Adventti toi tullessaan keskustelun Paavalinkirkon messun sambakulkueesta. Näyttää siltä, että keskustelu jumalanpalveluksen tyylistä on liikkunut lähinnä maun ja tottumuksen ympärillä. Mikä on sopivaa missäkin kulttuurissa? Onko kyse siitä, ettei ankeassa pohjoismaisessa kirkossa ole totuttu iloon?
Minä arvelen, että keskustelu on riipaissut syvältä, koska siihen liittyy kysymys siitä, minkälaista on hengellinen ilo, kirkastettu ilo (josta Pietari ensimmäisen adventtisunnuntain epistolassa puhuu):
Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1:7-8)
Ehtoollisliturgiassa sanotaan: sursum corda (ylentäkää sydämenne). Vanhastaan on ajateltu, että hengellinen ilo on erilaista kuin aistillinen ilo: sen tarkoituksena on kohottaa sydän aistittavasta yliaistilliseen. On ajateltu, että hengelliset asiat ovat sielua kokoavia ja ylentäviä, kun taas aistilliset taas hajottavat ja sekottavat sitä. Sambakarnevaali edustaa jälkimmäistä, aistillista iloa. Näitä sekottamalla saadaan helposti aikaan pahennusta.
Ehkä monia, ainakin minua, vaivaa ylentävän elementin katoaminen tai vähintäänkin vahva heikentyminen jumalanpalveluksissa. Pahennus ei pelkisty tyyli- ja makukysymykseksi, vaan siinä lienee perimmiltään kyse jumalanpalveluksen teologiasta: Mihin jumalanpalveluksella oikein pyritään?
Keskustelu on melkein yhtä vanha kuin kirkko. Jo kirkkoisä Augustinus oli huolissaan siitä, onko jumalanpalvelusmusiikki liian miellyttävää niin, että se häiritsee hengelliseen keskittymistä. Heränneiden antipatia säätyläispappien tanssiaisia kohtaan tunnettaneen laajalti. Pahamaineisena esimerkkinä kerrotaan Juhana Lustigin seurojen jälkeen pidetyn tansseja. Elias Lönnrot tiivisti heränneistä: ”He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi.” Samat asiat toistuvat yhä uudelleen.
Silti voi miettiä, missä määrin aistillinen ja hengellinen ilo ovat toisiaan poissulkevia. Esimerkiksi mystiikan perinteessä yksi tapa on ajatella, että kun Henki vaikuttaa ylempiin sielunosiin, sillä on heijastusvaikutuksia myös alempiin. Mm. Ristin Johannes ajattelee, että mitä puhdistautumattomammasta ihmisestä on kyse, sitä voimakkaammin vaikutukset ovat ns. sielullisia eli aistillisia. Siten ei ole kyse siitä, että tämä on väärin, vaan päin vastoin kyse on armon vaikutuksista vasta-alkajassa. Heränneet tunsivat ilmiön, johon kuuluvat voimakkaat tunnekokemukset ja -ilmaukset, nimillä ”lasten leipä” ja kihlausaika. Suomalaisessa perinteessä puhutaan laajemmin liikutuksista.
Kiitos Ilmari, hyvää teologista analyysiä.
Tuo kuva on myös ihana, ja tarkoitan nimenomaan iloista hymyä.
Itse ajattelen, että messun tulisi olla kolmiyhteisen Jumalan läsnäolon juhla, jossa keskeistä on rukous, kiitos, ylistys ja Kristus sanassa sekä leivässä ja viinissä. En varsinaisesti kaipaa ”sambaa” messuun, mutta en jotenkin henno noin kaunista asiaa myöskään paheksua. Ehkä olisin siirtänyt samban kirkkokahveille. 🙂
Ajattelen messua vuoropuheluna Jumalan ja ihmisen välillä. Ihminen puhuu Jumalalle synnintunnustuksessa, uskontunnustuksessa ja rukouksissa. Jumala puhuu ihmiselle synninpäästössä, Raamatun sanassa, saarnassa ja siunauksessa. Virret ovat sekä rukousta että Jumalan viestiä ihmisen sydämelle tavalla, jota paraskaan saarna ei voi tavoittaa. Ehtoollisella olemme Jeesuksen Pöytävieraina kohtaamassa häntä aivan henkilökohtaisesti. Näin koettuna on messu nimenomaan Pyhän kohtaamisen mahdollisuus, jota maalliset temput vain häiritsevät ja jonka onnistuminen edellyttää, että messun toimittajat myös kokevat olevansa pyhän Jumalan edessä.
Hyviä, näkökulmia. Eräissä ortodoksimaissa liturgian loputtua saatetaan tanssia. Myös piispatkin osallistuvat tähän koko seurakunnan yhteiseen ilon pitoon. Jumalanpalvelukseen ei tulisi kysymykseenkään Kanalat.
”Mm. Ristin Johannes ajattelee, että mitä puhdistautumattomammasta ihmisestä on kyse, sitä voimakkaammin vaikutukset ovat ns. sielullisia eli aistillisia. Siten ei ole kyse siitä, että tämä on väärin, vaan päin vastoin kyse on armon vaikutuksista vasta-alkajassa. Heränneet tunsivat ilmiön, johon kuuluvat voimakkaat tunnekokemukset ja -ilmaukset, nimillä ”lasten leipä” ja kihlausaika. Suomalaisessa perinteessä puhutaan laajemmin liikutuksista.”
Ulkomuistista (Filokalia joku osa) edellä olevaan näkökulma;
Jumala antaa ihmisen kohdata, tuntea armon vaikutusta, (hengellisiä kokemuksia) kokematon, puhdistautumaton ihminen pystyy vajavaisesti työstämään kokemustaan ja voi hämmentyä niiden edessä? Ne eivät ikään kuin mene maaliin asti.
Ei mutta kaakattavia kanoja toki suvaitaan.
Seppo, puhutko itsestäsi? Me olemme sietäneet sinun salaoppejasi.
Kehotus ymmärtäväisille laskea therionin luku on ihan itsensä Jeesuksen antama. Kehottiko Jeesus siis harrastamaan salaopeja Paajanen?
Voi hyvät hyssykät, kyllä Kirkkoon iloa ja riemua saa mahtua ja miksei tanssiakin, elämä saa näkyä ja kuulua! Tosin on hyvä kertoa etukäteen, jos Kirkossa on tänään tanssia, niin kaikken tarvitse osallistua… Mites seuraava (linkki) maistuis papeille? Ja vaikka koko seurakunta voisi yhtyä iloon…
https://youtu.be/toDA6rZdPfA
Ismo, vaikka kristinuskolla on juutalaiset juuret ja monia leikkauspisteitä, synagooga jumalanpalveluksissa emme näe aistillista paljasta pintaa. Miehet tanssivat usein juutalaisissa juhlissa. Kirkon ilo on muuta kuin seksuaalista aistillisuutta, kiihottumista, joka kuuluu puolisoiden välille.
Juutalaisten usko on rabbiiniesien uskoa mikä kategorisesti siirtyy sukupolvelta toisille opetettuna.
Varmasti iloa syntyy sielläkin.
Piti kirjoittaa rabbiinien uskoa historiassa kirjoitettuna mikä siirtyy opetuksena perhepiirissä eteenpäin.
Missä kohtaa vartaloa Paajanen ihmisen iho muuttuu aistilliseksi?
Kun kokemukseni mukaa esim. naisen korvan lehti on mitä erogeenisinta aluetta. Pitäisikö siis korvat peittää?
Sitä Seppo, voit miettiä.
Kysyin Sinulta Paajanen. Minähän jo kerroin mitä tunnen kauniin korvanlehden nähdessäni. Miten hienoa on sellaiselle suukkonen antaa…Naisen niska on myös viettelevä. Pitäisikö kaulat napittaa korkeakauluksin kuten ennen ns wanhaan hyvään kristilliseen aikaan?
Sepolta toki voisi kysyä: pitääkö kirkkoon mennessä kewsähelteellä olla ylipäänsä vaatteita?
Alastomina ei Mikkola ole toki kirkkoon menty, joten äläpäs liioittele, mutta naisilla oli ihan oikeasti pitkään leuan alle ulottuvat tiukasti napitetut korkeat kaulukset. Korkeapovisten naisten rinnat oli myös kuristettu liinoin ja liivein mahdollisimman litteiksi. Kauniit pitkät hiukset piti panna kuriin päälaki- ja niskanutturoin.
Pitäsikö tähän ’hyvään aikaan’ palata? Vastausta ei ole kuulunut…
Jos ei, niin missä kohtaa kroppaa mene raja ja millä perusteella?
Seppo,
kärjistykseni idea olikin siinä, että alettaessa kääntäen yksikösitteisesti määritelemään, mikä on oltava peitettynä, päädytään loogisesti ajatellen jopa lopulta esittämäänikin kysymykseen. (Jatkoa kommentillesi.)
Ihmisethän saavat ”kiksejä” kuka mistäkin: kuka ”tietyistä” paljaista paikoista, kuka säihkysilmistä, kuka istuvasta puvusta ja sointiuvasta kravatista, kuka suorasta ryhdistä ja suuresta leuasta, kuka siroista käsistä ja sormista, kuka söpöstä nenänpäästä, kuka polvista rei`itetyyistä piukoista farkuista, kuka ”sympaattisista lökäpöksyistä”, kuka nahkasaappaista… Varsinkin näin seksuaalisuuden moninaisuuden kulttuur(e)issa… , ns. yhtenäiskulkttuurin mentyä. Kuitenkin esim. islamilainen ja ns. ”länsimainen” kulttuuri ovat hiukan erilaisia.
Vankilatyötä tekeville nuorille naisille aikoinaan annettiin tiettyjä ohjeita, joita joku voisi nykyään väittää ”sukupuolittuneiksi ja patriarkaalisia heteronormatiivisia valtarakenteita ylläpitäviksi”.
Jätän tarkemmin kommentoimatta; ja ajatkin muuttuvat; mutta … aika ja paikkakin jotain merkitsevät edelleen.
Kyllä, ”Ylentäkää Sydämenne Jumalan puoleen” on varmasti tärkeimpiä asioita Messussamme.
Vaikeutta voi tuottaa kun nykyään kerta vuodessa osallistumisessa riittää, kaksi kertaa olisi parempi, ja vieläkään ei kerrottu mihin osallistutaan.
Itsereflektio hyvään asiaan henkensä ylentämisessä omassa sydämessään voi jäädä tulematta kun seurakuntalainen ei ole saanut hengenravintoa niin Lain kuin Armonsanassa, ja jos todistetaan arjen huolivan kristittynä elämisen loput haasteet pelastustiessä vanhaan malliin, ollaan jossakin uudessa asiassa.
Kyllä tietysti on mahdollista Ihmisen katsovan parempaan katumuksen ja syyllisyyden asiassa uudistuakseen ja suostuessaan prosessiin elämässään ”parantumisessa” mutta uutta on ettei tästä tarvitse enää välittää.
No, ei kyllä välittänyt Lutherkaan.
Vaikuttavuutta hengitykseen asti löytyy kyllä ilman sambaamista kun ristisaatto pitkien kynttilöiden jälkeen toteutetaan huppujen kanssa alboissa.
Alban sanotaan kirkastavan sananjulistajan persoonaa olla vain Oikean asian kanssa mutta kyllä peittämätön pää jättää paljon vielä nähtäväksikin.
Toki mielenkiinnosta asiaan voi syntyä kysymys sopisiko näillä vuosikymmenillä sambajoukkue saattamaan poisnukkunutta viimeiselle matkalle.
Nimittäin, kirkossa tulisi käydä ja osallistua juuri rajallisuuttamme katsoen. Lisäksi on todettava ettei estetiikka ole helpoimpia lajeja perusteluineen. Toki saa kysyä tarvitaanko niitä.
Mielipiteet tykkäämisessä ovat sitten asia hetkessä ja huumassa.