaan. Jokainen saarna on minulle riemullinen oppimiskokemus.
Saarnan jälkeen moni saarnaaja on kovan itsekritiikin valassa ja silloin on ihan väärä hetki mennä mitään ikävää saarnasta sanomaan. Minulle riittää palautteeksi vaimon hymy, kun pöntöstä palaan penkkiin.
Matti kaimani
Kiitos sinulle hyvästä pohdiskelusta
On miellyttävää lukea tekstiä, jossa asia tuodaan esille tasapainoisesti ja olellisiin keskittyen
Hyvä kirjoitus, jonka ajatuksiin on riviseurakuntalaisenkin helppo yhtyä. Saarna on tärkeä, vaikka usein sen sisältöä ei enää kotona muista. Ehkä se silti vaikuttaa mielen syövereissä.
Saarnan pitäjältä toki odotetaan monenlaista – ja odotuksia on, että ”se tietty asia” pitäisi nostaa esille, jotta saarna olisi ”hyvä”.
Ihmiset toisaalta pitävät ”korvasyyhyyn” puhumisesta (joskaan eivät sitä myönnä), toisaalta siitä, että (eräiden – toisten – ihmisten ja ryhmien) epäeettinen toiminta nostetaan ikäänkuin päivänvaloon. Silloin ei pieni ”tulikivenkatkun aromikaan” ole moitittavaa. Saarnan toivotaan toisaalta olevan ”voimaannuttavan”.
Jos taas saarna synnyttää huolta omista ei-niin-ehdottoman-kunniakkaista toimista tai ajatuksista, nousee helposti ajatus ”syyllistämisestä”, tai siitä pidetään moralisoivana. Synnistä on vaikea puhua – saati myöntää (vaikka synnintunnustus erikseen luetaankin – ”tarvitseekao synnistä saarnassa puhua? Eikö synnintunnustuksen perinnelausunta riitä…?”.
Jos taas saarnassa puhutaan samaa kuin paljossa päivittäisessä poliittisessa retoriikassa, tietyn ajattelutavan ihmiset kehuvat – ja toiset eivät muista mitään: ”ei mitään uutta taiavaan alla”.
Ehkäpä saarnassa olisi hyvä olla jotain ”kauhean” (sen kahdenlaisessa merkityksessä)n hyvää?
Synnistä puhuminen on ihan luvallista silloin, kun puhuu omistaan. Niistäkin vain saarnan mausteena. Jos saarnaaja uskaltaa tuoda esiin jotain omasta elämästään, niin muiden synneistä ei tarvitse mitään puhua. Sillä kuulija uskaltaa silloin tunnistaa omatkin puutteensa.
Höristin heti korviani kun erä pappimme saarnassaan alkoi kertomaan omasta hengellisestä löydöstään. Jotain omakohtaista saarnassa on hyvä olla. Siihen omakohtaisuuteenkaan ei saa saarnassa liikaa takertua. Senkin on oltava vain väline, jolla saadaan kuulijat kuuntelemaan. Tekstin tulee olla yksinkertaista ja selkeää, niin että lapsikin kykenisi sanat ymmärtämään. Yksikin vierasperäinen sana voi kuulija pudottaa pois kärryiltä kokonaan. Samoin se, että ei pysytä alkuperäisessä aiheessa. Jos aiheita on useita, niin tarkkaavaisuus herpaantuu ja ajatus karkaa omiin ajatuksiin.
Siinä tulee ajatus, ettei nyt ole mitään merkittävää tarjolla ja voi rauhassa vaipua omiin ajatuksiin.
Joskus saarnaaja erehtyy rakentamaan niin suuret kehykset teokselleen, ettei varsinaiselle kohteelle jää lainkaan tilaa.
Joskus viitataan johonkin Raamatun tapahtumaan ja oletetaan että kuulija tuntee sen. Jos ei tunnekaan tuota tarinaa, niin silloin ei käsitä myöskään siihen liittyvää opetusta. Saarnaajan olisi tarkkaan valuittava sanansa niin että kaikki pysyvät mukana.
Saarnan tulisi olla vuorovaikutusta. Jossa kuulija on herpaantumatta mukana tarinassa. Ikään kuin osallistujana.
Saarna ei saa olla luento asioista. Ei varsinkaan niistä, mitkä itseä erityisesti kiinnostaa. Silloin unohtuu herkästi kuulijat ja heidän kiinnostuksensa kohteet.
Pelkästään hyvien saarnojen tähden kirkot eivät tule täytymään.
Saarna ei ole tärkein osa jumalanpalvelusta. Tärkeintä on kokonaisuus. Jumalanpalvelus on täyteen ladattu rukousta, kiitosta , ylistystä ja opetusta. Hyvä ystäväni Jorma Peltonen sanoi jotenkin näin että, ”jumalanpalveluksessa täytyy käydä ainakin sata kertaa ennen kuin sen sisältö alkaa avautumaan .” Vasta kun aloin käymään jumalanpalveluksissa joka sunnuntai, niin aloin oppia tuota läksyä. Ovesta mennessäni huokaan pyynnön että saisin jotain evästä tänäänkin. Aina tuohon rukoukseen on vastattu. Aika harvoin ne ”eväät” olen tulleet saarnasta. Saarnan hyvyys ei ole ratkaisevaa siinä hengellisessä annissa, jonka jumalanpalvelus minulle viikoittain tarjoaa.
Kiitos teille hyvistä kommenteista. Papit saavat saarnakoulutusta teologisessa tiedekunnassa ja sittemmin kirkon koulutuskeskuksessa, myös hiippakunnallista saarnakoulutusta saattaa siellä täällä olla. Mielestäni yksi ongelma on myös se, että ainakin pappien on vaikea antaa saarnoista rehellistä palautusta toisilleen.
Saarna avautuu eri ihmisille eri tavoin. Olisin kiinnostunut tietämään, miten saarna voisi olla vuorovaikutustilanne kuulijoiden kanssa? Saarnan luonne on monologi. Se on julistavaa puhetta, jota saatetaan kyllä saarnaajan selän takana arvostellaan, mutta ei juuri muuten.
Monen on ilmeisen vaikea löytää tarttumakohtaa saarnaan, josta osaisi sitten saarnamiehen tai -naisen kanssa keskustella. Ainakin pappien tulisi näistä seikoista käydä avointa keskustelua. Toisaalta, missä ammatissa ihmiset antavat toisilleen kriittistä palautetta työosaamisesta?
Saarnan vaikeus tai haaste on mielestäni myös se, että siinä viitataan irrationaaliseen todellisuuteen, jota emme voi rationaalisesti todistaa oikeaksi tai vääräksi, mutta joka on eksistentiaalisesti totta miljoonille ihmisille. Uskon sisäiset viestit eivät suinkaan kaikille avaudu. Iso kysymys on, miten sanoittaa uskon kokemusmaailma?
On kiinnostavaa verrata saarnoja poliittisiin puheisiin. Onpa puhe poliittinen tai uskonnollinen, siinä tulisi olla jonkinlainen eksistentiaalinen ulottuvuus. Eli mitä kuulemani puhe tarkoittaa minun elämässäni? Eduskunnan puhujapöntöstä voidaan tosin julistaa paljon konkreettisempia ja todistusvoimaisempia asioita kuin saarnatuolista.
Kun edesmennyt Viron presidentti Lennart Meri julkaisi puhekokoelmansa ”Tulen maasta, jonka nimi on Viro”, niin ajattelin, pitäisikö minun tilata niitä 200 kappaletta ja lähettää kansanedustajillemme saatesanoilla: Ottakaa opiksi, miten puheita pidetään! Epäsuorasti tämä koskee kaikkia puhujia,
Vuorovaikutus syntyy, kun kuulijat haastetaan saarnaan mukaan. Viimeksi saarnatessani kerroin aluksi pari omakohtaista kertomusta ja sitten heitin seurakunnalle haasteen miettiä sitä, miten nuo kaksi kertomusta liittyy päivän tekstiin. Saarnan lopussa vastasin kysymykseeni. Sain kuulijat seuraamaan ja pohtimaan vastauksia. Juuri se prosessi jonka saarna saa aikaan on mielestäni tärkeintä. Jos saamme kuulijat prosessoimaan evk. tekstiä ja saarnaa, niin syntyy tietynlainen vuorovaikutus. Pöntöstä näkee hyvin kuulijoiden ilmeet ja sen ovatko mukana tarinassa. Saarnalla voi näin saada aikaan jotain enemmän. Saarnan prosessointi voi tuottaa kuulijalle tärkeitä oivalluksia. Jotain ehkä tärkeämpää, kuin mitä itse sanon. Jokainenhan pohdiskelee kuka mitäkin saarnan aikana. Näin syntyy vuorovaikutus, vaikka emme keskustele ääneen.
Kotimaa kokoaa striimattuja saarnoja ja tuokin saarna on siellä. Pidetty Heinolassa 29.2.23
Kiitos Pekka V. hyvästä vinkistä. Varmaan riippuu myös siitä, mihin seurakuntalaiset ovat tottuneet. Mutta ajatuksena ok, toivottavasti myös toteutuksena. Totta on, kuten mainitset, että vuorovaikutusta tapahtuu, kun tarkkailee penkissä istuvien ilmeitä. Se on paljon puhuvaa, hiljaista vuorovaikutusta.
Joitain yleisä asioita voi kenties ”lainata” siitä miten pidetään hyvää opetusta, vaikka ei saarna varsinainen opetustilanne olekaan. Kuitenkin lienee ihan hyvä, jos saarnan yhteydessä jotain oppi – jos eiu muusta niin Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä.
Opetuksessa nimittäin tuo vuorovaikutus on varsin oleellien tekijä. ”luennointi” opetuksena – tai saarnana – jää yksipuoliseksi. Kaivataan jotain ”lihaa luiden ympärille”. Ja oskus kenties luita lihan koossapitämiseksi.