Ukrainan sodan aikana on nähty karkeita esimerkkejä siitä, kuinka uskonnollinen puhe on valjastettu propagandan välineeksi. Keskustelua saarnasta käydään yleisemminkin. Helsingin tuomiokirkon Ajan merkit –sarjassa tuomiokirkkoon on kutsuttu saarnaamaan joukko yhteiskunnallisia vaikuttajia. Saarnalla halutaan vaikuttaa ja saada aikaan toimintaa. Eräällä käymälläni pastoraalikurssilla annettiin tehtäväksi pohtia saarnaa ja vaikuttamista. Moni herätys– ja poliittinen saarnaaja käyttää tunteiden nostattamista jonkin asian puolesta tai sitä vastaan ja asioiden esittämistä tietystä näkökulmasta edistääkseen asiaansa. Kun poliitikko puhuu, kukaan ei odotakaan puolueettomuutta. Kirkon saarnoja taas arvosteltiin vaikuttamispyrkimysten vähäisyydestä.
Onko saarna siis perimmiltään kuin mikä tahansa poliittinen puhe? Onko saarnan tarkoitus manipuloida ja saattaa herätykseen – hengelliseen tai poliittiseen – ja ajaa jotakin tiettyä asiaa ja näkemystä? Vai voiko saarnaaja olla puolueeton opettaja, joka ei painosta eikä manipuloi? Voiko saarnaaja kunnioittaa saarnan kuulijan vapautta ja harkintakykyä? Pitäisikö hänen?
Luterilaisen ja augustinolaisen perinteen vastaus olisi, juuri jälkimmäinen. Hyvä saarna ja julistus pyrkii lisäämään ihmisen vapautta. Kristillinen julistus ja armo määritelmällisesti pyrkii vapauttamaan ihmisen, mm. synnin ja turmiovaltojen ja ylipäänsä ihmistä hengellisessä mielessä sitovien voimien alaisuudesta. Tällöin saarnan oikea sisältö on aina vapauttaminen.
Vapaus perustuu siihen, että ihminen ymmärtää itse joitakin hänen käyttäytymiseensä vaikuttavia seikkoja ja kykenee tämän avulla ohjaamaan itse toimintaansa. Kristillisen julistuksen ytimessä – ainakin siten kuin se luterilais-augustinolaisessa perinteessä ymmärretään – on käsitys, että hengellinen hyvä on sellaista, että se omalla voimallaan vakuuttaa ihmisen hyvyydestään, ja siksi ihminen seuraa sitä – ei pakotetusti, vaan vapaasti, koska se on hyvää. Mystiikan teologiassa tätä seuraamista kutsutaan tempaamiseksi. Hyvä saarna (ja siihen liittyneenä Pyhä Henki) avaa ihmisen ymmärtämään tämän hyvän luonteen, niin että hän vapaaehtoisesti mutta vaikutettuna sen intrinsisestä, sisäisestä, hyvyydestä omistaa sen itselleen – esimerkiksi syntien anteeksiantamuksen Kristuksessa. Ymmärtäminen on omistamista ja vaikutetuksi tulemista, muttei manipulaatiota, vaan vapauden lisääntymistä hyvän ymmärtämisen lisääntyessä. Martti Lutherin kolmesta refomatorisesta pääkirjoituksesta tiivein, klassikkoteos Kristityn vapaudesta, rakentuu tämän perusoivalluksen varaan: Usko vapauttaa kristityn, uskonkohteen hyvyydestä vakuuttumisesta kumpuava rakkaus tempaa kristityn vapaasti mukaan hyvän levittämiseen.
Tästä seuraa, ettei saarnaajan tehtävä ole vaikuttaa manipuloimalla ja esittämällä puolueellisia perusteita asian puolesta tai peittämällä seikkoja, joita asian arviointiin liittyy, vaan “pitää esillä” evankeliumia, tai “osoittaa” siihen (kuten Johannes Kastajan sormi Matthias Grünewaldin kuuluisassa Isenheimin alttaritaulussa). Kuten Martti Lutherin eräissä uskon määritelmissä todetaan, uskon valo osoittaa (ostensio) taivaalliset hyvät, ja niiden näkeminen on niiden omistamista (possessio). Samalla tavoin opetetaan suomalaisen herätysliikekirjallisuuden klassikossa Thomas Wilcoxin Kalliissa hunajanpisaroissa: “Näkeminen aiheuttaa omistamisen.”
Tämän vuoksi kirkon on vaarallista yrittää tehdä itsestään relevantti “saarnaamalla tekoja”, kuten Luther asian ilmaisi, eli puhumalla sinänsä mielenkiintoisista ja tärkeistä yhteiskunnallisista aiheista. Saarnalla on eri tehtävä. Augsburgin tunnustus määrittelee luterilaisen käsityksen saarnaviran olemassaolosta ja tehtävästä viittaamalla juuri tähän kirkon uskon hengelliseen sisältöön:
Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. (CA V)
Havainto on tärkeä saarnaajalle, mutta yhtä tärkeä se on saarnankuulijalle. Kun usein puhutaan kirkon jäsenen aikuisuuden kunnioittamisesta, on tuota kunnioittamista, että hänen annetaan tehdä itse järjellään johtopäätökset erilaisista yhteiskunnallisista asioista. Toki saarna voi antaa tähän aineksia, mutta kunnioittamista ei ole, että johdatellaan johonkin tiettyyn päämäärään.
Sen sijaan, että saarna yritetään tehdä kiinnostavaksi tai relevantiksi käsittelemällä yhteiskunnallisia asioita tai pahimmassa tapauksessa valtiovallan antamaa agendaa, hengellinen saarnaaja keskittyy siihen ainutlaatuiseen hengelliseen hyvään, joka kirkolla on annettavana. Tuo hyvä on vieläpä niin sanotusti itsevaikuttavaa, eli vaikuttaa kuulijaan omalla painollaan, ilman, että saarnaajan pitää tulla siihen väliin. Tämä jos jokin on kuulijan ja hänen aikuisuutensa sekä vapautensa kunnioittamista.
P.S. Dogmatiikan kannalta asian tarkastelemiseen kuuluu myös mm. kysymys mahdollisuudesta vastustaa armoa, mutta lopputuloksen kannalta ihminen on vapaampi tuntiessaan Jumalan hengellisenä hyvänä kuin paetessaan häntä. Hengellinen vapaus hyvään on kvalitatiivisesti suurempaa vapautta kuin vapaus pahaan, joka supistaa ihmisen tahtoa.
Tämä ns. Augustinuksen perinne, elää ehkä parhaiten Luterilaisessa kontekstissa. Luther on ilmeisesti hiukan mukauttanut, kehittänyt tätä vapauden käsitettä.
Ortodoksi teologiassa ihmisen sisin ei ole ytimeltään turmeltunut, hänellä on edelleen vapaa tahto, ja ihminen on hyvä. Näin ulkonaiset olosuhteet, eivät määrittele ihmisen vapautta. Syntiinlankeemus, ei myöskään voinut tuhota näitä ominaisuuksia, jotka liittyvät Jumala kuvaan, ihminen Jumalan kuvana. Ihmisen tahto ja valinnat suuntautuvat, ihmisen tahdon mukaan.
Vapauskäsityksen tarkasteluun vaikuttaa myös ongelma, että sitä voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Voluntaristinen vapauskäsitys korostaa mahdollisuutta valita useista eri vaihtoehdoista. Sen näkökulmasta viisas, tyhmä, hyvä, huono ja tarkoituksellisesti paha valinta ovat yhdenvertaisia.
Intellektuaalinen vapauskäsitys taas ottaa oletuksekseen, että vapaa yksilö valitsee välttämättä parhaan mahdollisimman vaihtoehdon, jos hänellä on riittävä tieto. Valinta voi olla vältämätön sen järkevyyden tai moraalisuuden vuoksi, mutta kyse ei ole pakosta, vaan viisaudesta.
Luterilaisittain voidaan samalla sanoa, että jälkimmäinen valitsija ei varsinaisesti ole vapaa valitsemaan. Lutherin Sidottu ratkaisuvalta käsittelee asiaa tästä näkökulmasta. Tullessaan osalliseksi jumalallisesta hyvästä hän on kuitenkin toisella, hengellisellä, tasolla vapaa (Gal. 5.) Valitsee sen, mikä on oikein ja mielekästä valita.
Ilmari, on totta se, että vapautta voidaan tarkastella monesta näkökulmasta ja teorioiden kautta. Ensisijaisesti kristityt hakevat vastauksen Raamatun teksteistä ja tulkinnasta. Monet filosofiset käsitykset ja teoriat hylätään toimimattomina. Myös Augustinuksen antropologinen malli oli marginaalissa ja kirkko painotti ihmisen tahdon vapautta, eikä omaksunut Augustinuksen perisyntioppia. Luther sen sijaan rakensi mallinsa Augustinukseen nojaten. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa lainataan myös eniten juuri Augustinusta.
Mielestäni suurin ongelma luterilaisessa Raamatun tulkinnassa on juuri ihmisen antropologian, tahdon, predestinaation ja lankeemuksen määrittelemisessä. Monet luterilaiset eivät edes tiedä, tiedosta näitä. Luterilainen kansanhurskaus näyttäytyy julistuksessa ja toiminansa toisenlaisesta, kuin mitä sen tunnustusformeissa. Tämä on samaa aikaan positiivinen asia ( ei olla tosiasiassa omaksuttu luterilaisuutta) ja negatiivinen asia ( ei tunneta luterilaista tunnustusta, vaan ollaan erkaannuttu sen todellisuudesta). Luterilaisuudesta löytyy myös jonkinlainen keinovalikoima, vastata tahdon, antropologian ja predestinaation ongelmaan. Näen ne enemmän retorisena kikkailuna, jossa todelliset asiat jäävät selvittämättä.
Jälleen hyvä kirjoitus Teiltä, mutta menette vapauden huomaamisessa hyvän tekemiseen harppaamalla.
Perinteinen Luterilainen saarna on todistusta mahdollisuudesta Jumalan Armosta omistaa Oikea Usko, ja minkä mahdollisen saamisen jälkeen hyvä Ihmisen teoissa on Jumalan työtä Ihmisessä.
Miten sitten viittaamanne kristityn vapaus katsoo edellistä on hyvä kysymys.
Sanan SAARNA merkitystä on vaikea muuttaa, koska saarna tuo aina mieleen paatoksellisen moitteen syntisyydestä ja parannuksen teosta. Se ei siitä muuksi muutu. Ei voi saarnata armosta ja vapaudeta, tai voi tietysti, mutta se ei ole enää saarna, se on naurettava sekasikiö.
Jos saarna on menettänyt lukutaisoisen väestön keskuudessa tehonsa ja uskottavuutensa, ei sille voi mitään, se on kehitystä ja sivistystä. Ihmiset yrittävät toimia oikein ilman helvetinpelkoa, vain siksi, että on laillista. On lain mukaista noudattaa tietynlaisia sääntöjä, silloin elämä sujuu oman itsen kannalta ja muiden kannalta sutjakammin ja sopuisammin, ja varsinkin turvallisemmin, mikä onkin tärkein ominaisuus lain noudattamisessa.
Lakia voi aina parantaa, mutta lain suojaa parempaa turvaa yksilöllä ei ole.
”Sanan SAARNA merkitystä on vaikea muuttaa, koska saarna tuo aina mieleen paatoksellisen moitteen syntisyydestä ja parannuksen teosta. Se ei siitä muuksi muutu. Ei voi saarnata armosta ja vapaudeta, tai voi tietysti, mutta se ei ole enää saarna, se on naurettava sekasikiö.
Tarha hyvä,
missä on MÄÄRITELTY, että saarnassa ei kuulu olla armon ja vapauden eetosta?
Muistaakseni ”EVP-piispa” Eero Huovinen on saarnalle/hartaudelle tarkoituksen tai intention nähnyt olavan ”kuulijoiden tuominen Kristuksen luokse” (tai oikeastaan toisin päinkin), johon oleellisesti kuuluu armon ja Kristuksen tuoman vapauden julistus. Monestihan nykyään julistetaan ”armona” (vain) hyväksymistä (=jonkinlaista suvaitsemista tai sallimista) ilman ajatusta synnistä parannuksen teosta ja tuomiosta. Tällöin armon alkuperäinen merkitys on muutettu. Tällaisia tuppaavat olemaan nykyiset ”saarnat” – kaukana paatoksellisesta moitteista syntisyydestä tai parannuksen teon välttämättömyydestä; toisaalta ollaan siirrytty myös eräänlaiseen uusmoralismiin, jossa ns. poliittisesti korrekteja arvoja vaaditaan (!) noudatettaviksi (”parannuksen tekoa”?).
(Jätän kuvauksen tarkermman analyysin kunkin lukijan kotitehtäväksi.)
Ehkä tämä kaikki on vain sitä, että hyvät saarnat eivät aikanamme ole kovin yleisiä (vaikka niitäkin kyllä on; ja hyvyyden kokemus toki on kuulijastakin riippuvainen…).
Jos saarnan ymärretään olevan ”tulikivenkatkuista synnistä ja parannuksesta” paatoksen kera julistamista, on saarnasta tullut sitä, mitä nuoret sanovat huolestuneiden vanhempiensa heille ”aina saarnaavan”.
Saarnaa kuuluisivat: synti, (lahja)vanhurskaus (~=armo) ja tuomio. Siloin sen tarkoitus tayttyisi.
Elämme osatotuuksien aikaa.
Jukka Mikkola
Lällärikama ei ole saarna. Ei kai sitä missään ole määritelty, mutta saarnan luenne on sen sanan sisällä. Se on perinteisessä ajattelussa sellaiseksi totuttu ajattelemaan.
Pauhaamista on aina sanottu saarnaaniseksi, myös kotioloissa, kun isä on lyönyt nyrkkiä pöytään ja karjaissut perkele, ja pipanat on juossut sängyn alle. Kun lapset siitä kasvoivat, he sanoivat; Älä aina saarnaa, ja lähtivät kauas pois.
Eikä me mitään armoja tarvita, ainakaan naiset, meidänhän tässä pitäisi armahtaa, kun meitä on aina poljettu, mutta en ole ihan varma, että armahdetaanko me.
Sami Paajasen ajatelmat :”” Ortodoksi teologiassa ihmisen sisin ei ole ytimeltään turmeltunut, hänellä on edelleen vapaa tahto, ja ihminen on hyvä. Näin ulkonaiset olosuhteet, eivät määrittele ihmisen vapautta. Syntiinlankeemus, ei myöskään voinut tuhota näitä ominaisuuksia, jotka liittyvät Jumala kuvaan, ihminen Jumalan kuvana. Ihmisen tahto ja valinnat suuntautuvat, ihmisen””
Siis oletko ortodoksi eli onko uskosi ko ajatelmien mukaista?
Mihin tuossa tarvitaan Jeesusta parantajaksi ja pelastajaksi?
Tarja Hyvä,
Mitä tarkoitat kirjoittamalla:
”Eikä me mitään armoja tarvita, ainakaan naiset, meidänhän tässä pitäisi armahtaa, kun meitä on aina poljettu, mutta en ole ihan varma, että armahdetaanko me.” Siis erityisesti käsitteellä ”armahtaa”.
Ja mitä tarkoitat käsitteellä ”lällärikama”?
Jos naiset pitää armahtaa, mistä ja minka vuoksi? Toki naisia on väärin kohdeltu, mutta eikö tässä pikemminkin tarvittaisi vapautusta turhista/vääristä painolasteista; armahtamisesta puhuttaessa naiset nahtäisiin nimenomaan syyllisinä tai peräti rikollisina, jotka pitäisi rangaiatuksen sijaan armahtaa (kuten joskus rikolliset – Raamatussa pääsiäisena murhaaja Barabbas kansan vaatimuksesta).
Kristillisessa yhteydessä tietysti voidaan olla puhumatta ”saarnasta” – joka tietysti on vaikeaa, koska klassisesti (klassisessa kristillisessä perinteessä) saarna on tarkoittanut sitä, mintä ymmärtääkseni Eero Huovinenkin korosti: Kristuksen ja hänen tahtonsa tuomista läsnä olevaksi puheessa. Siinähän voi olla sielunhoidollisuutta, syntien ja väärin tekemisen tuomista esiin, parannuksen teon tarvetta, elämän asenteen opastamista, opetusta, syntien anteeksi saamisen mahdollisuuden julistamista jne.
Täm olisi kaukana ”lälläriydestä”.
”Lälläripuheet” ovat mielestäni ennemminkin sitä, että julistetaan ”kaiken käyvän anteeksiannon nimissä” tai sitten tiukkoja vaatimuksia ilman anteeksiantamisen ja -saamisen mahdollisuutta. Eli ns. ”löysää puhetta”, toiveajattelua.
Voitaisiin tietysti puhua vain kristillisestä julistamisesta niin ei tarvitse ”riidellä” saarnan käsitteen määrittelemisesta erilaisista perinteistä käsin. Perinteitähän on lukuisia – varsinkin jos halutaan nykyisyyden tapaan suosia ns. monikulttuurisuutta.
Jukka Mikkola
Minulla on tällainen käsitys saarnasta, että se on kauniisti sanottuna nuhtelua, nuhdesaarna. Mutta yleisesti ottaen ei mitään merkitystä minulle, joten antaa olla.
Ja minä en sanonut, että naiset pitää armahtaa, ei meillä ole syntejä syviä, me olemme aina olleet palvelijoita, kehdosta hautaan, ihmisen rinnalla kulkijoita.
Sitä ei koskaa ole arvotettu eikä miksikään luettu, vaan aina on luultu, että meille pitää vain saarnata, ettemme lipeä omille teille, ja että palkaksi meille riittää taivaaseen pääsy ja häät kristuksen kanssa.
Meille on valehdeltu, enkä ole ihan varma, että annammeko me anteeksi. Miksi pitäisi, jääköön Jumalan tehtäväksi katsoa mitä hän miehille tekee.
Ehkä hän lähettää totuuden hengen, joka pudotta miehet tornista alas.
Tarja hyvä,
Kirjoitit naisten armahduksesta, saattoin tulkita virheellisesti. En sitä kuitenkaan välttämättä niin ymmärtänyt mutta kirjoitin, että tulisi tarkistettua. Pahoittelen.
En ymmärrä, mitä tarkoitat tässä yhteydessä valehtelulla, valehdellahan me kaikki osaamme – ”tarpeen” vaatiessa. Nykyäänhän ei tunnuta enää pitävän ”väärän todistuksen antamista lähimmäisestä” ongelmallisena, koska olemme siirtyneet suhteelliseen totuuteen – kielellisten valtapelien tielle. Valtapelejähän toki aina on osattu käyttää. Onhan ”Räsäs-oikeudenkäynnissäkin” tuota ilmiötä havaittu – ottamatta tässä kantaa Räsäsen ajatuksin itsessään. Hänen väitettiin sanoneen sellaista, mitä hän ei ollut sanonut, mikä minua loukkaa, koska siinä ihmistä sorretaan (nainen naista tällä erää).
”Tornissa” olen havainnut olevan sekä miehiä että myös naisia – jos nyt ihmiset miehiksi ja naisiksi saa nimetä. Nythän on osat vaihtunut, että on ”rikollista” olla oikea mies; ja paihinta, jos hän on valkoinen ”länsimaalainen” hetero”, saati vielä arvokonservatiivi… No tämä on tarkoitettu ilmaisuksi pilke silmänkulmassa. Tornista pitäisi sekä miesten että naisten nöyrtyä. Sekin olisi saarnassa kelpo aihe. Moralisoimatta.
Vierastan ihmisten kategorointia ns. sortajiin ja sorrettaviin, varsinkin ”ryhmäidentiteettimielessä”. Sortajia löytyy meistä kustakin omasta takaa. Voin sanoa, että olen itsekin tullut naisten taholta loukatuksi kovinkin usein, mm. juuri tuota ”sortajaidentiteettiä” käyttäen. Vallankäyttöä sekin. Ja voi muuttua sorroksi omalla tavallaan.
Mitä saarnaan tulee, parannussaarna olisi nykyään varsin tarpeellinen, mutta parannuksen vaatiminen ilman armon mahdollisuutta ei hyvin toimi. Se on todettu ihan maallisissakin asioissa ja ilmiöissä, työelämässä ja teollisuudessa: on saatettu joutua ojasta siihen kuuluisaan allikkoon. Näin viisaammat ja kokeneemmat aikoinaan meitä silloisia nuoria opastivat – ja hyvä niin.
Arvosta itse monipuolisia saarnoja; rohkaiseviakin tarvitaan – ja niitä on; mutta rohkaisun on oltava muutakin kuin utopiaa tai toiveajattelua. Synti vaanii ovella, kovinkin lähellä, olimmepa miehiä tai naisia.
Kiitos, Ilmari, hyvästä ja tärkeästä blogikirjoituksestasi.
Tästä asiasta pitäisi puhua paljon enemmän näinä ”ahdistuksen aikoina.
Olen Karin kanssa samaamieltä. Paljon hyvää pohdintaa. Yksi asia tässä koko systeemissä vaan tökkii.
Ilmari Kirjoittaa: ”Luterilaisen ja augustinolaisen perinteen vastaus olisi, juuri jälkimmäinen. Hyvä saarna ja julistus pyrkii lisäämään ihmisen vapautta. ”
> Luterilaisen opetuksen mukaan näin ei tosiasiallisesti ole. Sillä vapaus on ennaltamäärätty vai valituille. Näin hyvä saarna realisoi ainoastaan tässä ajassa iankaikkisuudessa etukäteen siihen määrätyt. Vapauden ihanne ja tavoite ei koske kaikkia, eikä Jumala sitä oikeasti halua.