Luterilaisen maailmanliiton Saksan kansalliskomitea on tähän mennessä operoinut Saksan yhdistyneen evankelis-luterilaisen kirkon (VELKD) keskustoimiston orgaanisessa yhteydessä. Viime kesänä kansalliskomitea päätti kuitenkin muuttaa Hannoverissa sijaitsevasta toimistostaan erilleen omaan toimistoon. Samalla suurin osa entisen VELKD:n työntekijöistä siirtyy kansalliskomitean (LWB/DNK) toimistoon, jonka on määrä huolehtia Saksan luterilaisten kansainvälisistä suhteista. Ainoastaan yksi VELKD:n ekumeeninen sihteeri jää EKD:n toimistoon. Hänen kauttaan EKD haluaa kompetenssia suhteissa katoliseen kirkkoon.
Taustalla on päätös siitä, että Saksan evankelinen kirkko (EKD) on ymmärrettävä sanan varsinaisessa merkityksessä kirkoksi, jonka perustana on Leuenbergin konkordia julistetusta alttarin ja saarnatuolin yhteydestä. Osa Saksan luterilaisista ei ollut ratkaisuun tyytyväisiä ja olisivat halunneet Augsburgin tunnustuksen EKD:n peruskirjaan, mutta sitä ei päätetty sinne ottaa. Niin kutsutun ”yhteysmallin” (Verbindungsmodell) mukaisesti on viime vuosina tiivistetty Saksan evankelisen kirkon, luterilaisten ja unioitujen rakennetta purkamalla päällekkäisyyksiä ja luomalla ”yleisprotestanttista” yhtenäisyyttä. Seurauksena on ollut, että monet luterilaiset tuntevat joutuneensa ahtaalle. Esimerkiksi yliopistoissa ei enää anneta opetusta erityisesti luterilaisessa teologiassa. Saksan luterilaisuus vaikuttaakin elävän melkoisten haasteiden keskellä.
Tukea luterilaiselle identiteetille haetaan kansainvälisen yhteyden vahvistamisen kautta Luterilaisen maailmanliiton puitteissa. Yksi osoitus tästä on LML:n Saksan kansalliskomitean Wittenbergin keskus, jossa järjestetään kahdesti vuodessa kansainvälisiä Luther-seminaareja sekä rakennetaan ekumeeniseksi monumentiksi 500 puun Luther-puutarhaa. Työtä jatketaan myös diaspora-luterilaisten parissa Martin-Luther-Bundin kautta.
Saksan luterilaisilla on ollut erityissuhde saksalaisessa teologisessa dialogissa katolisen kirkon kanssa. Edelleenkin yksi VELKD:n piispoista on erityinen sikäläiseen katoliseen kirkkoon suhteista vastaava (Catholica-Beauftragter). Yleisprotestanttinen sidonnaisuus ekumeenisissa dialogeissa Leuenbergin konkordiaan ja siihen liittyvä erottelu ”perustan” ja ”hahmon” välillä ylläpitää vastakkainasettelua ”sakramentaalisen” ja ”sanan kirkon” välillä, mikä tuo oman jarrunsa dialogiin. Niinpä Saksan luterilaisista esimerkiksi Wolfhart Pannenberg ehdotti v. 2006 VELKD:n liittymistä Porvoon kirkkoyhteisöön, jotta ekumenia etenisi. Luterilaisen pj:nsa, Baijerin maakirkon piispan Heinrich Bedford-Strohmin johdolla on suhteita protestanttien ja katolilaisten välillä rakennettu korostamalla reformaation juhlistamisen luonnetta yhteisenä ”Kristus-juhlana”. Bedford-Strohm on pitänyt esillä myös LML:n asiakirjaa Vastakkainasettelusta yhteyteen myönteisessä sävyssä – toisin kuin jotkut yleisprotestanttiset kommentaattorit.
Yksi esimerkki yleisprotestanttisen Leuenberg-suuntauksen ja LML-suuntautuneen luterilaisuuden välisistä linjaeroista nähtiin siinä, kun EKD ei tyytynyt LML:n piirissä laadittuun pohjaan yhteiselle ekumeeniselle rukouspalvelukselle reformaation muistamiseksi vaan laati oman. VELKD:n jäsenkirkot saivat kuitenkin mahdollisuuden käyttää LML:n materiaalia, jonka kansalliskomitea käänsi saksaksi. Toinen esimerkki on reformaation teemakirjanen ”Vapauden kirkko” (Kirche der Freiheit) -teemavihko, jossa korostettiin (uus)protestanttista tulkintaa vanhurskauttamisopista eikä mainittu Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista, mikä herätti ärtymystä katolisen kirkon piirissä. Edelleen on Leuenbergin konkordiassa ongelmallista paitsi klassisen luterilaisen teologian myös vaikkapa katolisen tai ortodoksisen teologian näkökulmasta, ettei ajatus Kristuksen todellisesta läsnäolosta tule selvästi esiin ehtoollisartiklassa. Niinpä esimerkiksi Walter Kasper kysyy ekumeenisia dialogeja summaavassa kirjassaan Harvesting the Fruits, onko Leuenbergin konkordian ehtoollisartikla luterilainen ja kansainvälisen katolis-luterilaisen ykseyskomission katolinen argentiinalaisjäsen totesi, että Leuenbergin konkordian ehtoollisartikla vie uskottavuuden luterilaiselta ehtoollisopilta. Hän ilmaisikin tyytyväisyytensä siitä, että on luterilaisia kirkkoja, jotka eivät ole allekirjoittaneet Leuenbergin konkordiaa, vaikka tukevatkin yhteisön teologista ja muutakin työskentelyä sekä ylläpitävät hyviä henkilösuhteita. Onpa Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön sveitsiläinen presidentti esittänyt toivomuksen, että kirkkomme tukisi edelleen yhteisön teologista työskentelyä, jotta se voisi kehittyä sakramentaalisempaan suuntaan ja siten rakentaa yhteyttä myös vanhakirkollista perintöä korostavien kirkkojen suuntaan. Toivon mukaan se, että reformoidut liittyivät Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista voisi olla yksi askel tähän suuntaan, vaikka muuten näyttää siltä, että ongelmien tunnustamisesta huolimatta yhteisö ei edelleenkään tee vastaavia johtopäätöksiä, jotka muuttaisivat perusasetelmaa.
”…siten rakentaa yhteyttä myös vanhakirkollista perintöä korostavien kirkkojen suuntaan.”
Olisi todellakin hienoa jos protestantit ja Rooman paavin johtama kirkkokunta luopuisivat keksimistään innovaatioista ja palaisivat alkuperäiseen Kirkon tunnustukseen.