Sakari Vainikka: Teologia ei voi tanssia yhdellä jalalla

”Tämä on Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu. Tämä on Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Monet ovat kuulleet nämä sanat luterilaisessa ehtoollismessussa. Kristuksen ristinkuolema oli uhri, joka annettiin meidän pelastumiseksemme. Ajatus toisen puolesta annettavasta uhrista on vaikea ymmärtää ja kuitenkin Raamatussa siitä puhutaan enemmän kuin mistään muusta. Vanhassa testamentissa sana uhri ja yhdyssanat, kuten uhrilahja, uhrikelpoinen, uhrilupaus sekä teonsana uhrata eri muodoissaan esiintyy satoja kertoja.

Vanhan testamentin uhri oli toimitus, jossa ihmisten synnit ikään kuin siirrettiin uhrieläimeen, joka sitten menetti henkensä tai ajettiin erämaahan harhailemaan syntien sovitukseksi. Tällainen uhri voi parhaimmillaankin toimia vain kalpeana vertauskuvana, koska synti on tietoisena ja tahtoen tehty irtautuminen Jumalan yhteydestä, eikä sen seurauksia voi siirtää sellaisen olennon kannettavaksi, jolla ei ole tietoisuutta Jumalasta eikä juuri tahtoakaan.

”Ottaako uhriliha muka pois sinun pahuutesi, niin että voit sitten riemuita”? (Jer. 11:15b) ”Laissa on vain varjo tulevasta paremmasta todellisuudesta, ei sen varsinaista ilmentymää. Vaikka lain määräämät uhrit toistetaan vuodesta vuoteen, laki ei ikinä pysty tekemään pysyvästi täydellisiksi niitä, jotka astuvat Jumalan eteen” (Hepr. 10:1). Näillä uhreilla oli pakanalliset esikuvansa, joihin ne kovin helposti palasivat, ja monesti ne muistuttivat sitä henkistä tilaa, joka on ominaista oman aikamme materian palvonnalle: ”Horebin juurella he valoivat sonnin ja kumarsivat tekemäänsä patsasta. He vaihtoivat Herran, Kunniansa, ruohoa syövän naudan kuvaan” (Ps. 106:19-20). Vanhan testamentin uhrikäytäntö kirkastui Uudessa testamentissa, jolloin se sai koko maailmaa koskevan merkityksensä: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden” (2. Kor. 5:21).

Juutalaiseen uskontoon kuuluneet uhrimenot loppuivat vuonna 70, kun Rooman legioonat tuhosivat kenraali Tituksen johdolla Jerusalemin temppelin. Jo ennen tätä monissa Vanhan testamentin teksteissä uhrin sisältö nähtiin hengellisesti: ”Kääntykää Herran puoleen, huulillanne vilpittömät sanat, sanokaa hänelle: Anna kaikki meidän syntimme anteeksi ja ota vastaa paras lahjamme: me tuomme sinulle uhriksi rukouksemme, huultemme hedelmän” (Hoos. 14:3). ”Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala” (Ps. 51:19)

Jeesus puhuu uhrilahjasta, jota ollaan jo viemässä alttarille, kun mieleen tulee, että välit lähimmäisen kanssa eivät ole kunnossa. Lahjat on jätettävä niille sijoilleen ja käytävä ensin tekemässä sovinto (Matt. 5:23-24). Myöhemmin Jeesus siteeraa Hoosean kirjaa ja kehottaa seuraajiaan tutkimaan itseään ja pohtimaan, mitä tarkoittaa
”uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja” (Hoos. 6:6, Matt. 9:13). Kristinuskon ydin on Jeesuksen sanoissa ”Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä” (Joh. 17:19). Ja näitä totuuden pyhittämiä apostoli kehottaa antamaan koko elämänsä pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi (Room. 12:1).

Korkein synneistä puhdistava uhri on elämä, joka annetaan toisen puolesta: ”Anteeksianto ei ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta” (Hepr. 9:22)

Maximilian Kolbe oli puolalainen fransiskaanimunkki ja katolinen pappi. Saksan miehitettyä Puolan syksyllä 1939 Kolbelle tarjottiin mahdollisuutta tulla merkityksi Deutsche Volkliste –nimiseen rekisteriin, joka olisi antanut hänelle samat oikeudet, jotka oli Saksan kansalaisilla. Kolbe kieltäytyi, mikä johti siihen, että hänellä ei ollut lain antamaa suojaa, kun Gestapo vangitsi hänet ja lähetti hänet kesällä 1941 Auschwitziin. Heinäkuun lopulla yksi keskitysleirin vanki oli onnistunut pakenemaan, minkä seurauksena leirin varakomentaja, SS-Hauptsturmführer Karl Fritzsch määräsi kymmenen vankia näännytettäväksi nälkään ja janoon niin sanotun kuolemantalon maanalaisessa sellissä.

Yksi kuolemaan valituista oli Franciszek Gajowniczek, perheellinen mies, joka purskahti itkuun kuullessaan kuolemantuomiostaan. Kolbe tarjoutui ottamaan hänen paikkansa, mihin Fritzsch suostui. Kolbe otti itselleen sen kuoleman, joka olisi kuulunut Gajowniczekille. Kolben kuolema on kuva siitä, mikä tapahtui Getsemanessa ja Golgatalla.

Teologia, joka jättää Saatanan pois ajatusrakennelmistaan, tanssii yhdellä jalalla. Jos Saatanan ja hänen myötään ikuisen kadotuksen todellisuutta ei ole, Kristuksen uhri ja sen mukana eukaristian sakramentti on turha ja tarpeeton. Silloin evankeliumi Kristuksesta muuttuu pelkäksi sosiaalipolitiikaksi ja ihmisten pelastus amatööripsykologiaksi. Silloin kirkko ei tarvitse Kristusta mihinkään, Sokrates riittää mainiosti.

Mutta Saatana on todellinen. Valitessaan synnin ja kääntäessään Jumalalle selkänsä ihminen on menettänyt alkuperäisen asemansa Jumalan luomuksena ja hänestä on tullut Pimeyden Ruhtinaan laillista omaisuutta. Hän on omalla vapaalla päätöksellään siirtynyt Jumalan kirkkaudesta kuoleman valtakunnan kansalaiseksi. Me olemme syntyneet syntisestä sukukunnasta ja olemme isiemme kanssa monella tavalla tehneet syntiä. ”Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat,  jokainen meistä kääntyi omalle tielleen” (Jes. 53:6).

Jokainen perisynnin alainensukupolvi ja jokainen ihminen vuorollaan tekee Aatamin ja Eevan valinnan, jokainen on Jumalan kirkkautta vailla, jokainen on omasta syystään potkittu pois paratiisista, ja kun sieltä kerran on lähdetty, paluu ei ole mikään läpihuutojuttu. Mitkään inhimilliset ponnistukset eivät riitä nostamaan meitä tästä suosta takaisin Jumalan yhteyteen, koska yksikään ihminen ei pysty elämäänsä elämään synnittömänä.

Jumalan oli tultava ihmiseksi, yhdeksi meistä, jotta hän voisi ostaa meidät synnin orjuudesta valon valtakunnan vapauteen.

Jobin kirjassa kerrotaan Jumalan ja Saatanan välisestä neuvonpidosta ja vedonlyönnistä. Saatana sai tärvellä kaiken, mitä Jobilla oli, mutta Jobin henkeä hän ei saanut riistää. Kun neuvoteltiin lunastushinta sille, että ihminen saisi oikeuden siirtyä Saatanan vallasta takaisin Jumalan lapseuteen, tilanne oli toinen. Saatanalla oli oikeus vaatia Jumalalta äärimmäistä hintaa kapinaan nousseen ihmiskunnan vapauttamiseksi: siinä vaihtokaupassa Saatanalle ei riittänyt mikään vähempi kuin se, että Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen luovutettaisiin hänen valtaansa. Jos kerran Jumala rakastaa luotujaan, hänen on tultava ihmiseksi ja annettava itsensä uhriksi syntiin langenneiden puolesta. Kysymys oli lunastushinnasta, jolla ostettiin orjat vapaaksi (Mark. 10:45, Apt. 20:28b, Ilm. 5:9b).

Koska Jeesus oli synnitön, hän olisi voinut kieltäytyä sovitun hinnan maksamisesta ja vetäytyä takaisin Isänsä kotiin. Heti Jeesuksen julkisen toiminnan alussa Saatana yritti houkutella hänet valitsemaan Jumalan Pojalle luonnostaan kuuluvan kunnian tien. Se oli kuin Kolbelle tarjottu kirjautuminen Deutsche Volkliste -rekisteriin, joka olisi taannut koskemattomuuden: ”Ota se asema, joka sinulle kuuluu. Muuta nämä kivet leiviksi, onhan sinulla nälkä. Hyppää temppelin harjalta ja näytä kaikille, kuka olet. Kaikki maailman loisto ja rikkaudet ovat sinun ulottuvillasi. Tee nyt hyvä mies jotain itsesikin hyväksi” (Matt. 4:1-10). Samaa vaati myös Jeesuksen läheisin oppilas, josta hetkeä aikaisemmin oli tehty tulevan kirkon peruskallio. Kun Jeesus oli kertonut opetuslapsilleen, että hänen on mentävä Jerusalemiin, kärsittävä ja kuoltava, Pietari veti Jeesuksen erilleen ja yritti puhua hänelle järkeä: ”Jumala varjelkoon, sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra.” Pietarin hyvää tarkoittava vaatimus sai Jeesukselta sangen tylyn vastaanoton: ”Väisty tieltäni, Saatana” (Matt. 16:22-23). Jos Pietarin tahto olisi toteutunut, me olisimme päätyneet ikuiseen kadotukseen.

Getsemanessa alkanut ja Golgatalla päättynyt taistelu ei ollut mikään sivistynyt henkinen mittelö, jollainen oli nähty Jeesuksen erämaapaaston lopuksi. Tällä kertaa Saatana ei edes yrittänyt esiintyä kultivoituneena maailmanmiehenä kuin Bulgakovin romaanissa. Nyt rusikoitavana oli ruumiillinen ihminen, Jeesus, joka joutui kohtaamaan lihaan ja vereen sekä inhimilliseen kunniaan ja arvokkuuteen kohdistuvan äärimmäisen raakuuden ja alennustilan. Mel Gibsonin elokuvassa The Passion of the Christ vuodelta 2004 Kristuksen uhri on kuvattu inhottavan realistisesti. Kun sen on kerran nähnyt, sitä ei halua katsoa uudelleen. Sen elokuvan jälkeen on helppo ymmärtää, miksi Jeesus rukoili Getsemanessa, että häneltä otettaisiin tämä malja pois. Mutta hänet oli jätetty Saatanan käsiin, se oli sovittu hinta, jota ei voitu peruuttaa.

Olen melko varma siitä, että Saatana luuli viimeiseen asti saavansa Jeesuksen käyttämään jumalallista oikeuttaan kieltäytyä lunastushinnan maksamisesta. Varmaan kaupan ehtoihin kuului sekin, että Jumala oli tämän kerran luopunut kaikkitietävyydestään. Myös hän joutui pidättämään henkeään: kuinka tässä käy? Kutsuuko Jeesus avuksi ne kaksitoista legioonaa enkeleitä, jotka olivat täydessä taisteluvalmiudessa hakeakseen hänet pois helvetillisestä häpeästä ja tuskasta (Matt. 26:53). Tässä taistelussa Jeesus oli yksin: Jumala hylkäsi (Matt.27:46, Mark. 15:34) ja ystävät pakenivat (Matt. 26:56, Mark. 14:50). ”Nyt on pimeydellä valta” (Luuk. 22:53). Ihmiskunnan iankaikkinen kohtalo oli yksin Kristuksen käsissä.

Saatanan tajuntaan ei mahtunut, että kukaan, saati Jumalan Poika, ikinä vapaaehtoisesti alistuisi tällaiseen hengelliseen pimeyteen, julkiseen julmuuteen ja alastomaan häpeään, mutta hänen järkeilynsä osuivat harhaan: vaikka ihmiset ja Jumala olivat hänet hylänneet, Jeesus pysyi meidän rinnallamme loppuun asti ja maksoi meistä ruumiillaan ja verellään iankaikkisuudessa vahvistetun hinnan. ”Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt. 20:28, Mark. 10:45). ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13).

Saatana sai sen, minkä oli Jumalalta vaatinut. Hän sai vallan kohdella Kristusta, Jumalan Poikaa mielensä mukaan, kuin kaikkein alhaisinta syntistä. Tätä valtaa hän käytti täydessä mitassa: hän purki Kristukseen koko sen raivon, joka hänellä oli varattuna meitä varten. Saatanalla oli oikeus tuomita syntiin langenneet ihmiset, ja sen oikeutensa hän oli vaihtanut oikeuteen tuomita Kristus. Kristuksessa meidän syntimme sai rangaistuksensa ja hänen kuolemassaan Saatana menetti syyteoikeutensa, sillä samasta rikoksesta ei voida tuomita kahteen kertaan: ”Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin.” (Ilm. 12:10). Kun Hauptsturmführer Fritzsch oli tuominnut Kolben kuolemaan, hänen piti jättää Gajowniczek rauhaan. Kun Jeesus oli antanut henkensä Golgatalla, Saatanan piti jättää rauhaan ne, jotka elävät Kristuksessa.

”Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 8:1).

Sakari Vainikka
Tampere

Lähtökohta oheiseen kirjoitukseen on Veli-Matti Kärkkäisen Kotimaassa 13.6. julkaistu essee Kärsimystarina ja väkivalta.