Sammeli Juntunen: Huomioita viimeaikaisesta avioliittokeskustelusta – Avioliitosta ei pidä tehdä ideologista ihmisarvon mittaa

Emeritusarkkipiispa John Vikströmin artikkeli Laajennettu avioliittokäsitys? (Kanava, Suomen Kuvalehti ja Kotimaa 22.1) on herättänyt keskustelua. Haluan liittyä siihen ja kommentoida sekä Vikströmiä että hänen kommentaattoreitaan.

Prof. Miikka Ruokasen mukaan (Kotimaa 27.1.) Vikström perustaa argumentaationsa siihen, että kirkko on vuosien saatossa luopunut opetuksensa patriarkaalisista jäänteistä. Siinä kirkko on Ruokasen mukaan tehnyt oikein. Tästä ei hänen mukaansa kuitenkaan seuraa se, että kirkon tulisi laajentaa avioliittokäsityksensä sukupuolineutraaliksi.

Olen Ruokasen kanssa samaa mieltä. Patriarkaalisuuden purkaminen ja sukupuolineutraaliin avioliittoon siirtyminen ovat eri asioita. Siksi kirkollisten vihkikaavojen kehittymisestä yhä vähemmän patriarkaalisiksi ei seuraa se, että sukupuolineutraaliin avioliittoon siirtyminen olisi luontevaa jatkumoa tälle kannatettavalle kehitykselle. Syynä on se, että jokaisessa vihkikaavassa, samoin kuin Raamatussa ja kirkon perinteessä, avioliitto on aina ollut miehen ja naisen välinen liitto.

Ruokanen on oikeassa myös kirjoittaessaan, että avioliitto ei ole ihmisarvon kriteeri. Vikström vaikuttaa olettavan, että niin on ja perustelee tällä sitä, että samaa sukupuolta olevien on saatava halutessaan kirkollinen avioliittoon vihkiminen. Perustelu ei ole pätevä. Kristinuskon mukaan jokaisella ihmisellä on rajaton ihmisarvo, joka perustuu siihen, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi ja Kristus on lunastanut hänet oman elämänsä hinnalla.

Homojen ihmisarvoa ei siis pidä liittää siihen, vihitäänkö samaa sukupuolta olevia kristilliseen avioliittoon. Jeesuskaan ei niin tehnyt. Opettaessaan avioliitosta hän sanoi: ”On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, jotka ihmiset ovat tehneet sellaisiksi, ja on niitä, joista itse ovat ottaneet osakseen naimattomuuden.” (Matt. 19:12). Ihmisen arvo ei siis Jeesuksen mukaan liity hänen kykyynsä tai haluunsa toteuttaa sitä, että ”Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi – – Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” (Matt. 19:4-5).

Ruokasen mukaan kirkon ei pidä muuttaa avioliittokäsitystään vaan ”löytää käytännölliset tavat ratkaista kysymys, miten seksuaaliset vähemmistöt suljetaan sen jumalallisen rakkauden ja siunauksen piiriin, jonka välittäminen tähän maailmaan on kirkon missio.” Olen tässäkin Ruokasen kanssa samaa mieltä.

Mielestäni Vikströmin artikkelissaan kuvailema piispojen menneinä vuosikymmeninä harjoittama ”kyllä – ei” -kipuilu tämän asian parissa johtuu juuri tuosta Ruokasen mainitsemasta yrityksestä välittää Kristuksen rakkautta seksuaalisille vähemmistöille ilman, että avioliitosta tehdään ihmisarvon mittaa. Siinä he eivät ilmeisestikään ole onnistuneet erityisen hyvin. Silti en pidä ratkaisuna sitä, että avioliittokäsitys laajennettaisiin sukupuolineutraaliksi.

Vikström on eri mieltä. Hänen mukaansa nykytilanne, jossa sanotaan ”ei” sukupuolineutraalille avioliitolle ja ”kyllä” homojen ihmisarvolle, on verrattavissa tilanteeseen, jossa Elia piti vakavan puheen Israelin kansalle: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? – – Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal on Jumala, seuratkaa sitten häntä!” (1. Kun. 18). Vikströmin vihjaa, että Herran seuraaminen tarkoittaisi tässä tilanteessa avioliittokäsityksen laajentamista sukupuolineutraaliksi ja Baalin seuraaminen pitäytymistä kirkon perinteisessä avioliittokäsityksessä. Tämä on mielestäni hyvin outoa, kun otetaan huomioon se, mitä Jumalan sanassa sanotaan avioliitosta ja ihmisen seksuaalisuudesta. Elialle Jumalan sanan totteleminen oli keskeistä siinä, seurataanko Herraa vai Baalia.

***

Eero Huovinen viittaa Vikströmin artikkelia kommentoivassa kirjoituksessaan (Suomen Kuvalehti 28.1.  ja Kotimaa 30.1.) siihen, että sukupuolineutraalia avioliittoa puoltavissa näkemyksissä keskeisenä raamattuargumenttina lainataan ”vain niin sanotun toisen luomiskertomuksen jaetta, jossa ihmisen sukupuoli ei korostu: ’Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.’ (1. Moos. 2:18)” Sen sijaan ”niin sanotun ensimmäisen luomiskertomuksen ajatusta ei juurikaan lainata. ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät . . . ” (1. Moos. 1:27-28). Huovinen pitää tätä puutteena ja sanoo, että Jeesus vetosi avioliitto-opetuksessaan tähän luomiskertomukseen.

Mielestäni Vikströmin artikkelin toinen suuri puute (patriarkalisuudesta luopuminen -perustelun käymättömyyden lisäksi) on juuri siinä, että hän jättää pois keskeisen osan Raamatun avioliitto-opetuksesta ja ottaa huomioon vain ns. ”toisen luomiskertomuksen”. Tämä näkyy esim. seuraavassa lainauksessa Vikströmin artikkelista: ”Jos uskomme, että Jumala on asettanut avioliiton kahden ihmisen rakkauden ja kodin tukemiseksi, suojelemiseksi ja rikastuttamiseksi ja jos pidämme homoseksuaalistakin rakkautta Jumalan luomana rakkautena, onko silloin mahdollista, että johdonmukaisuuden nimissä laajennetaan avioliittokäsitys niillä samoilla argumenteilla, millä siirtyminen patriarkaalisesta avioliittokäsityksestä tasavertaisuuteen pohjautuvaan käsitykseen aikoinaan perusteltiin: rakkaus, oikeudenmukaisuus, tasavertaisuus.”

Toki uskomme, että Jumala on asettanut avioliiton rakkauden ja kodin tukemiseksi ja suojelemiseksi. Mutta eikö meidän pidä uskoa myös se, että Jumala on asettanut avioliiton nimenomaan miehen ja naisen väliseksi liitoksi, ei samaa sukupuolta olevien liitoksi?

Vikströmin mukaan ”Jeesus otti sekä pyhät kirjoitukset että ihmisten konkreettisen tilanteen huomioon. Kummallakin taholla hän kuuli Isän äänen. Jeesusta vastustavat fariseukset ja kirjanoppineet sitä vastoin kuuntelivat vain kirjoituksia ja niiden sääntöjä, ja olivat kuuroja ihmisten taholta tuleville äänille. Jeesuksen jalanjäljissä kulkien kirkko siten yrittää muodostaa eettiset kannanottonsa kuuntelemalla Raamatusta kuuluvaa Jumalan sanan ja ihmisten konkreettisesta tilasta nousevan äänen välistä vuoropuhelua.”

Vikströmin mainitsema Jumalan sanan kuuleminen ei hänen artikkelissaan toteudu. Hän ei harjoita Jumalan sanan ja ihmisten konkreettisen tilanteen välistä vuoropuhelua, koska jättää keskeisen osan Jumalan sanan opetuksesta kuulematta.

***

Jukka Hautalan (Kotimaa 28.1.) mukaan kirkollisessa avioliittokeskustelussa Raamattua käytetään erittäin pinnallisesti, ”valikoivasti puolustamaan yhtä tietynlaisesti ymmärrettyä avioliittokäsitystä ja sen ikiaikaista muuttumattomuutta.” Mielestäni tuo valikoivuus koskee ennen kaikkea sellaista raamatuntulkintaa, jolla pyritään laajentamaan kirkon avioliitto-opetus sukupuolineutraaliksi. Siinä sivuutetaan se, että Raamatun mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto eikä samaa sukupuolta olevien seksuaalisista suhteista puhuta lainkaan, paitsi hyvin negatiivisessa sävyssä.

Hautalan mukaan kirkon avioliittoteologiassa tarvitaan ”historiallis-kriittistä herätystä”. Ehkä tarvitaankin. Historiallis-kriittisen eksegetiikan puolesta puhunut prof. Räisänen oli sitä mieltä, että Raamatusta ei löydy minkäänlaista tukea samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Räisänen kannatti sitä, mutta ei löytänyt perusteluita historiallis-kriittisestä raamatuntulkinnasta.

Hautala kritisoi Ruokasta siitä, että hän ei näe avioliiton ”kontekstisidonnaisuutta”, esimerkiksi sitä, että omana aikanamme ”avioliitossa sukupuoli ei ole määräävä”. Mielestäni oman aikamme näkemysten ei kuitenkaan pidä antaa liiaksi vaikuttaa kirkon opetukseen. On otettava huomioon esimerkiksi se, että kirkkomme jäsenistä enää kolmannes uskoo Jumalan olemassaoloon. Miksi kirkon olisi oletettava, että nykyajan avioliittokäsityksessä Jumalan tahto näkyisi paremmin kuin Raamatussa? Uudessa testamentissa sanotaan: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2). Kunkin ajan virtauksia on arvioitava Jumalan sanan valossa: ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee minun askeleeni.” (Ps.119:5)

Ruokasen vetoaa artikkelissaan ”luomisen teologiaan”. Mielestäni se on Jumalan luoman todellisuuden ja siitä saadun tiedon ymmärtämistä Raamatun ja kirkon apostolisen perinteen valossa. Luomisen teologiaa on mm. se, että kiinnitetään huomiota sellaisiin todellisuuden piirteisiin, joita Jumalan sana pitää tärkeinä. Eräs tällainen on se, että on olemassa mies- ja naispuolisia ihmisiä. Raamatun mukaan Jumalan on erityisesti tahtonut näin olevan ja siunannut siksi miehen ja naisen välisen uskollisen sukupuolisuhteen erityisellä tavalla. Se on Raamatun ja juutalais-kristillisen perinteen mukaan olennainen todellisuuden piirre. Näin asia ei ole kuitenkaan ainoastaan Raamatun mukaan, vaan naisen ja miehen välinen avioliitto on ollut olennaista kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Tähän Ruokanen viittaa.

***

Miika Ahola (Kotimaa 29.1) kritisoi Ruokasta ja huomauttaa, että nykytiedon valossa käsityksemme ihmisen sukupuolista on muuttunut. ”Lääketiede tuntee tapauksia, jossa ulkoisten sukuelinten perusteella mieheksi määritellyltä henkilöltä on aikuisena löydetty munasarjat.” Tästä olettamastaan sukupuolen häilyvyydestä johtuen Ahola kysyy, voiko avioliitolla olla ”pysyvä olemus, vaikkei sitä kytkettäisikään kahteen vastakkaiseen sukupuoleen?” Hän mukaansa voidaan. ”Kun aviopuolisot antavat itsensä toisilleen, Kristuksen esimerkin mukaisella uhrautuvalla rakkaudella, voidaan puhua kristillisestä avioliitosta.”

Olen eri mieltä. Raamatun ja kirkon apostolisen perinteen mukaan todellisuutta tulee tulkita siihen suuntaan, että kaksi eri sukupuolta, mies ja nainen, ovat ihmiskunnassa olennaista. Siksi ne ovat avioliiton ”luomisteologinen” perusta. Tämä ei merkitse sitä, etteikö maailmassa olisi muunkinlaisia ihmisiä, tai etteivät he olisi Jumalan luomia ja rakastamia (puhuuhan Jeesuskin ”avioon kelpaamattomista” heitä tuomitsematta). Tästä huolimatta Raamatun ja apostolisen perinteen mukaan ihmiskuntaa kannattaa hahmottaa siten, että Jumalan erityinen luomistahto on, että olemme miehiä ja naisia. Poikkeuksia tästä on, ja tiede on löytänyt tälle syitä. Tämä promilleissa laskettava osa ihmiskunnasta on hyväksyttävä täyden ihmisarvon omaavina, Kristuksen käskyn mukaisesti. Silti heidän takiaan ei pidä muuttaa sitä ”luomisteologista” tosiasiaa, että Jumala on luonut ihmiset mieheksi ja naiseksi ja siunannut erityisellä tavalla miehen ja naisen välisen liiton. Tämä ei toteudu kaikkien kohdalla, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö heillä olisi täyttä ihmisarvoa.

”Luomisteologia” ei siis tarkoita sitä, että kaikkia luomakunnan piirteitä tulisi yhtäläisesti käyttää sen ymmärtämisessä mikä maailmassa ja ihmisessä on Jumala-suhteen kannalta olennaista. Tässä kohden Hautalan ymmärtää Ruokasta (ehkä tahallaan) väärin ja kysyy, voisiko tämän käyttämän luomisen teologian pohjalta oikeuttaa esimerkiksi maailmassa vallitseva ”ontologinen” vahvemman oikeus (esim. se, että nuori leijonauros ajaa vanhemman tiehensä ja tappaa sen pennut). Käsittääkseni Ruokanen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki Jumalan luoma on ”luomisen teologian” kannalta yhtä olennaista. Silti hän voi perustellusti olla sitä mieltä, että koska miehen ja naisen välinen avioliitto on lähes kaikkien uskontojen ja kulttuurien kannalta olennainen osa ihmisyyttä, se on ”luomisteologinen” ja ”ontologinen” asia, ei vain emotionaalinen, sopimuksellinen tai sosiaalinen. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

”Luomisen teologia” tarvitsee siis luonnontieteellisen, sosiologisen ja filosofisen analyysin lisäksi myös sitä, miten Jumalan sana tulkitsee maailmaa. Ja eräs tällainen tulkinta, jossa ”sinun sanasi on lamppu, joka valaisee minun askeleeni” on käsitys sukupuolisuudesta ja avioliitosta. Vaikka seksuaalisen vallankumouksen jälkeen avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat lähes normi, se ei ole luomisteologian mukaan ihmisyyden kannalta suotuisa asia. Vaikka on olemassa ihmisiä, joille miehen ja naisen välinen avioliitto ei sovi, niin tästä huolimatta se on erityisen tärkeä ”luomisteologinen” instituutio. Tällaisten asioiden puolesta voidaan argumentoida myös ”filosofisesti”, ilman Raamattua ja apostolista perinnettä. Mielestäni yhä moniarvoisemmaksi muuttuva maailma on kuitenkin osoittanut, että erilaisia rationaalisia tapoja hahmottaa maailma on niin monia, että kokonaan vailla ”Jumalan sanan lamppua” luomisteologia ei onnistu.

Toisaalta, koko käsite ”luomisen teologia” ei ole erityisen onnistunut. Se on turhan abstrakti termi, johon voidaan liittää hyvin erilaisia käsityksiä erilaisin perustein. Ruokanen olisi ehkä onnistunut artikkelissaan paremmin, jos ei olisi turvautunut noin abstraktiin ja monitulkintaiseen käsitteeseen.

***

Vikström ehdottaa artikkelissaan, että kirkko laajentaisi avioliittokäsitystään siten, että siinä olisi kaksi avioliittokäsitystä rinnakkain. ”Eri käsitykset eivät olisi toistensa vastakohtia, koska laajempi käsitys, joka ei määrittele osapuolten sukupuolta, ei sulkisi suppeampaa pois vaan antaisi sille riittävän tilan. Ei olisi siis kyse mistään kokonaan uudesta avioliittokäsityksestä, kuten nimikin sanoo, vaan voimassa olevan käsityksen laajentamisesta. Sen keskeiset elementit siirtyisivät uuteen käsitykseen paitsi osapuolten sukupuolta koskevaa osaa. Käsitysten välillä vallitsisi siis kontinuiteetti. Muutos toteutettaisiin siten, että käsikirjaan liitettäisiin nykyisten vihkikaavojen oheen kirkolliskokouksen määräenemmistöllä hyväksymä kaava, joka olisi kaikkien parien käytettävissä sukupuolesta riippumatta.”

Ehdotus on monella tapaa ongelmallinen.

Ensinnäkin: On selvää, että tällaisessa avioliittokäsityksen ”laajennuksessa” olisi tosiasiassa kyse muutoksesta: kirkon avioliitto- opin ja -käytännön muuttamisesta sukupuolineutraaliksi. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että sukupuolineutraalin avioliitto-opin ”sisällä” olisi toinen avioliitto-oppi, jonka mukaan avioliitto ei ole sukupuolineutraali vaan miehen ja naisen välinen.

Toiseksi: Voi kysyä, miten Vikströmin ehdottama laajempi näkemys voisi ”antaa tilaa” suppeammalle näkemykselle. Tuo suppeampi näkemyshän on sitä mieltä, että Jumala on asettanut avioliiton on miehen ja naisen väliseksi, mutta ei kahden naisen tai kahden miehen tai kahden sukupuoleltaan määrittelemättömän väliseksi?

Huovinen kirjoittaa: ”Artikkelissaan Vikström näyttää suosivan sukupuolineutraalia ratkaisumallia niin voimakkaasti, että tilaa miehen ja naisen välisen avioliiton erityispiirteille jää vain niukasti.” ”Jään kysymään, mitä Vikström tarkoittaa, kun hän sanoo, että hänen ehdottamansa uusi kaava ”olisi kaikkien parien käytettävissä sukupuolesta riippumatta”. Eikö tämä merkitsisi askelta pois kahden rinnakkaisen mallin aidosta rinnakkaisolosta.’”

Mielestäni Huovinen on kysymyksissään liiankin höveli. Vikströmin ehdotus ei tosiasiassa kykene sallimaan minkäänlaista kahden mallin rinnakkaiseloa. Laajempi malli väistämättä nielee ja neutraloi perinteisen. Kirkon avioliitto-opista tulee sukupuolineutraali. Perinteinen avioliitto-oppi säilyy korkeintaan jonkinlaisena jäänteenä, reservaattina niille ahdasmielisille jäärille, jotka eivät kykene avartumaan sille tosiasialle, että Jumalan on kirkon mukaan asettanut avioliiton sukupuolineutraaliksi. Vaikka avioliitto-opin uudistajilla olisi hyväntahtoisuutta kirkon nykyisen opin kannattajille, logiikka pakottaa väistämättä siihen, että perinteinen oppi syrjäytetään.

Kolmanneksi: Vikström pyrkii ajamaan laajennuksen läpi yksikertaisella enemmistöllä kirkolliskokouksessa, siten, että ”laajennetun” avioliittokäsityksen edellyttämä vihkikaava liitettäisiin käsikirjaan nykyisten kaavojen oheen.

Kirkkokäsikirjaan tehtävät muutokset edellyttävät kuitenkin ¾ määräenemmistön kirkolliskokouksessa. Ajatteleeko Vikström, että kyseinen ”nykyisten vihkikaavojen oheen” liittäminen ei merkitsisi kirkkokäsikirjan muutosta vaan jonkinlaista ”laajennusta”, ja siksi yksinkertainen enemmistö olisi riittävä? Jos näin on, kyseessä on arvoton sanakikkailu. Vaikka sekin menisi läpi, asia on joka tapauksessa niin, että Vikströmin ehdottama ”avioliittokäsityksen laajennus” on tosiasiassa avioliitto-opin muutos, ja vaatii ¾ määräenemmistön kirkolliskokouksessa.

Määräenemmistöstä on säädetty kirkkolaissa siksi, että kirkon opin muuttamisessa on kyse niin merkittävästä asiasta, että sille on löydyttävä todella hyvät perusteet. Mielestäni Vikströmin artikkelissa tai siitä alkaneessa keskustelussa sellaisia ei ole löytynyt. Patriarkalismin purkaminen ei riitä perusteeksi, ei myöskään sellainen raamattuargumentaatio, jossa jätetään huomiotta kaksi eri sukupuolta Jumalan asettamana avioliiton edellytyksenä.

Kirkon on edettävä sillä prof. Ruokasen ehdottamalla tiellä, jonka mukaan avioliitosta ei pidä tehdä ideologista ihmisarvon mittaa. On löydettävä muita tapoja ratkaista kysymys siitä, miten seksuaaliset vähemmistöt suljetaan Kristuksen tuoman jumalallisen rakkauden ja siunauksen piiriin.

Sammeli Juntunen