Uutinen kertoo, että valtionvarainministeri Jutta Urpilainen saarnaa Tuomasmessussa Helsingin Agricolan kirkossa. Jos kysytään, onko tämä hyvä vai huono uutinen, voi vastata, että tämä on hyvä uutinen. Arvostan Jutta Urpilaista ja myös sitä, että hän on kantanut ristiä kaulallaan avoimesti. Arvostan myös sitä, että hän on ottanut saarnatehtävän vastaan.
Hieman saivarteleva näkökulma on kysyä saarnaako Urpilainen vai pitääkö hän puheen, jota tässä yhteydessä kutsutaan saarnaksi. Tämä kysymys ei ole olennainen Tuomasmessun kannalta, mutta se on tietyllä tavalla perusteltu saarnaan liittyvien taustojen kannalta.
Saarnaaminen on kirkossa nimittäin tarkoittanut melko tiukasti määriteltyä ja rajattua asiaa. Se on tarkoittanut omassa kirkossamme kirkon opetus- ja saarnaviran edustajan, lähinnä papin tai piispan pitämää saarnaa messussa tai muussa jumalanpalveluksessa. Edelleenkin kirkkomme säädöksissä määritellään, kuka saa saarnata ja saarnaaminen on tarkoitettu lähinnä seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen papeille. Kirkkoherra voi harkintansa mukaan antaa muullekin henkilölle luvan saarnata jumalanpalveluksessa.
Kirkon elämän ja toiminnan kannalta on piristävää, että muutkin kuin papit saarnaavat. On myös piristävää, että ns. julkisuuden henkilöt saarnaavat. Ainoa lähtökohta sellaisen saarnaajan kutsumiseen ei tietysti saa olla julkisuuden hakeminen ja mahdollisimman suuren kuulijakunnan saaminen paikalle.
Tuomasmessusta on myös sanottava, ettei se ole seurakunnan pääjumalanpalvelus, joka tarkoittaa kirkon säädöksissä seurakunnan sunnuntain tai pyhäpäivän tiettynä kellonaikana pidettävää jumalanpalvelusta. Kirkon säädökset kun sanovat, että sunnuntaina ja pyhäpäivinä tai kirkollisina juhlapäivinä pidetään jumalanpalvelus. Ne eivät siis sano, että voidaan pitää. Se, että Tuomasmessu ei ole tässä tapauksessa seurakunnan pääjumalanpalvelus, ei vähennä sen merkitystä ja arvoa.
Kirkon työhön tulevia on monella tavalla opetettu saarnaamaan ja silti usein sanotaan, että saarnat ovat tylsiä ja että saarnataitoa pitäisi opettaa lisää. Ehkäpä saarnaamaan pyydettävät maallikot ja muut henkilöt antavat sekä mallia että haastetta saarnaamiseen. Joskus voi käydä myös niin, että saarnaajaksi pyydetty olisi tarvinnut enemmän mallia ja opastusta.
Kirkon opetusviran saarnaamiseen liittyy vahvasti evankeliumin julistus ja oikean opin opetus. Itse en näe nykypäivän mallina ylhäältä päin annettavaa opetusta, mutta silti sekä oikea evankeliumin julistus että oikea oppi kuuluvat saarnaan. Luther korosti molempia ja ilmaisi, että saarna lähes rinnastuu luettuun ja kuultuun evankeliumiin. Lutherin saarnakäsitys on siis sakramentaalinen. Saarnan ”sakramentti” välittää kuulijalle Kristuksen lahjoineen.
Saarnaajia ja tapoja saarnata on monenlaisia. En itse halua, että kirkossamme lähdemme populismin ja huomion herättämisen linjoille. Uskon, että evankeliumi ei ”kolahda” vain räväkän puheen tai ääntä kohottavan sävyn tai käsien huitomisen myötä. Hiljainen puhe sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti ymmärrettynä on joskus tehokkaampaa ja ihmistä lähemmäs tulevaa kuin suuriääninen ja –eleinen puhe. Silti ajattelen, että tarvitsemme saarnoihin enemmän väriä, intoa ja luovuutta. Tärkeää on, että olemme läsnä siinä, mitä puhumme.
Saarna on kiinteä ja erottamaton osa messua. Nyt on käynnissä ”messuherätys” mm. messuryhmien toiminnan myötä. Erilaiset ihmiset voivat olla monin tavoin toteuttamassa messua. Joskus myös seurakuntalainen voi saarnata tai useinkin olla mukana saarnassa. Muuten saarnaaminen on edelleen pappein virka – kuten se on Lutherin ja Agricolan ajoista ymmärretty.
Mitähän Jutta mahtaa muuten saarnata? Taitaa kuulua radiostakin. Ja vielä itselle ja toisille kollegoille rohkaisuna: Emme me papit aina niin huonoja saarnaajia ole. Paljon kuulee hyviä saarnoja.
Toivo Loikkanen
Jeesukseen uskovat ovat Hänen, Jeesuksen todistajia (Apt.1:8). Kun Jeesus on sydämemme ja elämämme Herra, niin ilolla Hänestä kerromme. Keskusteluaiheetkin pysyvät hyvissä asioissa, kun Jeesus on sydämemme laulu. Todistus Jeesuksesta on aina henkilökohtainen ja lämmin, niin että joku voi ruveta janoamaan ”tuota samaa”.
Hyvä Annikki! Äitini opetti minut jo alle kouluikäisenä yli 60 vuotta sitten rakastamaan ”Jeesus-ystävää”. Äidin opetukseen turvaudun edelleen, en riitelevien kirkkopoliitikkojen.
Topi toteaa: ”Emme me papit aina niin huonoja saarnaajia ole. Paljon kuulee hyviä saarnoja” – spekulatiivista, mielestäni!
Eihän tässä Jutankaan tapauksessa ole kysymyksessä yritys asettaa pappien teologista osaamista kyseenalaiseksi, edes Tuomas-yhteisössä. Tunnustavana kristittynä Juttaa ei voi pitää ainakaan yksistään ”houkutuslintuna”, vaan hän on häpeämättä toteuttamassa ja todistamassa yhteistä pappeutta tavalla, jossa ei saarnasta tai puheesta puhumisesta ei tässä ajassa tulisi tehdä enää karsinoivaa härkästä. Topi hyvä, saadaanhan virsiäkin jo laulaa eikä vain veisata ; )
Paavo, otat esille tärkeän pointin ja varsinkin hyvän asenteellisen lähestymisen asiaan. En itsekään halua edustaa ja edistää jäykkää kirkon säännöksiin tuijottamista ja niiden pohjalta tapahtuvaa toimintaa. Vapautta ja luovuutta tarvitaan nykyajan ja tulevaisuuden kirkossa. Nostin esille kuitenkin sen, mitä kirkossamme on saarnaan liittyen vahvasti opetettu ja millaisen ”profiili” ja tavoite sille on asetettu. Kysymys on myös virkateologinen: MIkä on erityisen viran tehtävä? Se on saarnata ja hoitaa sakramentteja. Sen rinnalla myös ”yleinen pappeus” voi saarnata ja ehkä entistä enemmän. Jos kuitenkin siirrytään yhä enemmän toiseen suuntaan, nousee kysymys erityisen viran tarpeesta. Urpilaisen saarnaaminen ei tietenkään tällaista kysymystä ja asetelmaa luo.
Ehkä järjestelmä kantaa vuosisatojen taakkoja? Kirkko ja kirkkoherra on ollut lähes hallintovirkamies ammoisina aikoina. Opetus on levinnyt pappilasta ka lukkarinkoulusta. Uusia maanviljelysohjeita on annettu ja tärkeät valtiollisetkin asian kirkossa kuulutettu.
Lisäksi puhtaan opin varjelu on ollut konkreettista jopa vallesmannin avulla.
Nyt ollaan vähän hakusessa. Mikä on päätehtävä? Taloudenhoito ja kiinteistöjen kunnossapito? Lain edellyttämät toimitukset? Diakonian järjestäminen? Sopiiko siihen mukaan vielä kaitsenta, sanan opetus ja sielujenhoito?
Olin läsnä kuulemassa Jutan saarnan. Jutta puhui päivän tekstistä ja saarna sisälsi sekälakia että evankeliumia. Mielestäni painopiste oli jälkimmäisen puolella.
Jutan saarna ei sisältönsä puolesta poikennut olennaisesti ammattiteologin pitämästä saarnasta.
Jukka Kivimäki :”Jutan saarna ei sisältönsä puolesta poikennut olennaisesti ammattiteologin pitämästä saarnasta.”
Ennakkoluulojen vallassa ja vastoin vakaata 70-luvulla tekemääni päätöstä olla kuuntelematta radiopropagandaa, kuuntelin valtiovarainministerin saarnan radio Deistä. Odotin koska saarnassa aletaan puhua Pyhästä Hengestä tai Pyhästä Kolminaisuudesta yms, mutta niiden sijasta puhuttiin inspiraatiosta ja intuitiosta ja oltiin huolestuneita mm. ilmastonmuutoksesta, johon voi vaikuttaa omilla valinnoilla.
Toivoin, että hän olisi lukenut Aale Tynnin Kaarisilta-runon, kun arvelin, että se varmasti kuvaa juuri niitä tuntoja, jotka monet ”Ylitse vuoren lasisen” kulkiessaan kokevat.
”Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksessaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”
Minä sanoin: ”He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?”
Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain.
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.””
(Aale Tynni: Kaarisilta)
Osmo Kauppinen: ”Saarnan pitäminen jumalanpalveluksessa on kirkossa uskottu pääsääntöisesti pappisviran omaaville henkilöille, jotka ovat saaneet koulutuksen jotka ovat saaneet koulutuksen Raamatun tuntemisessa ja muissa teologisissa asioissa ”
Jukka Kivimäki: ”Jutan saarna ei sisältönsä puolesta poikennut olennaisesti ammattiteologin pitämästä saarnasta.”
Antakaa minulle anteeksi epäuskoni, mutta kaikki tämä kuulostaa varsin sekavalta. 🙂 🙂
Ei se ole sekavaa, vaan normaalikäytäntöä. Monissa ammateissa on niin, että taitava amatööri tekee yhtä hyvää ja joskus parempaa jälkeä kuin leipääntynyt ammattimies.
Lauri Lahtinen: ”Monissa ammateissa on niin, että taitava amatööri tekee yhtä hyvää ja joskus parempaa jälkeä kuin leipääntynyt ammattimies..”
Niin. Leipurin ammatissakin leipuri voi ehkä tulla ”leipääntyneeksi”. Ja ihmekös tuo, kun vain leipoo leipää. Pitäisi välillä saarnojakin, niin leivän tekeminenkin taas maittaisi.
Ahlfors.
Voi kai näitä asioita näinkin käsitellä niin kauan, kun se tuyntuu hyvältä.
Saarnaluvan antaminen tavalliselle ihmiselle sisältää suuren riskin kylläkin. Eihän luvan antaja pysty menemään toisen pään sisään ja analysoimaan siellä olevaa totuutta. Joskus voi käydä niin, että pyydetään todistus jostain rajatusta aiheesta ja sitten saadaankin ihan muuta, josta ei ollut hajuakaan, että niin voi käydä.
Lauri Lahtinen: ”Eihän luvan antaja pysty menemään toisen pään sisään ja analysoimaan siellä olevaa totuutta. Joskus voi käydä niin, että pyydetään todistus jostain rajatusta aiheesta ja sitten saadaankin ihan muuta, josta ei ollut hajuakaan, että niin voi käydä..”
Aika lailla ristiriidassa keskenään ovat virkapappienkin puheet ja lausunnot toisinaan. En nyt tällä tarkoita niitä vain niitä kirkossa esitettyjä saarnoja, joita olen TV:stä joskus kuullut, vaan noin yleensä ottaen.
Esim. joku uskoo Raamatun olevan auktoriteetti ja mittapuu ja Jumalan henkeyttämänä kirjoittamaa Jumalan Sanaa, joku taas ei, tai hyväksyy vain osan tai tietyt kohdat siitä.
Lisäksi toisinaan ilmaisut on muovailtu sellaisiksi, että kuulijan on hieman vaikeaa käsittää mitä puhuja perimmältään oikeastaan tarkoittaa puheellaan. Vaikka nyt esim. en ole kuullut blogissa mainittua Urpilaisen saarnaa, niin ainakin luulisin, että ”amatöörisaarnaaja” pitäytyy enimmäkseen ns. selkokielessä.
Päätellen siitä, että valtiovarainministeriön kansantalousosaston osastopäälliköksi ajalle 1.12.2013-30.11.2020 on nimitetty Markus Sovala (sd), joka on toiminut mm. Maailmanpankissa ja Paavo Lipposen (sd) talouspoliittisena avustajana, niin ainakin Valtiovarainministeriössä hallittaneen myös maailmanpankki-asiat.
” Valtiovarainministeriön kansantalousosaston keskeinen tehtävä on hallituksen talouspolitiikan valmistelu. Osasto seuraa, analysoi ja ennustaa talouden kehitystä ja julkaisee säännöllisesti kehitystä kuvaavia katsauksia. Kansantalousosaston tehtäviin kuuluvat talouspoliittisten toimenpiteiden vaikutusten arviointi ja kansantalouden näkökulman esiintuominen päätöksentekoa varten. Se mm. tuottaa hallituksen kertomuksen valtiovarain hoidosta ja tilasta. Osasto osallistuu myös EU:n talouspolitiikan valmisteluun. Lisäksi osastolle kuuluvat valtion luottokelpoisuusluokitukseen liittyvät asiat.” (Valtiovarainministeriö)
Pelkään pahoin, että nyt kun toimimattomaksi osoittautuneen päästökaupan tulot ovat romahtaneet, suuryritysten perustaman ja EK:n julkistaman Climate Leadership Council –yhdistyksen ja käsittelyssä olevan uuden ilmastolain avulla menetyksiä tullaan tavalla A tai B korvaamaan uusilla laite- tms. vaatimuksilla, joiden kustannuksia maksatetaan kaikille kumuloituvina veroina tai muina maksuina myös kaikkein pienituloisimmilla.