Saila Poulter ja Silja Lamminmäki-Vartia: Julkinen kannanotto yhdenvertaisuusvaltuutetun päätökseen ja siitä käytyyn mediakeskusteluun

Julkinen kannanotto koskien varhaiskasvatuksen katsomuskasvatusta sekä yhdenvertaisuusvaltuutetun päätöstä päiväkodin ja seurakunnan järjestämästä pääsiäistapahtumasta ja siitä käydystä mediakeskustelusta

Tällä hetkellä varhaiskasvatuksen katsomuskasvatukseen liittyy resursseihin, asenteisiin ja ideologioihin liittyviä jännitteitä ja haasteita, mikä käy hyvin ilmi viimeaikaisesta mediakeskustelusta liittyen yhdenvertaisuusvaltuutetun päätökseen Pohjois-Pohjanmaalla. Yhdenvertaisuusvaltuutettu katsoo, että päiväkodin ja seurakunnan yhteistyössä toteuttama pääsiäispolku on ilmeisen uskonnollinen tilaisuus, josta puuttuu yleissivistävä näkökulma ja se syrjii uskonnottomien perheiden lapsia. Yhdenvertaisuusvaltuutettu myös määrittelee uskonnollisen tilaisuuden periaatteita uudelleen. Päätöksellä näytetään edistävän uskontojen ja uskonnottomuuden vastakkainasettelua sekä yhdenvertaisuuden rinnastamista uskonnottomuuteen. Yhdenvertaisuusvaltuutettu muun muassa katsoo, että uskonnollinen ja uskontoon liittyvä tietoaines ei ole yleissivistävää.

Tämän kannanoton ovat allekirjoittaneet useat henkilöt eri yliopistoista (ks. allekirjoittaneiden nimilista). Haluamme tässä kannanotossa tuoda esiin varhaiskasvatuksen ja katsomusten tutkimukseen perehtyneiden tutkijoiden ja opettajankouluttajien äänen liittyen yhdenvertaisuusvaltuutetun päätökseen ja siitä käytyyn mediakeskusteluun. Haluamme samalla kiinnittää huomiota katsomuskasvatuksen nykytilaan Suomessa.

Katsomuksellinen yhdenvertaisuus, lapsen oikeudet ja uskonnonvapaus

Yhdenvertaisuusvaltuutettu on ottanut kantaa ja antanut päätöksen päiväkodin ja uskonnollisen yhteisön välisessä yhteistyössä toteutettuun pääsiäispolun toteuttamiseen Pohjois-Pohjanmaalla (Yhdenvertaisuusvaltuutetun asia VVTDno-2023-490 / Helsingin Sanomat 31.10.2022 / Maaseudun tulevaisuus 1.11.2022). Yhdenvertaisuusvaltuutettu katsoo “tilaisuuden” syrjivän uskonnottomien perheiden lapsia. Lisäksi ylitarkastaja Matti Jutilan mukaan sisältö oli “ilmeisen uskonnollista” ja siitä “puuttui yleissivistävä näkökulma”. Ylitarkastajan mukaan pääsiäispolun rinnalla olisi pitänyt olla korvaava tilaisuus. Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kristiina Stenmanin kannanotto siitä, että “sellaisessa paikassa, missä on paljon eri katsomusta edustavia lapsia, uskonnon rooli tulisi olla vähäinen” on hämmentävä. Tässä kyseisessä tapauksessa valtuutetun näkemys “uskonnosta” viitannee vain kristinuskoon, tarkemmin evankelisluterilaisen kirkkoon. Lisäksi median mukaan ylitarkastaja Jutila suosittaa, että tehtäessä yhteistyötä seurakunnan kanssa “selkeästi uskonnollista ohjelmaa tulee välttää”.

Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet normatiivisena asiakirjana nostaa kaikkien uskontojen roolin merkittäväksi, näkyväksi ja tutustumisen kohteeksi. Suomalaisen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen tehtävät ovat sivistyksellisiä, kulttuurisia ja ihmisenä kasvamiseen liittyviä. Varhaiskasvatuksen opetussuunnitelman perusteet (Vasu 2022) ja Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet (Eops 2014/2018) sisältävät näkemyksen kulttuurisesta, kielellisestä ja katsomuksellisesta moninaisuudesta rikkautena ja myönteisenä lähtökohtana kasvatuksessa. Varhaiskasvatuslain (2018, §3, 6) mukaan varhaiskasvatuksen tavoitteena on antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää yhdenvertaisuutta sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa.

Suomalainen varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus nojaa inklusiiviseen ja laajaan katsomuskäsitteeseen, sillä katsomuskasvatus on kaikille yhteistä, lapsiryhmän katsomuksellisesta moninaisuudesta lähtevää. Uskonnoista ja uskonnottomuudesta opitaan rinnakkain ja yhdessä, ei jakoja ja eroja tuottaen. Moninaisuus ei siis tarkoita sitä, että enemmistön uskonto tulee häivyttää pois, jotta ei tulla polkeneeksi vähemmistökatsomusten oikeuksia. Enemmistö- ja vähemmistöpositioista tulee toki olla tietoinen ja tavoitteellisesti edistää kaikkien katsomusten näkymistä.

Uutisoinnin perusteella voi tulkita lausumien kyseenalaistavan uskonnonvapauslain positiivisen tulkinnan, ja saa tilanteen näyttämään siltä, että viranhaltija arvottaa uskonnottomuutta parempana vaihtoehtona. Uskonnon ja ei-uskonnon vastakkainasettelua ei kuitenkaan voida nykypäivänä kasvatuksen ja opetuksen konteksteissa pitää hedelmällisenä tulokulmana moninaisuuden ymmärtämisessä ja siihen kasvamisessa. Se ei myöskään edistä dialogia eri katsomustaustaa olevien välillä. Perustuslakivaliokunta on todennut, että pitkälle viety uskonnollista alkuperää olevien perinteiden välttäminen ei edistä uskonnollista suvaitsevuutta.

Katsomuksellisen yhdenvertaisuuden, lapsen oikeuksien ja uskonnonvapauslain näkökulmasta on tärkeää, että katsomuskasvatus on luonteva osa varhaiskasvatuksen arkea ja juhlaa. Maallistuneessa ja samaan aikaan kulttuurisesti moninaistuvassa Suomessa uskontoja ja muita katsomuksia koskeva kasvatus ja opetus ei kuitenkaan voi perustua vain kristillisen perinteen tai uskonnottoman, usein virheellisesti neutraaliksi mielletyn, tradition varaan. Katsomuskasvatuksen tulee olla aidosti monikatsomuksellista ja kaikkia katsomuksia kunnioittavaa. Tämä tarkoittaa lapsiryhmässä olevien ja yhteiskunnassa laajemminkin vaikuttavien uskontojen ja muiden katsomusten esillä pitämistä.  Yleissivistävä erilaisiin katsomuksiin tutustuminen antaa lapsille valmiuksia moninaisuuden ymmärtämiseen ja katsomusdialogiin, mikä on merkittävää yhteiskuntarauhan kannalta. Se myös tukee lasten kulttuuristen ja katsomuksellisten identiteettien kehittymistä.

Uskonnollista vai uskonnotonta yleissivistystä?

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston ylitarkastaja Matti Jutilan mukaan (HS 31.10.22) pääsiäispolulta “puuttui yleissivistävä osuus” ja sen sisältö oli “ilmeisen uskonnollista”, koska siinä kerrottiin ylösnousemuksesta ja tyhjästä haudasta. Eittämättä pääsisäispolun tapahtumien esittäminen on ollut sisällöltään uskonnollista, muttei kuitenkaan uskonnon harjoittamista, kuten valtuutettu itsekin toteaa. Uskonnollisen aiheen tarkastelu on linjassa varhaiskasvatusta ohjaavien asiakirjojen kanssa. Uskonnolliseen juhlapyhään liittyvä tiedollinen aines, sekä juhlien, kertomusten ja perinteiden tunteminen – tässä tapauksessa kristilliseen traditioon kuuluva pääsiäisen tapahtumien tarkastelu – on opetussuunnitelmien mukaisesti yleissivistävää. Tätä yleissivistävyyttä tulee tietenkin laajentaa myös suhteessa kaikkiin katsomuksiin.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun päätöksessä todetaan lisäksi, että “Raamatun tapahtumat, vaikka liittyvätkin ajallisesti Suomessa yleisesti juhlittavaan pääsiäiseen, ovat vahvasti uskonnollisia eivätkä kuulu suomalaiseen, uskonnosta riippumattomaan kulttuuriin.” Herää kysymys, mitä on uskonnosta riippumaton kulttuuri ja kuka sen määrittää? Entäpä ‘suomalainen’ uskonnosta riippumaton kulttuuri? Mistä näkökulmasta katsottuna pääsiäiseen liittyvät Raamatun tapahtumat eivät kuulu kulttuuriin ja kulttuuriperintöön? Eikö myös kristinusko kuulu nykypäivän suomalaiseen kulttuuriin, siinä missä myös islam ja uskonnottomuus? Yleissivistävyyden määritelmää ei voi mielestämme rajata vain uskonnottomaan ja ei-uskonnolliseen ainekseen. Näkemyksemme mukaan demokratian ja oikeusvaltion periaatteiden mukaan on huolestuttavaa, mikäli viranomaiset lähtevät määrittelemää sallittua ja ei-sallittua yleissivistävää tietoainesta.

Moninäkökulmaisuus sekä avoimuus ihmettelylle – myös ristiriitaisuuksille – auttaa lapsia hyväksymään omat, perheensä ja itselle vieraat uskomukset, tavat ja perinteet sekä tutustumaan moninaiseen maailmaan heidän ympärillään. Sitouttamattomuuden periaate varhaiskasvatuksessa toteutuu, kun sensitiivinen henkilöstö ei puheessaan arvota toista katsomusta ylitse muiden eikä sitouta lapsia ajattelemaan tietyllä tavalla. Jää pohdittavaksi, saako varhaiskasvatuksen henkilöstö tukea lasten katsomuksellista ajattelua ja ihmisenä kasvua pelkäämättä indoktrinaatiosyytöksiä, sekä toteuttaa menetelmällisesti rikasta kasvatusta ja tehdä yhteistyötä eri katsomusyhteisöjen kanssa ilman pelkoa liiasta uskonnollisuudesta.

Uskonnolliset tilaisuudet (joissa on uskonnonharjoittamista) ovat asia erikseen. Niilläkin voi olla paikkansa varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa osana lasten identiteettien tukemista, kulttuuritraditioiden eteenpäin siirtämistä sekä itselle vieraaseen tutustumista, kunhan näissä noudatetaan Opetushallituksen ohjeistuksia, ja tilanteet järjestetään pedagogisesti lapset ja huoltajat huomioiden.

Huoli liiasta vai liian vähäisestä katsomuksiin liittyvistä sisällöstä

Yhdenvertaisuusvaltuutettu rinnastaa päätöksessään mielestämme virheellisesti pääsiäisvaelluksen varhaiskasvatuksen juhliin (joista Opetushallitus on erikseen ohjeistanut) ja liittää siihen keskustelun suvivirrestä. Tätä virhetulkintaa on edesauttanut päiväkodin oma selvitys, jossa osin virheellisesti liitetään tapahtuma juhlaan. Päätöksessä viitataan perustuslakivaliokunnan kantaan suvivirren säkeistöistä, joihin sisältyy Jumala ainoastaan kerran. Tästä lienee syntynyt käsitys tilanteen liian uskonnollisesta sisällöstä.

Katsomuskasvatusta lasten kanssa ei voi mielekkäällä tavalla suunnitella ja toteuttaa siten, että on lista sanoista, joita saa käyttää vain kerran tai kaksi, tai mitataan viivoittimella uskontoon liittyvää sisältöä. Tällaisen periaatteen soveltaminen johtaa absurdiin tilanteeseen, jossa kasvattava pohtii, kuinka monta uskonnolliseksi tulkittavaa sanaa yhden katsomuskasvatukseen liittyvän työskentelyn tai päiväkodissa käytävän keskustelun aikana saa sanoa. Kertyneen tutkimustiedon valossa huolta pitäisi ennemminkin kantaa katsomuskasvatuksen liian vähäisestä sisällöstä tai sen puuttumisesta.

Katsomuskasvatus osana ryhmämuotoista kasvatusta

Varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus herättää niin henkilöstössä kuin huoltajissa tunteita. Tämä on inhimillistä ja kuuluu aiheen luonteeseen. Yksilöt myös tulkitsevat uskontoihin liittyviä asioita helposti omista lähtökohdistaan käsin. Kyseisessä tapauksessa huoltaja oli kokenut, että kyse oli uskonnonharjoittamisesta. Sensitiivinen henkilöstö osaa myös huomioida erilaiset subjektiiviset näkemykset. Opetushallituksen ohjeistusten ja Perustuslakivaliokunnan päätösten myötä varhaiskasvatuksessa on vallinnut varsin yhtenevä käsitys siitä, mikä on uskonnonharjoittamista. Tämä on luonnollisesti määritellyt sitä, millä perusteella vaihtoehtoista toimintaa on järjestetty. Tähän myös yhteistyötä tekevät katsomusyhteisöt ovat voineet nojata.

Mielestämme eri tahojen subjektiiviset kokemukset ja tunteet eivät voi määrittää opetuksen ja kasvatuksen sisältöjä. Varhaiskasvatus on ryhmämuotoista kasvatusta ja yksittäisten perheiden toiveet voidaan ottaa huomioon vain tiettyyn rajaan asti. Huoltajat voivat toki esittää katsomuksellisia toiveita, mutta eivät voi määritellä, millaista toimintaa järjestetään, mitä materiaaleja tai menetelmiä käytetään. Lisäksi on tärkeä tiedostaa, että myös lapsella on vapaus tulkita maailmaa itsenäisesti, myös eri tavalla kuin hänen lähipiirissään on tapana. Katsomuskasvatuksen sisällöt nousevat varhaiskasvatuksen yleisestä arvopohjasta, opetussuunnitelman sisällöistä, lapsiryhmän lasten taustoista, lasten mielenkiinnonkohteista sekä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Vanhemmille tulee varhaiskasvatuksessa avata katsomuskasvatuksen luonnetta ja tavoitteita konkreettisin esimerkein osana lapsen varhaiskasvatussuunnitelmakeskustelua tai vanhempainiltaa, ja näin lisätä huoltajien ymmärrystä ja luottamusta lapsensa parhaan toteutumisesta. Yhteistyö perheiden kanssa on varhaiskasvatuksen ydin, ja perheitä on tärkeä kuulla. Katse tulisi yhteistyössä kuitenkin kääntää lapseen ja pedagogiikkaan sekä henkilöstön ammatilliseen taitoon suunnitella ja toteuttaa pedagogista toimintaa. Tärkeää on kehittää henkilöstön taitoja käydä keskustelua huoltajien kanssa tästäkin aihepiiristä.

Huoltajien osallisuuteen ja kasvatusvastuuseen liittyen on mielestämme pedagogisesti perusteltua, että vanhempaa pyydetään keskustelemaan lapsensa kanssa, mikäli lapsi ei huoltajien toiveesta osallistu johonkin päiväkodin toimintaan. Tietysti keskustelua käydään myös päiväkodissa, mutta on toivottavaa, että myös huoltajat käyvät keskustelua perheensä katsomuksesta ja siihen liittyvistä erityiskysymyksistä omien lastensa kanssa. Henkilöstö voi myös kysyä huoltajilta neuvoa, miten haluaisivat lapselleen tietyn asian selitettävän. Tämä tukee päiväkodin ja perheiden yhteistyötä ja auttaa lasta hahmottamaan erilaisia tapoja sekä ymmärtää omaa ja toisten identiteettiä.

Oppimisympäristöjen laajentaminen

Varhaiskasvatuksen monipuolisilla oppimisympäristöillä edistetään lasten kielellistä kehitystä ja kielitietoisuutta sekä tuodaan näkyväksi kulttuurista moninaisuutta. Laadukkaan monikatsomuksellisen katsomuskasvatuksen ei tule jäädä fyysisen oppimisympäristön kannalta vain päiväkodin seinien sisäpuolelle. Opettajan ammatillisuuteen kuuluu tiedostaa esimerkiksi retkiin ja vierailuihin liittyvät monet pedagogiset mahdollisuudet. Toisaalta psyykkisen oppimisympäristön kannalta henkilöstön tulee kaikessa toiminnassa edistää moninaisuuden myönteistä kohtaamista. Lisäksi sosiaalisen oppimisympäristön näkökulmasta lapselle tulee taata mahdollisuus tutkia katsomusten maailmaa yhdessä muiden kanssa, jaettuna ihmisten maailmana, jossa kenenkään katsomusta ei piilotella, väheksytä tai arvoteta.

Katsomusyhteisöt nähdään varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa yhteistyökumppanina, resurssina ja oppimisympäristöjen tarjoajina. Yhteistyötä tulee sävyttää varhaiskasvatuksen henkilöstön ymmärrys siitä, että pedagoginen vastuu säilyy aina varhaiskasvatuksen toimijoilla. Niin kutsuttu ”kädet levällään pedagogiikka”, jossa päiväkodit mieltävät roolinsa evankelisluterilaisen seurakunnan yksipuolisesti suunnitteleman ja toteuttaman toiminnan vastaanottajana, on tullut tiensä päähän. Yhteistyötä tulee suunnitella ja toteuttaa yhdessä, jotta tietämys toiminnan sisällöstä ja läpinäkyvyydestä kasvaa. Yhteistyöhön tulee pyrkiä myös alueen muiden yhteisöjen kuin vain yhden toimijan kanssa. On hyvä tiedostaa, että katsomusyhteisöillä on keskenään erilaiset resurssit ja mahdollisuudet yhteistyöhön. Yhteistyötilanteissa varhaiskasvatuksen henkilöstön tulee olla aktiivisia pedagogeja, jotka osallistuvat lasten oppimisen tukemiseen yhdessä yhteistyötahojen kanssa. Tämä pätee kaikkiin yhteistyötilanteisiin, ei vain katsomuskasvatukseen.

Mikäli päiväkodin katsomuskasvatuksesta puuttuu suunnitelmallisuus sekä moninaiset näkökulmat, on vaarana, että katsomuskasvatus näyttäytyy perheille vain evankelisluterilaisen kirkon tilaisuuksien tai kristinuskon näkökulmien kautta, kuten tässä kyseisessä tapauksessa on voinut käydä. Moninaisuuden puuttuminen ja näkökulmien kapeus lisää kokemusta syrjityksi tulemisesta, mutta ei vain uskonnottomien vaan myös eri vähemmistöuskontojen näkökulmasta.

Kuuluvatko uskonnot marginaaliin?

Yksi haaste tapauksen käsittelyssä ja uutisoinnissa liittyy mielestämme siihen, että siinä puhutaan pääsiäispolusta seurakunnan tarjoamana (uskonnollisena) tilaisuutena eikä kaikille yhteisenä ja yleissivistävänä katsomuskasvatuksena, jollaiseksi se oli järjestäjien toimesta alun perin tarkoitettu. Päiväkoti tai seurakunta ei mieltänyt pääsiäispolkua uskonnolliseksi tilaisuudeksi eikä tarkoitus ollut sitouttaa lapsia uskomaan tietyllä tavalla. Uskonnollisen tilaisuuden tunnusomaisena piirteenä on tähän saakka pidetty uskonnon harjoittamisen elementtejä (rukoilu, siunaus, sakramentti).

Voimassa olevan ohjeistuksen mukaan uskonnollisen tilaisuuden suhteen varhaiskasvatuksen järjestäjällä on vapaus valita, järjestetäänkö näitä varhaiskasvatuspäivän aikana. Tällöin lapsen huoltaja ilmoittaa osallistumisesta. Uskonnollisen tilaisuuden rinnalle tulee aina järjestää vaihtoehtoista ja mielekästä toimintaa lapsille, jotka eivät osallistu uskonnolliseen tilaisuuteen. Tässä tapauksessa vaatimus rinnakkaisen sisällön järjestämisestä ei ollut alun perin perusteltu. Tilanteen monimutkaisuutta lisää se, että yhdenvertaisuusvaltuutettu lähti tapauksen yhteydessä määrittelemään uskonnollisen tilaisuuden käsitettä uudelleen jälkikäteen.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan se, että tilaisuus ei “sisällä varsinaista uskonnon harjoittamista (esimerkiksi rukoilemista tai sakramenttia), ei kuitenkaan tee tilaisuudesta uskonnotonta, yleissivistävää tai kaikille sopivaa. Seurakunnan tiloissa järjestetty pääsiäisvaellus, joka sisältää näytelmäkatkelmia Raamatun kertomusten sisällöstä, on arviomme mukaan uskonnollinen tapahtuma, jonka rinnalla tulee kirkkoon kuulumattomille ja muille halukkaille järjestää kaikille sopiva uskonnoton tapahtuma.”

Tapauksen käsittely mediassa ja yhdenvertaisuusvaltuutetun päätöksessä heijastelee mielestämme yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa tunteet näyttävät kärjistyvän eri tavalla ajattelevien ja uskovien välillä, ja jossa uskonto yhtenä kasvatuksen ja opetuksen vaikeana aiheena (ks. aiheesta esim. HS 29.10.22) pyritään työntämään marginaaliin. Tämä ei kuitenkaan tapahdu varhaiskasvatusta määrittävien asiakirjojen eikä Opetushallituksen taholta, vaan paine tulee toimittajilta sekä virkamiehiltä, jotka näyttävät tulkitsevan uskonnonvapautta negaatioiden kautta ja liittävän uskonnottomuuden neutraliteetin periaatteeseen.

Katsomuskasvatus on osa varhaispedagogiikkaa

Keskustelua varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksesta on osaltaan vaikeuttanut se, että sitä tulkitaan helposti perusopetuksen katsomusopetuksesta käsin. Tällöin kahden eri oppiaineen, uskonnon ja elämänkatsomustiedon, opetusta pidetään tarkastelun lähtökohtana, josta ikään kuin ”siivilöidään” näkökulmia varhaiskasvatukseen. Tällainen näkökulma on vaikeuttanut paitsi aidosti moninaisen ja inklusiivisen katsomuskäsitteen myös varhaispedagogiikan omaleimaisuuden ymmärtämistä.

Katsomuskasvatuksen tulee profiloitua ensisijaisesti varhaiskasvatuksen pedagogiikasta ja tutkimuksesta käsin. Siinä lapsi on kaiken pedagogisen ajattelun ja toiminnan lähtökohta. Pienen lapsen oppiminen on erityistä ja erilaista verrattuna kouluikäiseen ja oppiainejakoiseen opetukseen. Suomalaisessa varhaiskasvatusajattelussa korostuu lapsi- ja oppimiskäsitys, jonka mukaan oppiminen on kokonaisvaltaista ja vuorovaikutuksessa tapahtuvaa, kehollisuuden, toiminnallisuuden, moniaistisuuden sekä tunteet ja kokemuksellisuuden huomioivaa.

Päätökseen liitetystä päiväkodin selvityksestä voi lukea, että pääsiäisen tapahtumat esitettiin “olipa kerran” -tyyppisellä tarinallisella tavalla, jossa hyödynnettiin draamallisuutta. Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan sisältö oli kuitenkin liian uskonnollista, jotta se olisi ollut yleissivistävää. Pedagogisesti mietityttää, miten ja millä tavalla kertomus olisi kuulunut esittää. Tarinat, kertomukset, draama, leikillisyys, taide ja musiikki ovat varhaiskasvatuksen menetelmiä, myös katsomuskasvatuksessa. Kaikki varhaiskasvatuksessa käytössä olevat menetelmät soveltuvat myös katsomuskasvatukseen. Varhaiskasvatusikäinen lapsi oppii yksilönä ja yhdessä muiden kanssa ympäröivää kulttuuriaan tarkkailemalla, tulkitsemalla, suodattamalla, sekä kulttuuria uusintamalla ja muokkaamalla.

Varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksen pedagogiikan tutkiminen ja kehittäminen on Suomessa vasta alkutaipaleellaan, eikä varhaiskasvatuksen opettajan katsomuksiin liittyvään osaamiseen ole juurikaan kiinnitetty huomiota. Katsomuksiin liittyvä kasvatus ja opetus varhaiskasvatuksessa on myös jäänyt teoreettisesti ja pedagogisesti alueeksi, jota on kehitetty vähän. Kansallisten selvitysten kautta on myös ilmennyt, että katsomuksiin liittyvässä kasvatuksessa ja opetuksessa on epäselvyyttä. On olemassa paitsi tutkimusnäyttöä, myös täydennyskoulutustarpeen kautta kertynyttä tietoa siitä, että varhaiskasvatuksen katsomuskasvatus ei toteudu sellaisena kuin se asiakirjojen mukaan tulisi toteutua. (ks. Poulter & Lamminmäki-Vartia & Castillo 2021.)

Varhaiskasvatukseen liittyy tällä hetkellä resursseihin, asenteisiin ja ideologioihin liittyviä jännitteitä ja haasteita, jotka heijastuvat opettajan mahdollisuuksiin kehittää katsomuskasvatuksellista osaamista ja toimintaa lapsiryhmässä. Varhaiskasvatuksen opettajankoulutuksessa eri yliopistoissa ei riittävällä tavalla anneta valmiuksia kohdata katsomuksellista moninaisuutta ja tähän liittyvää pedagogiikkaa. Lisäksi varhaiskasvatuksen henkilöstöltä näyttäisi puuttuvan katsomuskasvatukseen liittyvää osaamista ja uskallusta toteuttaa sitä. Katsomuskasvatus on myös jäänyt sivuun kansallisista varhaiskasvatuksen arvioinneista, eikä sitä ole otettu kehittämiskohteeksi kuntatasolla.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että keskustelu päiväkotien ja seurakuntien välisestä yhteistyöstä ja katsomuskasvatuksen sisällöistä ylittää säännöllisesti mediakynnyksen. Nykytilanteen ymmärtämiseen tarvitaan tietoa varhaiskasvatuksen kenttäperinteestä, jossa aikoinaan päivähoidon uskontokasvatus pyrittiin siirtämään evankelisluterilaisten seurakuntien vastuulle. Epätietoisuutta on lisännyt myös katsomuskasvatuksen käsitteellinen muutos, jossa uskontokasvatus on laajentunut käsittämään kaikkien lapsiryhmässä läsnä olevien uskontojen lisäksi myös uskonnottomuuden. Myös sitouttamattomuuden periaatteen ymmärtämisessä on ollut haasteita. Lisäksi yhdenvertaisuuden ja inklusiivisuuden kapea tulkinta on synnyttänyt pedagogiikkaa, jossa uskonnolliset ilmiöt, tilat ja kertomukset häivytetään lapsen kokemusmahdollisuuksien ulkopuolelle.

Tukea ja pedagogista materiaalia on saatavilla

Opetus- ja kulttuuriministeriö on vastikään rahoittanut kehittämis- ja tutkimushankkeen Monikatsomukselliset oppimisen tilat varhaiskasvatuksessa, Creating Spaces for Diversity of Worldviews in ECEC (2018–2021). Tässä Helsingin yliopiston, Oulun yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston hankkeessa kehitettiin opettajien osaamista katsomukselliseen moninaisuuteen ja katsomuskasvatukseen liittyen. https://blogs.helsinki.fi/monikatsomukselliset-tilat-varhaiskasvatuksessa/. Hankkeessa on julkaistu tieteellisiä artikkeleita sekä tuotettu erittäin laaja ja tasokas avoimesti saatavilla oleva menetelmällinen aineisto, jota voi hyödyntää sekä opettajankoulutuksessa että varhaiskasvatuksessa. Pedagogisen materiaalin valmistamisessa on rohkeasti kokeiltu yhteisöllisen innovoinnin voimaa ja kutsuttu kehittämiseen mukaan opiskelijoita, katsomusyhteisöjä ja museotoimijoita. Erityisenä näkökulmana kehittämistyössä on ollut ennakkoluuloton tilallisuuden pedagogiikan hyödyntäminen.

Lisäksi yhteistyössä Opetushallituksen kanssa on laadittu ja julkaistu kattava tukimateriaali Katsomuskasvatus varhaiskasvatuksessa ja esiopetuksessa https://www.oph.fi/fi/katsomuskasvatus-varhaiskasvatuksessa-ja-esiopetuksessa. Tukimateriaalissa on avattu katsomuskasvatuksen perusteita, sisältöjä, yhteistyötä huoltajien ja katsomusyhteisöjen kanssa, sekä koottu laaja materiaalipankki. Tukimateriaali hyödyntää viimeisintä alan tutkimusta, kokoaa olemassa olevaa materiaalia sekä tukee menetelmällisesti monipuolisen varhaispedagogiikan toteuttamista.

Hankkeen loppuraportti suosituksineen on julkaistu ja se on luettavissa: Poulter, S., Lamminmäki-Vartia, S., & Castillo, K. (2021). Monikatsomukselliset oppimisen tilat varhaiskasvatuksessa: Opettajan katsomuksellista osaamista kehittämässä. Helsingin yliopisto, http://hdl.handle.net/10138/337816

Lopuksi

Yhdenvertaisuusvaltuutetun päätöksen ja siitä käydyn mediakeskustelun vuoksi on vaarana, että päiväkodeissa aletaan varmuuden vuoksi järjestää rinnakkaisia tai korvaavia toimintoja aina kun on kyse katsomuskasvatuksesta. Tämä vesittää katsomuskasvatuksen periaatteet. Katsomuskasvatuksen pedagogiikkaa ei kehitetä siten, että ollaan jatkuvasti huolissaan siitä, mitä uskaltaa sanoa tai tehdä, tai pelätään eri tahojen tulkintoja, ihmisten tunteita tai uhkasakkoja. Katsomuskasvatusta, kuten muitakin oppimisenalueita, tulee suunnitella, toteuttaa ja arvioida osana varhaiskasvatuksen kokonaisuutta.

Katsomuskasvatuksen osalta tämä tarkoittaa sitä, että välillä syvennytään tarkastelemaan esimerkiksi pääsiäisen juhlaperinnettä kristinuskon näkökulmasta huomioiden vaikkapa luterilaiset ja ortodoksiset perinteet. Seuraavalla viikolla voidaan puhua uskonnottomista juhlista ja kolmannella viikolla nostetaan kenties esiin islamin Ramadan ja id-juhlaperinne. Pedagogisesti on siis kyse siitä, miten yksittäinen oppimistilanne, vierailu tai työskentely asettuu varhaiskasvatuksen kokonaisuuteen lukukauden tai toimintavuoden aikana. Yhteen työskentelyyn tai vierailuun ei myöskään ole tarkoituksen mukaista tuoda esiin kaikkien katsomusten näkökulmia kyseessä olevaan asiaan, vaan ilmiöiden laajentaminen ja solmiutuminen toisiinsa tuodaan luontevasti esiin keskusteluissa ja työskentelyissä matkan varrella.

Sanavalinnat ovat omiaan hämmentämään varhaiskasvatuksen kenttää. Kantaa otettaessa ja aiheesta uutisoitaessa tulisi mielestämme käyttää ensisijaisesti niitä käsitteitä, joita kasvatuksen ja koulutuksen kontekstissa on totuttu aiheeseen liittyen käyttämään ja joihin myös vallitsevat ohjeistukset ja opetussuunnitelmat ohjaavat. Kyseisessä tapauksessa ymmärrämme yhdenvertaisuusvaltuutetun tarpeen puuttua tilanteeseen ja käsitellä heille tehtyä kantelua. Yhdenvertaisuuden tavoittelemiseksi ja muutokseen pyrkimiseksi huomio tulisi olla pedagogisen johtamisen vahvistamisessa sekä henkilöstön ammatillisen ja menetelmällisen osaamisen kehittämisessä.

Toivomme tutkijoina ja opettajankouluttajina, että tämän tapauksen myötä katsomuskasvatukseen oppimisenalueena aletaan suhtautua päiväkodeissa vakavasti, ja myös kehittää sitä paikallistasolla osana muuta varhaiskasvatuksen sisällöllistä kehittämistä. Myös tuleville varhaiskasvatuksen opettajille tulee yliopistoissa antaa riittävät valmiudet katsomuskasvatuksen toteuttamiseen moninaisissa lapsiryhmissä. Katsomuskasvatus tulee jatkossakin nähdä osana kieli- ja kulttuuritietoista varhaiskasvatusta ja esiopetusta sekä varhaispedagogiikkaa.

Kannanoton ovat allekirjoittaneet:

Saila Poulter, uskonnondidaktiikan yliopistolehtori, Helsingin yliopisto, dosentti

Silja Lamminmäki-Vartia, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto, varhaiskasvatuksen opettaja

Ismo Pellikka, lehtori, Itä-Suomen yliopisto

Linda Eriksson, universitetslärare och doktorand (Åbo Akademi), lärare i småbarnspedagogik

Elina Kuusisto, dosentti, yliopistonlehtori (moninaisuus ja inklusiivinen kasvatus), Tampereen yliopisto

Essi Ikonen, tutkijatohtori (kasvatustiede, filosofia), Helsingin yliopisto / Århusin yliopisto

Risto Aikonen, ortodoksisen uskontopedagogiikan lehtori, Itä-Suomen yliopisto

Inkeri Rissanen, dosentti, yliopistonlehtori (monikulttuurisuuskasvatus), Tampereen yliopisto

Juha Mikkonen, lehtori, Oulun yliopisto/Oulun normaalikoulu, katsomus- ja historia-aineet, psykologia ja filosofia sekä katsomusaineiden didaktiikka

Katja Castillo, väitöskirjatutkija, yliopisto-opettaja (katsomusaineet ja katsomuskasvatus), Oulun yliopisto

Inkeri Ruokonen, Varhaiskasvatuksen pedagogiikan professori, Turun yliopisto

Niina Putkonen, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Marjaana Kavonius, yliopistonlehtori (katsomusaineiden didaktiikka)

Arto Kallioniemi, uskonnon didaktiikan professori, Helsingin yliopisto

Elisa Balčin, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Antti Räsänen, uskonnonpedagogiikan professori, Helsingin yliopisto

Anuleena Kimanen, uskonnon ja historian didaktiikan yliopistonlehtori, Turun yliopisto

Arniika Kuusisto, varhaiskasvatuksen professori, Helsingin yliopisto

Outi Arvola, KT, Avaimia yhteiseen ymmärrykseen-tutkimushanke, Turun yliopisto, lehtori

Anna-Leena Lastikka, KL, Avaimia yhteiseen ymmärrykseen-tutkimushanke, Turun yliopisto

Raili Keränen-Pantsu, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Martin Ubani, uskonnonpedagogiikan professori, Itä-Suomen yliopisto