Sakari Kiiskinen: Yhdeksän teesiä kirkolle purkamisesta, avartamisesta ja toiveista

Reformaation jatkuessa myös 2000-luvulla…

 1 … on aika palata uskon tunnustamisen ytimeen!

”Jeesus Kristus on Herra” (Fil. 2:11) edustaa uskontunnustusten vanhinta perinnettä. On perusteltua väittää, että se on myös tärkein.

Siitä avautuu herruus Jumalan valtakunnassa. Jeesus on uudistanut vammautuneet ja vääristyneet herruudet tulemalla opettajana, parantajana, yksinkertaisen elämän esikuvana, elämän veden ja leivän jakajana, syntien anteeksi antajana, raskaan ristin tien kulkijana ja ylösnousseena turmiovaltojen voittajana elämän – ajallisen ja ikuisen – lahjoittajaksi, pelastajaksemme ja ystäväksemme. Eikä vain häneen tietoisesti tunnustautuville; hän tuli antamaan elämän koko maailmalle.

Tunnustuksista vanhin haastaa meitä kuulemaan Jeesusta itseään ja kysymään, turvaudummeko ja sitoudummeko me häneen vai emme, ja jos tunnustaudumme, niin miten? Näemmekö ymmärryksemme ja kilvoittelumme rajallisuuden ja ystävyyden tarpeemme? Kuinka rakennamme sitä aikuisuutta, johon meitä Raamatun kehotuksissa monipuolisesti ohjataan?

Entä vetävätkö raamatullisuutemme, evankelisuutemme, körttiläisyytemme, katolisuutemme, ortodoksisuutemme tms. perinteet ja inhimilliset auktoriteetit meitä Herraamme kohti vai vieraannuttavatko ne hänestä? Mikä niissä on aikasidonnaista, mikä alkuperäistä?

Kirkkojen maailmanneuvoston syntyminen sekä roomalaiskatolisen kirkon Vatikaanin II-konsiili toisen maailmansodan jälkeen ovat toivon merkkejä. On haluttu sitoutua enemmän siihen, mikä uskossamme yhdistää kuin erottaa. On alettu rakentaa yhteyttä entisten raja-aitojen sijaan.

Uusia tunnustuksia voidaan laatia vapaasti alkuperäisimmän tunnustuksen hengessä uskonkuuliaisuuden kirkastamiseksi, kiitollisuuden osoittamiseksi pelastustyöstä ja yhteyden rakentamiseksi!

2 …tulee rakentua koko Isä-rukouksesta!

Jeesus on antanut Isä-rukouksen meille taivaan valtakunnan portiksi ja uskon matkaevääksi. Se on myös teologiamme ja ihmiskäsityksemme perusta. Sen varjoon jääneiden osien merkitystä tulee kirkastaa entisestään. Tässä liitytään Luukkaan evankeliumin perinteeseen.

Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi! Jeesus on rakentanut meille tämän sillan Vanhassa Testamentissa ilmoitetun korkeuksissa olevan pelättävän Jumalan ja Uuden liiton läsnä olevan, rakastavan ja armahtavan taivaallisen Isän välille. Hän ohjaa meitä siunaukselliseen pyhän Jumalan nimen lausumiseen, joka on Hänen kunnioittamistaan, Häneen turvaamistaan ja sitoutumistaan sekä Hänen valtuuttamanaan toimimista. Nämä näköalat heijastavat Jumalan pyhyyden suurta mysteeria!

Tulkoon sinun valtakuntasi! Isän lahjoja koko ihmiskunnalle ovat mm. valta, vapaus, luomakunnan antimista nauttimisen oikeus. Tehtävänämme on rakastaa lähimmäisiämme, toimia oikeamielisesti, viljellä ja varjella luontoa ja kulttuureja. Lahjat ja tehtävät haastavat ja tukevat kasvua näkemykselliseen ja vastuulliseen aikuisuuteen niin persoonina kuin kirkkojen ja yhteiskuntien jäseninä. Jumalan valtakunta synnyttää iloa ja rauhaa Jumalan kanssa ja ihmisten välille.

 Äläkä saata meitä kiusaukseen! Elämme arvotustaistelujen keskellä, ”Elämänpuun ja hyvän ja pahantiedon [sekoittamisen] puun välissä”! Mutta kilvoittelussamme emme ole yksin. Meitä puhutellaan, jotta voisimme tehdä hyviä valintoja. Aina emme silti niitä tee; rukous tulee alkaa alusta…

 Isä-rukous on aarre, joka auttaa elämään henkilökohtaisesti ja yhdessä Jumalan valtakunnassa. Se vahvistaa rukouselämäämme. Se tukee tutkimaan Sanaa entistä juurevammin. Se rakentaa hiljaisuutta ja yksinkertaisia elämäntapoja. Se eheyttää niin sisäisesti kuin yhteisöllisestikin! Se ohjaa toimimaan hyvä ja oikean puolesta. Rukouksen sana ”me” tarkoittaa koko ihmiskuntaa – ehkä luomakuntaakin.

3 …on aika tutkia Jumalan pelastavaa työtä koko kristikunnan historiassa

Jumalaan turvaajat kautta vuosituhansien ovat olleet lahjoineen ja puutteineen rakentamassa Jumalan valtakuntaa kirkastaen sen aarteita, mutta myös synnyttäen vinoutumia.

On tarpeen tehdä entistä tutummaksi koko kristikunnan historia sen eri perinteitä sekä eri aikakausien kilvoittelijoita myöten. Tarjolla on entistä monipuolisemmin tunnettu Raamatun historia. Tutustuttavaa riittää alkuvuosisatojen kilvoittelijoista ja ekumeenisista konsiileista nykyaikaan asti. Kristinusko ei protestanteillekaan alkanut Lutherista – hän olisi ollut viimeinen sellaista väittämään!

Meitä kutsutaan sitoutumaan siihen, mikä kirkastetaan hyväksi ja korjaamaan niitä asioita, mitkä osoitetaan puutteelliseksi tai vinoutuneiksi.

Ensin mainittuun kuuluvat erityisesti armon sisäistyneet aarteet ja arkinen uskon todeksi eläminen. Jälkimmäiseen varsinkin oppiriidat sekä toisinajattelijoiden ja muihin uskontoihin kuuluneiden vainot. Omana teollistuneiden maitten kristittyjen korkean elintason aikana parannusta tarvitsemme erityisesti heikossa asemassa olevien näennäisestä puolustamisesta ja murusilla auttamisesta.

4 …on aika tehdä merkittävä kädenojennus kristikunnan yhteyden vahvistamiselle!

Luterilaisina tunnustamme pelastaviksi sakramenteiksi vain Jeesuksen asettamat kasteen ja ehtoollisen. Luther hylkäsi muut sakramentit korostaen Raamatun perinnettä ja kaikkien yleistä pappeutta sekä torjuen papiston vallankäytön vääristymiä.

Silti voimme kysyä, eikö Jumala ole halunnut siunata omiaan ja vahvistaa heidän uskoaan myös Pyhän Hengen kristikunnalle kirkastamien lahjojen kautta? Niinpä myös omassa kirkossamme ovat käytössä sairaan voitelua lukuun ottamatta myös kaikki muut vanhojen kirkkojen pyhät toimitukset.

Jeesus asetti työnsä kriteeriksi hedelmien tutkimisen: tukevatko myös jälkimmäiset Jumalan valtakunnan työtä vai vahingoittavatko ne sitä? Eikö vastaus ole: myös kirkon ja Pyhän Hengen asettamat sakramentit tukevat Jumalan valtakunnan työtä oikein hengellisesti käytettyinä?

Myös luterilaisten ja muiden protestanttien kirkkokuntien on syytä ottaa yhteyttä syventäviä askeleita omalta puoleltaan. Jakamattoman kirkon yhteiseen sakramenttiperinteeseen palaaminen on tällainen tärkeä askel. Se ei vähennä protestantismissa löydettyä armon merkitystä. Sen sijaan se poistaa yhden esteen korostaa evankeliumia vanhojen kirkkokuntien rinnalla ja auttaa vastaamaan Jeesuksen kehotukseen, ”että he kaikki olisivat yhtä” (Joh.17:21).

Tunnustakaamme siksi myös rippi, konfirmaatio, avioliittoon vihkiminen, papiksi vihkiminen sekä sairaan voitelu varhaisen kristikunnan ja kolmiyhteisen Jumalan jo varhain rakentamiksi uskonelämää, arjen kilvoittelua ja yhteisöllisyyttä vahvistaviksi ja siunausta välittäviksi sakramenteiksi, pyhiksi toimituksiksi, sillä sellaisiahan ne ovat.

5 …on aika vastata kulttuurimme tervehdyttämisen haasteeseen

Kulttuuriemme vammautumisen kierteiden hoitamista on jatkettava määrätietoisesti. Hoidettavaa löytyy paitsi Augustinuksen perisynti- ja ennaltamääräämis-opeista myös muista katsomuksellisista lankeemuksista kuten järkeä palvovasta hellenistisestä filosofiasta, keskiajan nominalismista sekä uuden ajan aatteiden umpikujista ja aitoja tieteitä hämärtävistä ideologioista, joitten perusteella on luotu ihmis- ja luontoarvoja murentavia ylä- ja alakulttuureja sekä poliittisia ja talousratkaisuja.

Luomisusko perustelee luovuttamattoman ihmisarvon ja alkuperäisluonnon suojelutarpeen sekä muut humaanit arvot. Niiden avulla voidaan yksilöiden ja eturyhmien itsekkyyttä suitsia ja oikeudenmukaisuutta, solidaarisuutta ja ehjiä elämänmuotoja vahvistaa.

Omien juurtemme puhdistuessa voivat niin hengelliset aarteet, filosofiemme syvällisimmät löydöt sekä aidot tieteet muodostaa kulttuuriamme rakentavan kolmisäikeisen langan, joka eheyttää, ravitsee ja vahvistaa sisäistä maailmamme, ihmissuhteittemme ja elämäntapojamme sekä perustuslakien tuella rakennettuja demokraattisia järjestelmiä että niissä toimivia kansalaisyhteiskuntia.

Vastineeksi saamme nauttia ilosanoman runsaista lahjoista, oikeamielisyyden, anteeksiannon ja yhteyden siunauksista arjessa ja juhlassa.

6 …on aika kierrättää voimavaroja

Kirkkomme, seurakuntien, järjestöjen, kulmakuntien ym. raikkaat visionaarit ja ehjien elämänmallien rakentajat tulee saada sijaisjärjestelyin tm. kiertämään jonkun osan työajastaan maita ja mantuja, herättelemään ja ”hiljentämään” uskon aarteiden tutkimiseen ja sisäistämiseen sekä tukemaan valoisia koulutus-, palvelu- ja toimintayhteisöjä!

Tässä on hedelmällinen mahdollisuus kirkolliskokoukselle ja kirkkomme keskushallinnolle

7 …on aika tunnustaa Jeesuksen syntymän apostolisen perimätiedon syrjäyttäminen

Uudessa Testamentissa apostoli Paavalin ja evankelista Luukkaan perinne eroaa evankelista Matteuksen tulkinnasta siitä, kuinka Jeesus on Daavidin jälkeläinen, luvattu messias ja Jumalan poika.

Apostolinen perinne ilmenee Paavalin kirjeestä roomalaisille (n. v. 56 jKr). Hän todistaa Jeesuksen, Jumalan Pojan, syntyneen ”lihan puolesta Daavidin siemenestä” ja ”pyhyyden Hengen puolesta kuolleista nousemisen kautta asetetun Jumalan Pojaksi voimassa” (Room. 1:1-4, v. 1938 käännös).

Matteuksen evankeliumi on nähtävästi kirjoitettu 70-luvulla jKr. Antiokiassa juutalaisten epäonnistuneen kapinan jälkeen. Se alkaa Jeesuksen sukuluettelolla, mihin kuuluu maininta, että Jeesus on Daavidin poika. Apostolisesta traditiosta poiketen siinä opetetaan Pyhän Hengen hedelmöittäneen Marian, mikä ”havaittiin” ennen avioelämän alkamista. Kirjoittaja ei kerro, minne katosi Jeesuksen sukulaisuus kuningas Daavidiin eikä sitä, miten em. havainto oli mahdollinen.

Paavalin todistusta tukee evankelista Luukas kirjoittaessaan 80-luvulla jKr. Jeesuksesta: ”Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen.” (Luuk. 1:32) sekä Mariasta: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi” (Luuk.1:35).

Luukkaan evankeliumi yhdistää Vanhan ja Uuden Testamentin todistukset Jumalan toiminnasta. Jumalan valitut täyttyvät Pyhällä Hengellä, kun Henki valtaa heidät. Tämän perinteen mukaan Jeesuksen biologinen isä on Daavidin jälkeläisiin kuulunut Joosef. Pyhän Hengen työn kautta häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Tämä vahvistetaan Jeesuksen kasteen ja ylösnousemuksen todistuksissa. Näin Jeesus toteutti ainutkertaisen pelastajan tehtävänsä.

Uskontunnustusten laatimiseen liittyy traaginen vaihe alkukirkon historiaa. Jerusalemista sotaa Antiokiaan paenneet ebioniitit (köyhät) eli Jeesuksen äidin ja veljien kanssa eläneet alkukristityt ja heidän jälkeläisensä eivät Matteuksen evankeliumin tulkintaa Jeesuksen synnystä missään vaiheessa hyväksyneet. Syynä oli mitä ilmeisimmin se, että he olivat säilyttäneet suullisena perimätietona Jeesuksen äidin kertomukset Jeesuksen syntymästä ja elämänvaiheista.

Tätä todistusta ei myöhempinä vuosisatoina enää arvostettu. Seurauksena oli, että ebioniitit sittemmin erotettiin muitten kristittyjen yhteydestä. Näin alkukirkon vanhin perinne vähitellen katosi! Apostoli Paavalin ja Luukkaan evankeliumin apostolista todistusta ei voitu muuttaa, mutta se jätettiin huomiotta ja Matteuksen evankeliumin tulkinta otettiin uskontunnustusten pohjaksi.                                                                                                                                        *

Kun Jeesus kutsui itseään Ihmisen Pojaksi, ilmaisu avautuu Uuden Testamentin vanhimpien todistusten valossa moniulotteisempana kuin teologien myöhemmin hengelliseksi kaventama tulkinta.  Tämä on kristinopillista perinnettä päivitettäessä syytä todeta

8 …on aika korjata Paavalin 1. kirjeeseen korinttilaisille on tehty räikeä lisäys

On myös oikaistava laajasti vaikuttanut vaimojen vaientamiskäsky (1.Kor.14: 33b – 38): se ei ole Paavalin omaa tekstiä eikä vastaa alkukirkon käytäntöä, vaan on myöhempi jyrkkä kirkkopoliittinen lisäys. Lisäystä tukemaan lienee kirjoitettu myös ensimmäinen kirje Timoteukselle.

Perusteina oikaisulle ovat, että lisäys sotii kaikkia Paavalin omia tekstejä vastaan. Selkeimmin Paavalin käytäntö ilmenee hänen kirjeessään roomalaisille sen 16-luvussa, jossa naiset ovat julistus- ja palvelutyössä tasavertaisesti esillä ja naisjulistaja Juniaa mainitaan arvostetuksi apostoliksi. Galatalaiskirjeen 3:28 jakeessa Paavali todistaa siitä, että Kristuksessa eli evankeliumin asialla ei ole eroa miesten ja naisten välillä. Paavalin kirjeiden lopussa ovat myös yhtäläiset lämpimät tervehdykset seurakuntien mies- ja naisvastuunkantajille. Erityisen näkyvää on toimeliaan Priskan arvostus.

Tarkkasilmäinen lukija voi itse havaita, että jälkeenpäin tehdyn lisäyksen ’saumat’ näkyvät yhä, sillä lisääjä tai lisääjät eivät ole rohjenneet muuttaa Paavalin omaa tekstiä. Niinpä kielillä puhumista koskeva sävyisä ohje, joka alkaa 1. Kor.14:29-33a, jatkuu yhtä sävyisästi jakeissa 39-40. Väliin laitettu lisäys on sävyltään ja sisällöltään Paavalille vieraalla tavalla tuohtunut. Siinä väitetään virheellisesti kiellon perustuvan sekä alkukirkon kaikkien seurakuntien käytäntöön, että suoraan Kristuksen käskyyn ja moititaan naisten luulevan evankeliumin lähteneen heistä liikkeelle.

Taustan omavaltaiselle lisäykselle muodostaa apostolisen kauden jälkeistä ajan henkeä heijastanut sukupuoliroolien jyrkkeneminen. Esimerkkinä on 100-luvun lopulla vaikuttanut Tertullianus, joka kirjoitti tuohtuneesti: ”He [naiset] ovat kyllin julkeita opettaakseen, käydäkseen opillisia väittelyitä – – ehkä jopa kastaakseen.” ( Lähde: Mitä Varhaiset kristitys uskoivat, H. Räisänen s. 301 )

Lisäyksen varhainen ajankohta (toinen kristillinen vuosisata?) on mahdollistanut sen, että alkuperäisesta kirjeestä liikkeellä olleet suhteellisen harvat kopiot on ollut mahdollista hävittää.

Vaikka Raamattu on maailman yksityiskohtaisimmin tutkittu teos, on varsin helposti tunnistettava jyrkkä lisäys saanut olla rauhassa lähes 1800 vuotta. Kertooko se siitä, että miehistä ylivaltaa ajanutta kirkkopolitiikkaa on harrastettu myös Raamatun tutkimuksen alueella omaan aikaamme asti?

Oikaisu on vahva haaste niin katoliselle ja ortodoksiselle kirkolle kuin heillekin, jotka ovat tehneet tästä protestattisia kirkkoja jakavan opinkappaleen.

Naispappeuden hyväksyneet protestantit ovat siis palanneet alkukristilliseen perinteeseen. Jäämme luottavasti odottamaan ensimmäistä naispaavia ja ortodoksista patriarkkaa

9 …on tarpeen kysyä: uskonko Jumalan pelastusyöhön vaiko ideologiaani?

Tee se mm. testaamalla, haastaako tämän teesilistan alku vaiko sen loppu sinua enemmän?

– Sakari Kiiskinen –

”Olen täysinpalvellut yliopistopappi, nykyään rovasti Lappeenrannasta.”Jatkoajalla” toimin pari vuotta Lappeenrannan evl. seurakuntien reformaationprojektisihteerinä eli lähinnä reformaatiojuhlavuoden tapahtumien- ja sisältöjen tuottajana sekä vapaaehtoityömallien kehittäjänä. Eläkkeellä 1.1.2018 alkaen.”