Kotikirkossani vietettiin Sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Se on ainakin 1990-luvulta ulottuva perinne: ensin messu, sitten kirkkokahvilla uutispuuroa ruisleivän kanssa ja kahvia omenapiirakan kera.
Varmaan maanviljelijät ovat kautta aikain käyneet kirkossa keväällä pyytämässä siunausta satokaudelle ja syksyllä kiittämässä sadosta ilman erityistä järjestettyä juhlaakin. Näin muistan isänikin tehneen.
Keväällä, kun on maa on päässyt lumivaipastaan ja routa sulanut, alkaa maahengen valtaamien viljelijöiden mieli haluta pellolle. Eivätkä vain he. Useimmat meistä, asuimmepa sitten omakotitalossa, rivitalossa oman pihan äärellä tai kerrostalossa, alkavat muokata maata, vaihtaa multia ja istuttaa jotain kasvamaan.
Luonto ja kasvu ovat syvällä meidän suomalaisten identiteetissä. Pitkin kesää seurataan kasvukauden etenemistä ja satoennusteita niin pelloilla, metsissä kuin kotipuutarhoissakin. Yhteistyö ja yhteishenki kuuluvat maan viljelemiseen.
Hyvä sato edellyttää, että teemme kaiken niin hyvin kuin osaamme. Meidän on oltava taitavia ja ahkeria. Mutta se ei riitä. Tiedämme ja tunnemme, että kasvu ja hyvä sato eivät ole meidän ansiotamme. Satoa ei tehdä, se saadaan.
Kun sato syksyllä on saatu korjuun, täyttää kiitollisuus mielemme. Monin paikoin perinteeksi muodostunut syksyinen sadonkorjuun juhla on luonteva tapa osoittaa kiitosta. Kun se aloitetaan messulla kirkossa, osoitetaan, kenelle kiitos vuoden sadosta, kasvusta ja elämästä kuuluu.
Sana kiitos tulee tavan mukaan helposti, mutta kun menee hyvin, se usein unohtuu. Huonona päivänä ja vaikeuksia kohdatessa kiitos saattaa vaihtua katkeruudeksi ja syyttelyksi. Muistan puhujien sadonkorjuun kiitosjuhlassa korostaneen huonon satokauden jälkeen, että myös nyt on kiitoksen paikka.
Samassa pöydässä
Messussa veisattiin virsi 452, jonka toinen säkeistö kosketti minua kirkon penkissä tällä kertaa erityisesti. Jäin ajattelemaan heitä, maahanmuuttajia, joista nyt niin paljon puhutaan,sekä nälän tai muun hädän uhreja eri puolilla maailmaa, heidäthän usein unohdetaan: ”Maan ääristä hän kutsuu / rikkaita, köyhiä, / hän ruokkii kaikki kansat / samassa pöydässä. /Ja nälkäisimmän kutsuu / hän aivan vierelleen. / Kylläinen armon hylkää, /jää ulos yksikseen.”
Suomessakaan nälänhätä ei ole vielä aivan muistista kadonnut. Viimeksi sotien aikana oli erittäin vaikea ruokahuoltotilanne.
Virsi sai ajattelemaan myös maahanmuuttajia, joiden tuloa Suomeen arvostellaan peitellymmin tai suoremmin.
Kuka meistä ei ole koskaan muuttanut, mennyt vieraana uuteen yhteisöön? Uusi koulu, uusi työpaikka, uudet kaverit, uusi kotikunta… Muuttaja ei pääse helpolla. Vieraaseen liittyy uhan tunnetta ja muuttumisen pelkoa, mutta myös uteliaisuutta ja kiinnostusta.
Hätä saa lähtemään. Suomalaisetkin ovat historian saatossa niin joutuneet tekemään: Amerikka, Ruotsi, Australia. He hakivat parempia elämän ehtoja. Nyt muuttovirta kulkee myös toisinpäin.
Sodassa menetetyltä alueelta muuttamaan joutuneet karjalaiset tietävät miltä lähteminen ja uuteen kotoutuminen tuntuu.
Kokemus osoittaa, että vuorovaikutus kehittää, ei eristäytyminen. Toisaalta vieraanvaraisuus on kuulunut suomalaisuuteen, ainakin maaseudulla. Maailmalla matkaillessamme pistämme vieraanvaraisuuden merkille.
Raamatussa kerrotaan paljon muuttamisesta vieraaseen maahan, muuttajan kohtelusta ja pakolaisuudesta. Apostolien teoissa Pietari kertoo käsittäneensä, ettei Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, kuuluu tämä mihin kansaan tahansa.
En todellakaan puhunut mitään ”suoralta kädeltä torjumisesta”. Sanoin, etten lopultakaan voinut uskoa.
”Sydämen kylmyys” tarkoittaa Kersti Juvan kirjoituksessa ilmeisesti sitä, että kirkko pitää kiinni periaatteesta tai instituutiosta siitäkin huolimatta, että se aiheuttaa jollekulle pahaa mieltä. ”Lämminsydämisyyttä” on hyväksyä kulloinkin kohtaamansa ihmiset ehdoitta sellaisina kuin he ovat ja taivuttaa periaatteet sekä instituutiot sen mukaan.
Jos nämä periaatteet hyväksytään, on selvää, että esimerkiksi avioliittoinstituutio saa mukautua vielä moneen. Kersti Juvan filofialla on ”kylmäsydämisyyttä”, että monisuhteiset, ryhmäavioliitot, ei-seksuaaliset suhteet ja monenlaiset muut erilaiset suhdemuodot eivät ole vielä avioliitto-käsitteen suojissa. Ja tästähän Vihreiden nuorisojärjestö on jo viritellyt keskustelua.
Samalla on selvää, että jos olemme näin ”lämminsydämisiä”, avioliitto menettää lopullisesti merkityksensä niin käsitteenä kuin arkielämän tasolla. Käsite, joka tarkoittaa kaikkea, ei tarkoita mitään. No, eihän avioliittoinstituutiosta ole enää muutenkaan juuri mitään jäljellä, monenlaisen ”lämminsydämisyyden” ansiosta.
Tällaiseen meillä ei ole kuitenkaan todennäköisesti ole enää kovin pitkään varaa. Valtio on syntynyt avioliitto-, perhe- ja sukuinstituutioiden pohjalle ja levännyt pohjimmiltaan aina niiden varassa. Valtio on lopulta sitä vahvempi, mitä pysyvämpiä ja kiinteämpiä perheet ovat ja vastaavasti sitä heikompi, mitä löyhempiä perheet ja avioliitot ovat.
Vauraina aikoina yhteiskunnan tukirakenteet voivat ottaa perheeltä ja avioliitolta monia tehtäviä ja näin häivyttää ihmisten mielistä perheen merkityksen todellisen suuruuden. Kriisiaikoina edellä mainitut totuudet kuitenkin taas realisoituvat.
Ulkoisesta vauraudestaan huolimatta Suomikin on tällä hetkellä erittäin hauras ja haavoittuva yhteiskunta, koska avioliiton pohjalle rakentuva perhe on niin heikko ja sukupuolimoraali on niin löyhää. Sama pätee muihin pohjoismaihin.
Tästä syystä on niin, että yhteiskutamme tarvitsee yksilöiden lämpimän kohtaamisen ohella kipeästi myös periaatteita ja instituutioita suojelevaa etiikkaa. Se voi lyhyellä tähtäimellä näyttäytyä kylmäsydämisyytenä, mutta pitemmän päälle se voi olla sitä todellista viisautta ja lämminsydämisyyttä, jota on vanhastaan tavattu kutsua suoraselkäisyydeksi.
Tästä syystä myös kristillisten kirkkojen ei tulisi suhtautua kriittisesti yhä pitemmälle menevään individualismiin ja suojella vanhoja instituutiota sekä kirkastaa ihmisille niiden merkitystä.
”Sydämen kylmyys” tarkoittaa Kersti Juvan kirjoituksessa ilmeisesti sitä, että kirkko pitää kiinni periaatteesta tai instituutiosta siitäkin huolimatta, että se aiheuttaa jollekulle pahaa mieltä. ”Lämminsydämisyyttä” on hyväksyä kulloinkin kohtaamansa ihmiset ehdoitta sellaisina kuin he ovat ja taivuttaa periaatteet sekä instituutiot sen mukaan.
Jos nämä periaatteet hyväksytään, on selvää, että esimerkiksi avioliittoinstituutio saa mukautua vielä moneen. Kersti Juvan filofialla on ”kylmäsydämisyyttä”, että monisuhteiset, ryhmäavioliitot, ei-seksuaaliset suhteet ja monenlaiset muut erilaiset suhdemuodot eivät ole vielä avioliitto-käsitteen suojissa. Ja tästähän Vihreiden nuorisojärjestö on jo viritellyt keskustelua.
Samalla on selvää, että jos olemme näin ”lämminsydämisiä”, avioliitto menettää lopullisesti merkityksensä niin käsitteenä kuin arkielämän tasolla. Käsite, joka tarkoittaa kaikkea, ei tarkoita mitään. No, eihän avioliittoinstituutiosta ole enää muutenkaan juuri mitään jäljellä, monenlaisen ”lämminsydämisyyden” ansiosta.
Tällaiseen meillä ei ole kuitenkaan todennäköisesti ole enää kovin pitkään varaa. Valtio on syntynyt avioliitto-, perhe- ja sukuinstituutioiden pohjalle ja levännyt pohjimmiltaan aina niiden varassa. Valtio on lopulta sitä vahvempi, mitä pysyvämpiä ja kiinteämpiä perheet ovat ja vastaavasti sitä heikompi, mitä löyhempiä perheet ja avioliitot ovat.
Vauraina aikoina yhteiskunnan tukirakenteet voivat ottaa perheeltä ja avioliitolta monia tehtäviä ja näin häivyttää ihmisten mielistä perheen merkityksen todellisen suuruuden. Kriisiaikoina edellä mainitut totuudet kuitenkin taas realisoituvat.
Ulkoisesta vauraudestaan huolimatta Suomikin on tällä hetkellä erittäin hauras ja haavoittuva yhteiskunta, koska avioliiton pohjalle rakentuva perhe on niin heikko ja sukupuolimoraali on niin löyhää. Sama pätee muihin pohjoismaihin.
Tästä syystä on niin, että yhteiskutamme tarvitsee yksilöiden lämpimän kohtaamisen ohella kipeästi myös periaatteita ja instituutioita suojelevaa etiikkaa. Se voi lyhyellä tähtäimellä näyttäytyä kylmäsydämisyytenä, mutta pitemmän päälle se voi olla sitä todellista viisautta ja lämminsydämisyyttä, jota on vanhastaan tavattu kutsua suoraselkäisyydeksi.
Tästä syystä myös kristillisten kirkkojen ei tulisi suhtautua kriittisesti yhä pitemmälle menevään individualismiin ja suojella vanhoja instituutiota sekä kirkastaa ihmisille niiden merkitystä.
Kirjoitusvirhe: ”…kristillisten kirkkojen ei tulisi suhtautua kriittisesti yhä pitemmälle menevään individualismiin…”
Pitäisi olla: ”…tulisi suhtautua kriittisesti…”
“’Lämminsydämisyyttä’ on hyväksyä kulloinkin kohtaamansa ihmiset ehdoitta sellaisina kuin he ovat ja taivuttaa periaatteet sekä instituutiot sen mukaan.” Toki kaikki toivomme, että meidät hyväksytään ehdoitta sellaisina kuin olemme. Muu on sydämetöntä hylkäämistä. Ihminen, jolle periaatteet ja instituutiot merkitsevät enemmän kuin ihminen, on kylmä ja kova. Vankkumattoman vakaumuksensakin voi ilmaista eri mieltä olevaa kunnioittaen, jos viitsii nähdä vahan vaivaa. Sitä vaivannäköä sanotaan hienotunteisuudeksi. Hienoahan sellainen onkin.
Hengetöntä!
Po: …vähän vaivaa.
hyväksyn kaikki ihmiset myös homot.
kaikki ihmiset ovat jumalan luomia.
vaikka hyväksyn kaikki ihmiset eihän se sitä tarkoita jotta pitäisi hyväksyä kaikki ihmisen teot.
Ei kenenkään tarvitse hyväksyä tekoja, kaikkia tekoja, eihän se sitä tarkoita että esim. lähimmäiseltä on otettava ihmisarvo pois.
Ei suinkaan.
tämä pitäisi kaikkien ymmärtää myös homojen.
Ei kenenkään synnit peseydy sillä vitivalkoisiksi, että joku kirkko ne valkaisisi lainsäädännön muutoksilla.
Eikö tämä totuus olisi aika yksinkertaanen ymmärtää.
jos on halu käsittää!
Minäkin pidin nuorena vanhempiani kylmäsydämisinä, kun eivät hyväksyneet kaikkia tekemisiäni. Mutta tuli aika jolloin tajusin, että jossain kulkee raja.
P.S. Martti Pentti, ei tarvitse kommentoida tätä, asiasi on tullut jo selväksi.
Ja jos vanhemmat eivät hyväksy lapsensa homoseksuaalisuutta, vaan edellyttävät hänen heteroutumistaan ehtona hyväksynnälleen, niin he sitten ovat rakastavia ja lämminsydämisiä vanhempia. Jepjep. Näitä tarinoitahan riittää. Eiku ai niin, ei riitäkään. Sen sijaan niitä itsemurhatarinoita kyllä riittää.
Paalanne. Kovin on kovakourainen syytteesi homoseksuaalilapsen vanhemmille. Ole nyt kommenteissasi suvaitsevainen, punavihreä pappi kun olet.
Ihmettelen, miksi kirjoittaja on mennyt liittymään Kirkkoon, joka on opetukseltaan huomattavammin yksiselitteisen konservatiivinen kuin luterilainen kirkko? Ei pidä valittaa, jos vuosituhantista traditiota ei mennä muuttamaan yhden liittyjän myötä! Taitaa taas ongelma olla se, että on liitytty ennen kuin on tutustuttu Kirkon opetukseen?
Juuri näin.
Individualismi kukoistaa.
MITÄ HOMOT JA LESBOT TEKEVÄT AVIOLIITOLLA. SUURIN OSA HEISTÄ EI KUNNIOITA KIRRKOJEN JA KRISTILLIOSTEN YHTEISÖJEN PERIAATTEITA MUUTENKAAN.
Kersti Juva itkee piispa Lehtosen sydämettömiä sanoja, kun hän kertoi totuuden homoudesta.
Näinhän kaikki murrosikäiset tekevät, kun vanhemmat laittavat järjestykseen.
Joillakin kapinointi jää elinikäiseksi, jotkut tajuavat vanhempiensa kovien sanojen merkityksen.
Sormien läpi katselu ei auta, jos lapsi on sotkeutunut esimerkiksi huumeisiin. Silloin on aisat puhuttava suoraan. Eikähän sekään välttämättä auta.
Homous on kääritty ihmisoikeudeksi. Siitä on vleheellisesti tehty tasa-arvokysymys. Tämä on sormien läpi katselua. Se johtaa tulevaisuudessa vain paheneviin seksuaalihäiriöihin.
Homouteen ei sotkeuduta kuten huumeisiin. Siihen synnytään.
Vanhemmuuteen kuulu taito – tai ainakin halu – laittaa murrosikäiset järjestykseen ilman kovia sanoja. Suorakin puhe voi olla lempeää. Kuinka moni elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien liiallisen kovuuden vuoksi? Kapina jää elinikäiseksi juuri silloin, kun kasvattajan sanojen kovuus estää niiden merkityksen ymmärtämisen.
Keneltä olet kuullut, että homouteen synnytään?
”Kuinka moni elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien liiallisen kovuuden vuoksi?”
Vielä useampi elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien liiallisen löysyyden ja välinpitämättömyyden takia.
”Kapina jää elinikäiseksi juuri silloin, kun kasvattajan sanojen kovuus estää niiden merkityksen ymmärtämisen”
Ihmiskunnan kapina Luojaa kohtaan on jäänyt pysyväksi. Synti on kapinaa Luojaa kohtaan.
Kapina voi jäädä pysyväksi, jos rajoja ei kukaan ole koskaan asettanutkaan. Olisi mielenkiintoista tutkias esimerkiksi anarkistiten lapsuudenkoteja ja niiden kulltturia. Samoin homoiksi kasvaneiden kohdalla.
Juuri on uutisoitu homouteen liittyvistä geeneistä. Vaikka homous ei olisikaan periytyvää, se saattaa johtua olosuhteista ennen syntymää. Oli miten tahansa, se ei ole oma valinta.
Rajojen asettaminen on eri asia kuin aseellisesti vartioitujen muurien pystyttäminen.
Jeesus tuli sovittamaan Jumalan ja meidän ihmisten välit, lopettamaan kapinan. Se ei tapahtunut rajojen tiukalla määrittelyllä, vaan rajojen ylittämisellä. Hän kantoi meidän kapinamme ristille.
Helena Paalanne, huom. pappi, jossitelee vakavilla asioilla. Kaikessa on kyse vain ihmisen oikeuksista, ei väliä mitä biblia sanoo. Vielä hävyttömästi sysää homojen itsemurhat niiden vanhempien niskoille, jotka eivät homosuhteita hyväksy.
Luulen että aika harvassa ne vanhemmat jotka eivät homo-lastaan hyväksy.
Mitä hävytöntä siinä on, että itsemurhien syistä kerrotaan se, mitä tiedetään? Onko niin, että vanhemmat saavat hylätä lapsensa sukupuolisen suuntauksen takia epätoivoon, mutta heitä ei saa siitä moittia? Tästä ei ole kuin lyhyt askel siihen, että itsemurhaa sanotaan kokonaan vainajan omaksi viaksi. Kuka käski sotkeutua seksuaalihäiriöihin?