Olen lukenut luterilaisten pääuskontunnustusta Augsburgin tunnustusta (CA) vain suomen kielellä, ja oppinut siitä mm. että ”Jotta saisimme tämän (vanhurskauttavan) uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka”. Teologian kielten saksan ja latinan osaaja Eero Huovinen paljastaa kirjassaan Pappi? (WS Bookwell Oy, Juva 2001), että tämä CA:n V luvun kohta kuuluu saksankielisen tekstin mukaan ”… Jumala on asettanut saarnaviran (Predigtamt), antanut evankeliumin ja sakramentit”, kun taas latinankielinen teksti kuuluu passiivimuodossa, että vanhurskauttavan uskon saamiseksi ”on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka (ministerium)”.
Philipp Melanchton kirjoitti CA:n latinan kielellä, mutta kun se luettiin Augsburgin valtiopäivillä 25. päivänä kesäkuuta 1530, siitä luettiin vaaliruhtinaan vaatimuksesta saksankielinen versio. Suomen ev.lut. kirkko pitää molempia kieliä yhtä arvovaltaisina.
Jouduttiinko saksankielinen versio kirjoittamaan liian kiireisesti, kun näyttää siltä että versiot eivät aivan vastaa toisiaan? Kielimiehet osaavat ehkä vastata. Niin tai näin, tästä luterilaisen virkateologian perustavasta määrittelystä on sittemmin muodostunut useitakin muunnoksia. Yhdessä laidassa olevat haluavat sanoa alkuperäistä tarkemmin, että nimenomaan Kristus on asettanut pappisviran, ja viittaavat Matt. 16. luvussa kerrottuun, missä Jeesus lupaa antaa Pietarille taivaan valtakunnan avaimet. Toisille taas riittää väljempi ilmaus, joka on CA:n saksankielisessä tekstissä. Uskon saamista varten on yksinkertaisesti asetettu saarnavirka ja annettu evankeliumi ja sakramentit – joiden käytännön järjestäminen on tulkittu olevan seurakunnan terveen harkinnan varassa. Edellinen suunta johtaa vähän korkeakirkollisempaan ja tarkemmin määriteltyyn papin virkaan kuin jälkimmäinen. Koska oma kirkkomme pitää molempia kieliversioita yhtä merkittävinä, ajattelen että molemmat tulkintasuunnat ovat mahdollisia ja yhtä luvallisia.
Oli antoisaa ottaa Huovisen pappi-kirja uudelleen luettavaksi. Siinä lahjomaton ja monella tavalla jämpti systemaatikko kirjoittaa vähän vapaammalla piispan kädellä hiippakuntansa (ja muillekin) papeille pappina olemisen kuormasta ja lahjasta. Turhaan etsin kirjasta yllä sanottua tarkempaa virkateologiaakaan. Kaikkein laajimman luvun Huovinen kirjoittaa otsikolla Saarnaaja, joka alkaa juuri mainitulla kielierottelulla, ja jatkuu Huoviselle ominaisella pohdiskelulla.
Vanhastaan meillä on pappisvirkaa pidetty saarnamiehen tehtävänä, ja Augsburgin sunnustuksen saksankielinen muoto ”on sopinut matalakirkolliseen ja pietistiseen suomalaiseen perintöön”. Asiaa on korostanut Välskärin kertomusten henki, että Rooman sakramenttikirkosta poiketen ”me luterilaiset olemme toista maata”. Saa melkein sellaisen vaikutelman kuin ekumeenisten keskustelujen eturintamassa olleen Helsingin piispan ajatuksissa olisi ollut toinenkin puoli. Se puoli kyselee, että vaikka väärät vastakohdat sanan ja sakramenttien välillä joutavat tulla kumotuiksi, ”olemmeko me luterilaiset samanaikaisesti menettämässä jotakin olennaista”. Kun heiluri siirtyy yksipuolisesta saarnan korostamisesta kohti sakramentaalista suuntaa, saattaa sanan ja saarnan merkitys unohtua.
Ekumeenista kehitystä suurempi syy saarnan heikkoon asemaan on Huovisen mielestä yleinen teologinen kehitys. ”Pääsyynä saarnan verettömyyteen pidän sitä, että kristillinen usko niin helposti muuttuu moraaliopiksi”. Ekumeenisena erikoisuutena mainitaan huomio, että roomalaiskatolisen kirkon piiristä kuuluu nykyään paljon enemmän Jumalan sanan ja jopa saarnan korostusta kuin ”vähäverisyydestä kärsivien protestanttisten kirkkojen piiristä”.
Tämän jälkeen kirjassa seuraavat kappaleet Persoonallinen saarna, Parantava saarna, Jumalan sanan saarna, Ankara saarna, Populistista moraalioppia vai armoa, Armolle kuuluu viimeinen sana, Millainen on hyvä saarna sekä kaikkein antoisin Omia saarnakokemuksia. Niissä jaetaan runsaalla kädellä kauniita hedelmiä laajasta ystäväpiiristä Hannu Taanilasta Mauno Koivistoon, ja näiltä kohtaamisilta monia helmiajatuksia.
”Moni pappi haluaa pelastaa saarnansa sen sijaan että haluaisi pelastaa kuulijansa.” (Matti Pitkänen)
”Erityisesti nuoret papit, jotka vastikään ovat päättäneet opintonsa, odottavat innostuneina, että kaikki heidän sanansa saavat siivet heti kun he avaavat suunsa ja että kaikki tapahtuu nopeasti ja muuttuu hetkessä. Mutta tämä on erehdys. Myös profeetat ja Kristus epäonnistuivat. Käy vanhan sanonnan mukaan: sinä olet liian nuori tekemään kaikki veijarit hurskaiksi.” (Martti Luther)
”Tavallisesti totesin, että saarnojen sisältämä yhteiskunnallinen oppi oli verrattain yksinkertaistettua populismia ja filosofia surkeata. Armosta puhuttiin tarpeettoman vähän.” (Mauno Koivisto piispojen saarnoista valtiollisissa jumalanpalveluksissa)
”Kristillinen arvotietoisuus, joka pitää otteessaan järkkymättömiä perusarvoja, on ristiriidassa kristillisen uskon kanssa, joka jo lähtökohdissaan edellyttää ennemmin arvottomuuden tunnustamista ja hyväksymistä kuin arvoista kiinnipitämistä.” (Päivi Huuhtanen)
”Hiljaa lapset lehteris, taikk pappi saarnaa koko päivä!” (raumalainen sanonta)
Hannu
Kiitos blogistasi ja kiitos että nostat esille merkittävän kysymyksen.
Komppaan Matias Rotoa. Luin jokin aika sitten ruotsalaisen Christian Brawin Augsburgin tunnustuksen selityksen. Minun käsittääkseni ”korkeakirkollinen” ja ”matalakirkollinen” ymmärrys eivät palaudu tunnustuksen alkukieliin vaan siihen, painotetaanko uskomme luonnetta katolisen uskon yhtenä ilmentymänä vaiko enemmän protestanttisesta (ja kirkkopoliittisesta) lähtökohdasta.
Kiitos blogista!
Kommentti kohtaan ”Jouduttiinko saksankielinen versio kirjoittamaan liian kiireisesti, kun näyttää siltä että versiot eivät aivan vastaa toisiaan?”
Syy eroihin lienee monimutkaisempi kuin kiire.
Augsburgin tunnustus on julkaistu Suomessa ensi kerran kolmikielisenä vuonna 1961 numerolla LXX sarjassa Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja. Julkaisun johdannossa Lauri Haikola selittää (s. 9) ristiriitaisuuksia mm. näin: ”Lukemisen jälkeen molemmat kappaleet ojennettiin keisarille. Saksankielinen kappale joutui tämän jälkeen teille tietymättömille. Latinankielistä tekstiä säilytettiin vuoteen 1569 asti Brüsselissä, jonka jälkeen se Espanjan kuninkaan Filip II:n käskystä hävitettiin turmiollisena. Ehdottoman tarkkaa Augsburgin tunnustuksen tekstiä ei tämän vuoksi ole olemassa.”
Koska liikkeellä oli jo valtiopäivien aikana useita toisistaan poikkeavia versioita tunnustuksen tekstistä, Melanchton toimitti omien mustiinpanojensa perusteella siitä vuonna 1531 ensin latinankielisen ja sitten saksankielisen painoksen (ns. editio princeps).
Haikola jatkaa: ”Sovinnonkirjassa editio princeps hyväksyttiin latinalaisessa muodossaan Augustanan alkuperäiseksi tekstiksi. Tekstivertailujen avulla on kuitenkin päädytty siihen tulokseen, että Melanchton oli tehnyt sen alkuperäiseen tekstiin pieniä muutoksia.”
Tunnustuskirjoista on olemassa uusi, mammuttimainen tieteellinen editio BSELK 2014 (saksa, latina, esiversiot, tekstikriittiset huomiot, aiempi BSLK alunperin vuodelta 1930). Itse käytän näiden ohessa A.E. Koskenniemen suomennosta 1948 ja nykyistä suomennosta. On oma tieteenlajinsa, asetetaanko etusijalle saksa vai latina vaiko molemmat, painetut laitokset vaiko käsikirjoitukset. Keskinäisiä eroja ei kannata paisutella, valitaan mikä tahansa. Koskenniemi seurasi saksalaista tekstiä sekä Augsburgin tunnustuksen että Lutherin katekismusten osalta. Perusteena se, että saksaa käytettiin tunnustettaessa evankelista uskoa Augsburgissa tunnustusta julki luettaessa.
Blogi kertoo hyvin kirkon ja hallitsijan konsensuksesta yhteisissä eduissa pitkältä ajalta.
Nyt palautettu ehdotus kirkkolakiasiassa kertoo muutosta olevan tapahtumassa jolloin sitä sun tätä ei enää saa uitetuksi valtiovallan erityissuojeluun.
Kiitos Jouni Parviaiselta hienosta historiakuvauksesta! Kiireen ohella Augsburgissa on kesällä 1530 ollut kova hässäkkä ja varsinaista kirkkopolitikointia. Yllättävää mielestäni että CA on julkaistu Suomessa 1. kerran vasta 1961 – ei selvästi ole estänyt sen kirjaamista kirkkolakiin kirkon tunnustuspykälään.
Marko olet tarkka kaveri selvästi, minäkin koetan olla: en sanonut että erilaiset ymmärrykset olisivat johtuneet saksan ja latinan kielistä, vaan sanoin vain että virkateologiasta ”on sittemmin muodostunut” useitakin muunnoksia. Sanot että matalan ja korkean tulkinnan muodostuminen palautuu pikemmin ”siihen, painotetaanko uskomme luonnetta katolisen uskon yhtenä ilmentymänä vaiko enemmän protestanttisesta (ja kirkkopoliittisesta) lähtökohdasta”. Ymmärrän niin että ”korkeampi” käsitys painottaisi uskon luonnetta katolisen kirkon yhtenä ilmentymänä, ja ”matalampi” enemmän protestanttisest – ja lisäksi kirkkopoliittisesta lähtökohdasta. Kaiken rehellisyyden nimissä, jos kirkkopolitiikka otataan mukaan tähänkin aikaan, se pitäisi vähintäänkin vähintäänkin molempiin puoliin.
Koetin olla paisuttamasta saksan ja latinan versioiden eroa, asian huomaaminen oli vain minulle uusi löytö, ja sain siitä lähtökohdan uudelle blogille samasta aiheesta kuin kaksi aikaisempaa: voisiko virkateologia tai sen tulkinta vaikuttaa siihen miten papit suhtautuvat seurakuntalaisiin. Alkaa näyttää siltä että voi.
Kiitos ja keskustelu jatkukoon jos jaksaa.
Laitampa tähän jatkoksi Elna Iäksen blogiin kirjoittamani kommentin millä on yhdessä vanhurskauttamisopin kanssa reformoidussa aatesuunnassa ollut kovasti merkitystä.
”Käytännössä kirkkomme päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon mikä tarkoittaisi Lutherin yhdistäneen katolisen kirkon synnintunnon ja katumuksen katumukseksi, mutta minkä sisältö on oikeasta uskosta syntynyt synnintunto.
Toki edellinen voi olla usean mielestä pilkunviilausta, mutta asiassa on tuhti perä katsoa.
Ilman Ihmisarvoista katumuksen ja oman henkilökohtaisen syyllisyyden huomaamisen asiaa Ihminen usein palaa vanhaan ja on uudestaan pyytämässä anteeksi aiemmin päästettyä. Näin Ihmisen mielenmuutos tarvitsee oikealaista ohjausta.
Blogisti Elna Ijäs hyvällä ja ihaltavalla tavalla toi näytille löytää Lutherin teologiasta kohtia mitkä selvästi kertovat mistä kirkkomme on luopunut.
Tästä suuret kiitokset blogistille.”
Kun uskontunnusten systematiikka teologisissa intohimoissa ei katso arvostavasti Ihmisen sielullisia mahdollisuuksia Jumalan lahjoina tarkoittaa asia Ihmisen sielun kadottamista opin tähden. Onko kirkkomme kiinnostunut asiasta yhtään. Ei ole.
Mitä edellinen tarkoittaa kirkon teologisessa työssä.
Se tarkoittaa pelastumisen asian ottamista kirkon omiin käsiin vastoin Luomisen Päivän kahdeksannen päivän silloin Ihmisen anomalian saamia lahjoja anomalian erijatkuvuudessa.
Kyseessä on vääristelty asia silloin Ihmisen mahdollisuuksista kohota historiassaan eteenpäin kuin kysymyksestä, luopuiko Jumala silloin osasta Kaikkivaltiuttaan antamalla Ihmiselle nämä suurenmoiset lahjat kieltämällä. Perisynniksi edellisen ymmärtäminen on kardinaaliloukkaus.
Hannu Paavola, en epäilytkään tarkoitusperiäsi. Halusin vain esittää täydentävän kommentin. Olen sattuneesta syystä joutunut useampia kertoja hiukan paneutumaan tähän aihepiiriin. Esimerkiksi Ruotsissa on ollut aikoinaan kyse todellisesta vastakkainasettelusta kirkolle vihamielisen matalakirkollisuuden ja varsin korkeakirkollisen tulkinnan välillä. Aina siihen pisteeseen asti, että sakramenttien (ehtoollisen ja lapsikasteiden) toimittaminen otettiin maallikoiden omiin käsiin. Meidän suurin tarpeemme olisi, että niin papit kuin maallikotkin lukisivat Raamattua ja Tunnustuskirjoja sekä alkaisivat oikeasti soveltaa niitä käytäntöön. Enkä nyt tarkoita sitä, että aletaan vetää hernettä nenään yksittäisistä ilmaisuista.
Täsmennys CA:n suomennoksiin.
Vuonna 1961 ilmestyi ensimmäinen kolmikielinen laitos Augsburgin tunnustuksesta.
Mutta suomennoksia siitä oli toki ollut käytettävissä jo paljon aiemmin. Tunnustuskirjat.fi sivulta löytyy artikkeli Tietoa suomennoksista, jonka mukaan Augsburgin tunnustus oli ennen kaikkien tunnustuskirjojen (Liber Cobcordiae) kääntämistä (1849) julkaistu suomeksi peräti kolmesti, nimittäin vuosina 1651, 1693 ja 1847.
Kiva seurata keskustelua, jossa oppineet innolla paneutuvat aiheeseen, jonka aiheesta olen itse ulkona, kuin lumiukko. Olen aina kiinnostunut huipputyyppien jutuista, joista en tajua paljon mitään. Olkoon sitten minkä tieteen, tai taiteen asiantuntija tahansa, niin usein sieltä löytyy tavaton innostus ja perinpohjainen paneutuminen kyseiseen aiheeseen. Innostus, motivaatio ja lahjakkuus on kolminaisuus, jossa aina tapahtuu jotain kiinnostavaa.
Tässä kirkollisessa kehyksessä on Ihmisen mahdollisuuksiin katsominen Ihmisen uudelleen heräämisessä uudelleen orientaatioon mielenkiintosta se että psykologia katsoi samoja mahdollisuuksia aina sinne asti kun luonnontieteellistyi, mikä samalla tarkoitti mittaamisen aloittamista. Ajallisesti ollaan 120.tä vuotta sitten menneessä ja hiukka alle miten katsotaan.
Itse olen kiinnostunut Paavalista asti Hänen todistuksesta Kristuksesta Uhrina maailman vapahtajana perisynnin vaivasta samalla kun kirkkolaitoksen synnystä, siihen johtaneesta, ja sitten seuranneesta. Onhan Paavali myös ensimmäinen syntyneen kirkon teologi vaikka Ignatiusta esitetään.
En katsomisessani katso asiaa varmuuteen tai mahdollisuuteeni saada joskus niinsanotusti parempi osa. Hyvin huomaan osani täällä ja tyydyn siihen vaikeuksineen.
Näin kirjoitan koko ajan tradition mahdollisuuksista opetuksessa tuoda ja luoda hyvää. Hitaastihan tuota vaan näyttää syntyvän tahtomisessa sitä luoda kun tuottaa.
Pekka. Ei Tunnustuskirjojen luku mitään rakettitiedettä ole. Kun aloittaa Augsburgin tunnustuksesta ja Isosta katekismuksesta.
Kristinuskon vaikutuksesta 1530.tä luvultä lähtien oli tarpeellista katsoa syntyneelle lapselle erisnimi tosin entiseen malliin ja entisen vanhan mallin mukaan mikä nimi aiemmin kuvasi lasta Luojan Luomana perheyhteisönsä jäsenenä. Myöhemminhän sukunimet sitten siirtyiväit tai vaihtuivat aina talonnimen mukaan kun jakoja tuli.
Tässä on valtiovallan ja kirkon konsensuksen lähtökohta maassamme sanokaa mitä hyvänsä. Asiahan liittyy verotuksen mahdollisuuksiin missä tunnistautumisella oli merkitystä.
Sitäkin voi ja saa katsoa miten aikanaan nimi siirtyi vaimon mukaan. Caius,Cesar, Oktavianus, Augustus, siinä sukuluetteloa.
Meillä sukuluettelomme katsovat miestä. Toivottavasti kukaan tästä ei pahastu.
Aikanaan papilla oli myös oikeus toimia nimettäjänä jollei perhe tahtonut toimia kirkollisen konjenktuurin mukaan.
Näin aikanaan useampi lapsi kastettiin vastoin vanhempien tahtoa nimelle mitä vanhemmat eivät ehkä olleet tulleksi ajateeksi.
Tätä on kirkollinen vallankäyttö ajassa.
No, olihan tämä Augustus arvonimi joten sukuluetteloon sitä ei suoraan voi katsoa.
En Marko S. , tarkoittanut että opista olisin tietämätön. On minulla tuossa hyllyssä Lutherin teoksia ja tunnustuskirjat välillä käsissäkin. Oppi sinänsä ei ole rakettitiedettä, mutta kun aletaan pohtia Latinan, Saksan, Kreikan ja Hebrean kielien erilaisia hienouksia. Siellä kielien erilaisten käsitteiden maailmassa ne varsinaiset hienoudet usein on . Minulla ei ole mahdollisuuksia päästä’ niihin ominpäin käsiksi. Joten mielelläni siirryn syrjemmälle kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siten voin oppia paljon enemmän, kuin osallistumalla keskusteluun. Saksa ja Latina on kumpikin minulle yhtä Hebreaa. Hebreaa osaan enemmän, kuin Saksaa. Kumpaakaan en osaa lukea.
Kyllä, Augsburgin Tunnustus on merkittävä kun silloin Luther rippiä piti sakramenttina.
Meille tämä ei siirtynyt, mutta Luther näin on luvannut hengellisen substanssin välittämisen uskovalle maallikolle.
Voisiko näin uskova maallikko kastaa lapsen, tai uskova perhepiirin Ihminen siunata viimeiselle matkalle. Tästäkin olisi hyvä kun mukava keskustella. Tässähän tultaisiin jo lähelle blogistin katsomista yleisen pappeuden mahdollisuuksissa kuin asian enemmästä huomaamisesta.