Saksan pappispulan äärellä… ja Ranskan ja Italiankin…

Kysymys pappispulasta Saksan katolisessa kirkossa ei ole uusi kysymys, mutta se on kärjistynyt viime vuosina. Maassa on 23 miljoonaa katolilaista, kirkolla suunnaton omaisuus ja seurakuntia hoitamassa n. 14 tuhatta pappia. Mutta kun vuosikymmen sitten vihittiin vielä toistasataa pappia vuodessa, on tahti hidastunut. Viime vuonna 2017 vihittiin katolisiksi papeiksi enää vähän alle 60 miestä. Asiasta on Tagesschau-dokumentti maaliskuulta.https://www.tagesschau.de/kultur/katholische-kirche-priestermangel-101.html

Miten pappispula sitten voidaan kohdata? Insertissä piispainkokouksen edustaja sanoo, että ”nyt on tehtävä lähikuukausina jotakin”. Toimittaja puolestaan pitää ongelmana selibaattia. Seminaarilainen Nico J. esiintyy ohjelmassa, tavallinen 23-vuotias mies, joka tykkää bilettää mutta myös rakastaa Jumalaa ja kirkon yhteisöllisyyttä. Hänen teologikaverinsa on tosin jättänyt pappisseminaarin vastikään, tyttöystävän vuoksi. Tämä taas pistää kaverin mietteliääksi. Hänelle selibaatti on kuin ”nuorallatanssi”. Ei ole häpeä langeta, vaan jäädä nousematta. Tiukka tilanne siis. Hänen ei-uskonnollista perhettään taas mietityttää seminaarin ankara kuri, joka pyrkii vain sopeuttamaan tuleviin tehtäviin. Pappiskandidaatin kaksi haastetta ovatkin nykyajan kannalta haastavia: tottelevaisuussuhde historialliseen instituutioon, ja intiimin parisuhteen puute. Molemmat asioita, joista kaksi vuosikymmentä sitten Eugen Drewermann kirjoitti Kleriker-kirjassaan: psykologisia haasteita.

Vähenevien seminaarilaisten ja kasvavien skandaalien maailmassa kirkolla on kahtalainen ongelma: pitäisi houkutella lisää (vain) miehiä pappisuralle, ja samalla heidän soveltuvuuttaan ammattiin pitäisi testata yhä enemmän. Tilanne vaikuttaa täysin ristiriitaiselta (!). Eilen Saksassa ennakkoon julkisuuteen vuodettu tutkimus pappien tekemästä hyväksikäytöstä Saksassa tuntuu taas kerran pyörryttävältä. Kyseessä on sentään tutkimus, joka on tehty asiantuntevasti, käyttämällä hiippakuntien materiaalia, suodattamalla se ja julkistamalla suunnilleen kaikki paitsi uhrien ja tekijöiden henkilöllisyys. Mutta ne numerot: 3677 uhria 2. maailmansodan jälkeen (1946-2014), tekijöinä kaikkiaan 1670 pappia, uhrit voittopuolisesti miespuolisia kuten kaikki tekijät. Numeroiden suhdeluku on aivan tavaton: jos nämä 1670 pappia olisivat nykyisin töissä ja irtisanottaisiin, kestäisi 28 vuotta saada uudet papit heidän tilalleen.

Tunnen tilannetta Saksan yliopistomaailmasta: katolisen tiedekunnan opiskelijoista sanottiin vuosituhannen vaihteessa vain 5 %:n haluavan pappisuralle. Toki ne, jotka sille lähtivät, saivat osakseen hengellisen ohjaajan huomiota ja opintojen päättyessä varman työpaikan. Juttelin bussissa miespuolisen opiskelijan kanssa: hänen tulevaisuudennäkymänsä oli tuolloin uskonnonopettaja, ei pappi. Selibaatti ja perheettömyys ei vain kiinnostanut häntä. Katoliset teologiset tiedekunnat ovat joutuneet sopeutumaan outoon realiteettiin: teologia on olemassa uskonnollisten yhteisöjen funktiona ja niitä varten, mutta 95 % tai jo enemmän Saksan katolisista teologeista haluaa kaikkea muuta kuin pappeutta. Puolet Saksan teologianopiskelijoista on naisia, joita ei pappisvirkaan voida ottaakaan. Pappia kuitenkin tarvitaan hautajaisiin, vihkiäisiin ja messuun: kirkon julkisivuksi, joka on tullut viimeisten 30-40 vuoden aikana kasvavalla tavalla näkymättömäksi.

Jossei messua voida papin puuttuessa viettää, kerrotaan että maallikkoteologi voi pitää sanajumalanpalveluksen, jossa papin konsekroima aine sitten jaetaan ehtoollisena (”Wortgottesdienst mit Kommunionausteilung”). Äärimmilleen venytetty ehtoollisteologia voi merkitä, että kun leipä säilytetään kirkossa pyhässä paikassa eikä viiniä välttämättä edes jaeta, voi ”pastoraaliteologitar” jakaa ehtoollista jonka paikalta ehkä 10 naapuriseurakuntaan kiiruhtanut miespuolinen pappi on ehtinyt pyhittämään. No, sanomattakin on selvää että sekä ongelma että sen ratkaisemiseen käytetty teologia nousevat ongelmallisesta maaperästä. Onhan messua pidetty katolisen seurakuntaelämän keskuksena, ja messu vaatii ilman muuta papin läsnäoloa eikä vain 10 seurakunnan kirkkoherrana toimimista ja paikasta toiseen autoilua? Saksan länsiosissa on ollut perinteisesti vahvaa katolisuutta, mutta pappien määrän vähentyminen murto-osaan on vähentänyt myös messujen määrää. Ratkaisuna seurakuntien vähentäminen kolmessa vuosikymmenessä neljänneksellä jää sekin puolitiehen.

Entisajan maailmassa oli suorastaan välttämätöntä käydä messussa. No, olen menneenä kesänä jutellut myös ranskalaisten kanssa. Heidänkin maassaan vallitsee pappispula, ja jo toistakymmentä vuotta sitten sanottiin Ranskan virassa toimivien pappien keski-iän olevan yli 70 vuotta. Nykytilanteessa Ranskaan tulee pappeja Afrikasta, samoin kuin  Italiaan Latinalaisesta Amerikasta. Suunta on kääntynyt siitä, mitä se oli vielä 50 vuotta sitten! Mutta elämää kokenut pariskunta ihmetteli, kun heidän keskiranskalaisen seurakuntansa lomittajapappi Länsi-Afrikasta oli puhunut kieltä, joka oli heille käsittämätöntä, vaikka sekin oli ranskaa. Italiassa olen todistanut messua, jossa alttarilla palveli 4 pappia tai diakonia – kaikki olivat Latinalaisesta Amerikasta. Selitys oli, että ”riittää kun kirkkoherra (parroco) on Italiasta, niin rivipapit saavat olla mistä sattuu” ja ”yksi kirkkoherra voi sitten hoitaa monia seurakuntia”. Viran yliarvostus johtaa näin sen aliarvostukseen? Entä onko pappispulan paikkaaminen ulkomaalaisilla edes mahdollista? Onko mitenkään paluuta tilanteeseen, että yhdessä seurakunnassa olisi aina vähintään yksi pappi – sen oma, ymmärrettävä, tuttu ja turvallinen? Tarvittaisiin ”isä Brownin viattomuutta”, mutta se on menetetty, sanotaan englantia puhuvassa maailmassa suoraan. Käytännössä vain siellä, missä karismaattinen katolisuus toimii – kuten Brasiliassa – on vokaatioiden eli kutsumusten määrä lisääntynyt. Mutta Brasilian kyseessä ollen on myös selibaatin ymmärtäminen väljempää kuin monessa muussa paikassa, eikä se liene missään samanlaista. Pappien seksuaalisuus on kiellettynä asiana tabu ja sellaisena pysyy – ellei paavi vapauta aluksi ainakin Amazonian alueen pappeja menemään naimisiin. Tässä voi tapahtua jotakin jo 2019 – vahinko eli ”panmonakistinen” (kaikille papeille luostarikutsumusta vaativa) selibaattikäytäntö taas on ollut voimassa jo 900 vuotta. Estääkö se yhä esimerkiksi Saksan kirkkoa palkkaamasta parasta mahdollista työväkeä, vai säästetäänkö miljardien vuosikatteet ”parempaan” tulevaisuuteen, jota leimaa ehkä islam, uusnatsismi ja ateismi?

Nykytilanne on raastava myös kirkkojen työntekijöille. Katolisen kirkon piiristä nousee rivipappien ääniä, jotka toivovat järjestelmän kantavan vastuun omista valuvioistaan. Nyt taakkaa kantavat kaikki papit varsinkin katolisissa maissa. Papinvaatteissa kulkijaa voidaan sylkeä, USA:ssa myös hakata tajuttomaksi kirkkonsa sakastissa. (Itselleni soitettiin muuten papin päivystysnumeroon Pennsylvania-uutisen jälkeisenä päivänä ja kysyttiin ohjetta kirkosta eroamiseen. En osaa pitää tätä sattumana.) Tarvittaisiin katolilaisten vuosikymmeniä rummuttama ”uusi evankelisaatio”, mutta häpeän ja kulttuurisen epäonnistumisen viitta painaa kristinuskoa raskaasti. ”Kirkko” tarkoittanee lähivuosien Euroopassa pelkästään rakennusta? Turisteille välttämätöntä ”must-see”-lokaatiota keskiaikaisissa keskustoissa tai uskonnollista tulkintaa modernista minimalismista à la Alvar Aalto tai Renzo Piano? Löytyvätkö uskonnollisesti aktiiviset kohta enää islamista ja idän meditaatioista? Miten pitää – tai kehdataanko edes pitää? -esillä sitä, että uskonpuhdistuksen kirkot ovat oikeastaan jo ratkaisseet Rooman ylivallan, naisten syrjinnän ja pakkoselibaatin ongelmat, ilman että syntyy uutta vastakkainasettelua? Eihän kukaan voi ulkopuolelta roomalaiskatolista kirkkoa muuttaa, jossei kirkko sitä halua – ”when in Rome, do as the Romans do”. Voiko edes sisäpuolelta, kuten Franciscukselta ehkä toivottiin, kertoo vain aika, mutta aika on käymässä vähiin tai ehkä jo loppunut kokonaan.

Saksalaislehti Der Spiegel kertaa ennakkotietona vuodetut luvut, mutta muistuttaa myös tulevasta katolisen kirkon huippukokouksesta. Sen mukaan paavi on kutsumassa piispainkokousten edustajat Roomaan helmikuussa. Hän tulee myös tapaamaan Yhdysvaltain piispoja. Ei helppo tehtävä, mutta se on tehtävä. http://www.spiegel.de/panorama/gesellschaft/katholische-kirche-missbrauchsbericht-der-bischofskonferenz-a-1227802.html Alla kaavio Saksan katolisten pappien (Priester) vihkimysten romahduksesta 1962-2015.