Luterilaisuuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluu usko Kristuksen reaaliseen läsnäoloon ehtoollisella sekä käsitys myös sanan sakramentaalisuudesta: Sana on tullut lihaksi. Tästä lähtökohdasta käsin voi hyvin yhtyä emeritusarkkipiispa Rowan Williamsin (angl.) ajatukseen, jonka mukaan on tietynlaista gnostilaisuutta kieltää historiallisen todellisuuden merkitys kristilliselle uskolle, niin että siitä tulee ikään kuin abstraktia universalismia, jolla ei ole kosketuskohtaa todellisuudessa – muuten kuin juuri pään sisällä. Mainittu ajattelutapa on mitä ilmeisimmin myös yksi keskeisiä sekularisaation, maallistumisen lähteitä: poissa näkyvistä, poissa mielestä. Onkin hyvä, että nykyään myös protestanttien parissa ymmärretään myös kokonaisvaltaisen julistuksen ajatus, nk. holistinen missio-käsitys. Näin on voitu huomattavasti paremmin hyödyntää myös liturgisen perinnön helmiä julistuksen palveluksessa, koskettaa kaikkia aisteja. Myös Luther alleviivasi “mikä ajaa Kristusta”-periaatetta. Tämä näkyi siinä, että hän hyväksyi sellaisen säilyttämisen, mitä ei ollut Raamatussa kielletty. Tämä on myös julistuksen moni-ilmeisyyttä ja koskettavuutta ajatellen viisas ratkaisu, kuten historia näyttää opettavan. On selvää, että kristinuskon historiallisilla tapahtumapaikoilla on ollut monille henkilökohtaista ja yhteisöllistä hartaudenharjoitusta tukeva merkitys.
Ajatellen kirkkomme nykyisen, vuoden 2000 luterilaisen messun rakennetta, kokonaisvaltaisuuden ajatus kytkeytyy jo siihen, että messu aloitetaan ja päätetään kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kolminaisuus teologisen hahmottamisen ja käytännön toiminnan lähtökohtana ei kuitenkaan tyhjene vain tähän. Luterilaisen teologian näkökulmasta asian ydin on ilmaistu Isossa Katekismuksessa näin: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.” Jumalanpalveluksessa lähestymme siis pyhää Jumalaa, joka on ilmoittanut itsensä meille lahjoittavana rakkautena, kaikkeuden Luojana, syntiemme sovittajana Kristuksessa ja pyhittäjänä Henkensä kautta Sanassa ja sakramenteissa. Kaikkein havainnollisimmin kohtaamme hänet pyhällä ehtoollisella, jossa yhteytemme Kristukseen ja hänen kirkkoonsa lujittuu.
Syntisinä, armahdusta kaipaavina ihmisinä kumarrumme heti alussa synnintunnustukseen. Herra, armahda -hymni ja Kunnia kuvaavat kristityn asemaa taistelevan kirkon jäsenenä, jolle on jo koittanut joulun ilo ja toivo, mutta joka vielä elää synnin ja kuoleman varjon laaksossa. Päivän rukouksessa kootaan yhteen päivän kirkkovuoden aiheeseen liittyvät rukousaiheet läsnä olevan Kristuksen, suuren esirukoilijamme nimeen (vrt. 2 aamenta viittauksena Kristuksen jumalalliseen ja inhimilliseen luontoon). Luetussa Sanassa kohtaamme Kristuksen, ja saarnaaja on kutsuttu sanan valossa olemaan itse vuoropuhelussa Vapahtajan kanssa sekä tuomaan hänet tätä kautta vuoropuheluun myös seurakunnan kanssa – suolaa ja valoa sopivassa suhteessa. Sanan rakentamina voimme tunnustaa yhteisen kristillisen uskomme, hiljentyä esirukoukseen ja antaa uhrilahjan sekä valmistautua kohtaamaan Pyhän ehtoollisella, eukaristiassa. Virkaan kutsutun papin, joka toimii Kristuksen välikappaleena (in persona Christi), tehtävä on pyhittää ehtoollisaineet asetussanojen ja Pyhää Henkeä avuksi kutsuvan ehtoollisrukouksen kautta. Koska ehtoollisaineet on pyhitetty, niitä tulee sen mukaan käsitellä arvollisesti – käyttää loppuun tai säilyttää vastaista käyttöä varten. Tässäkin tulee esiin usko reaalipreesenssiin, kuten myös kumartamisessa, polvistumisessa ja vaikkapa Jumalan Karitsa -hymnissä sekä ehtoollisaineiden kohottamisessa kutsuttaessa ehtoolliselle sekä ehtoollisen jälkeen: ”Olemme ottaneet vastaan Herran Jeesuksen Kristuksen”. Tästä lahjasta sitten kiitämme ja ylistämme ja sulkeudumme Herran siunaukseen ja vastaamme siihen kolminkertaisella aamenella (vrt. Isä ja Poika ja Pyhä Henki) tullessamme lähetetyksi alttarilta arkeen Kristusta seuraamaan eli palvelemaan Herraan kutsumuksissamme, antaessamme saamamme hyvän toivon mukaan vaikuttaa myös lähimmäistemme elämässä.
Jumalanpalveluksen tekee juhlaksi kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo kaiken hyvän antajana tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa. Tästä näkökulmasta esimerkiksi pyhällä maalla tai kirkkohistorian puhuttelevilla tapahtumapaikoilla yleensä voimme saada tukea vaelluksellemme. Usko on paitsi järjen, tunteen ja tahdon asia, myös kehollinen asia: uskomme ruumiin ylösnousemisen. Osoituksena tästä kokonaisvaltaisuudesta voidaan pitää myös pyhiinvaellusten suosiota. Voimme kohdata pyhän myös arjessa. Ehkä tällainen tarkoitukseen varattu hetki vaikkapa pyhiinvaelluksella sanan, rukouksen ja ehtoollisen sekä kristittyjen yhteyden valossa voi avata paremmin kohtaamaan pyhän arjessa myös muulloin.
Sari R-L: ”Ratkaistaanko yhteisöjen sisäiset erimielisyydet ja ongelmat sillä että luokitteluista kuten “konservatiivi” ja “liberaali” luovutaan? Jos ongelmat ratkaistaisiin näin helposti niin tätä ongelmienratkaisumetodia varmaankin sovelleittaisiin kaikkialla maailmassa, kaikissa uskonnoissa ja poliittisissa ideologoissa”.
Mitä haittaa siitä olisi, jos luovuttaisiin? Ilmeisesti juuri siitä syystä ei ole luovuttu, minkä itsekin toteat: on niin helppo luokitella ihmisiä ”meihin” ja ”muihin” ja siten ylläpitää viholliskuvia. Kyse on siis vallankäytön dynamiikasta, jossa pyitään nujertamaan ”toiseutta” edustavat.
Jyri Komulaisen pointti lienee siinä, että juuri siksi kannattaa luopua näistä ”liberaali” – ”konservatiivi” -leimoista, että on ”niin eilispäivää” ylläpitää ja ruokkia viholliskuvia.
”Tätä päivää” pitäisi olla yritys rakentaa yhteisymmärrystä, etsiä yhteistä ja kunnioittaa niitäkin, joiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.
Vastakkainasettelut ja leimaamiset aiheuttavat sotia ja luovat pelkoa sekä ylläpitävät ihmisten sisäisiä aggressioita. Näkeehän sen niin Lähi-idässä kuiin täällä K24:ssäkin.
Jos tähän Jyri Komulaisen viitoittamaan suuntaan – todelliseen dialogiin – päästäisiin, maailma ja kirkko olisi parempi paikka elää ja uskoa.
Miksi tätä ei sitten ole sovellettu? Jokainen voi kysyä sitä vain itseltään.
Käydyissä seurakuntavaaleissa tuli ilmi, että seurakuntaiset/kirkon jäsenet ovat alkaneet kyllästyä liberaalien uudistuhankkeisiin. Voi olla, että ne on koettu yliampuviksi ja toisia kirkon jäseniä syrjiviksi.
” Kristityt, Adventtiajan alettua , meidän on syytä muistaa oikean kristillisen suuruuden ohjelmaa . ” Kristuksen suuruus on hiljaisuutta ja nöyryyttä ” .
Maailma ajattelee toisin ja sen henki uhkaa tarttua niihin , jotka ajattelevat toisin , kun hengessä ja totuudessa tahtovat valvoa. Kirkkovuoden päättyessä meidät on pantu miettimään maailman tuomiota. Jumalan tarkoituksena varmaan on ,että tämän asian ajatteleminen herättäisi meidät välinpitämättömyydestä huomaamaan , mitkä kaikki asiat saattavat koskea jokapäiväistä elämäämme , sen tarpeita ja velvollisuuksia. Myös siveellisen ja hengellisen elämän alaan kuuluvia vaikeuksia , joiden kohdalla tiemme voi nousta pystyyn.
Paljon enemmän kuin mitkään sanat tai kristilliset puheet tai todistukset , merkitsee kärsivällisyys ja hiljaisuus , jota kenties kukaan ihminen ei miksikään arvioi , mutta jonka Jumalan silmä panee merkille . Kristus tulee nöyränä , ratsastaen aasilla , työaasin varsalla . Tämä kuva painukoon syvälle sieluumme , kun taas veisaamme , ” nöyryyttä , hiljaisuutta Jumala rakastaa ”.
Yhtä mielekästä on sanoa, ettei kristitty voi olla kristitty. Täytyyhän sillä olla jokin määritelmä, että kuka on kristitty. Määritelmä ei voi riippua kenenkään lipiraalisuudesta ,tai konstailevuudesta. Muutenhan kristityn määritelmä olisi: tyyppi jolla on jokin mielipide.
” Paavali opetti , sinä pysyt uskosi kautta ” .
En siis pysy muulla lailla , en tahtoni päätöksellä tai ratkaisuilla , en tähänastisten hengellisten saavutusten varassa , en sen perusteella , en myöskään toisten auttamishalun ja kilvoituksen tähden. ” Sinä pysyt uskosi kautta ”.
Väärin ymmärrämme Paavalin , jos ajattelemme hänen tarkoittavan uskolla jotain sellaista , mihin ihminen perustaa kristillisyytensä. Emme kristittyinä usko omaan uskoomme , vaan Jumalaan. –Room .11: 22 , tässä on ydin . Älä tutki omaa hyvyyttäsi , vaan tutki ja koettele Jumalan hyvyyttä.
Ps: 34: 9 . Autuas on todella ihminen , joka jättää itsensä Jumalan hyvyyden varaan synteinensä , voittamattomienkin syntiensä , hän pysyy Jumalan tiellä .
” Sinä pysyt uskosi kautta ”.
” Sydämestä lähtee pahat ajatukset ” , sanoo Jeesus . Mark.7 : 21 . Paha ei ole meissä jotain ulkokohtaista ja satunnaista . ” Meidän sydän on paha ”.
Tässä kulkee raja elävän kristillisyyden ja kuolleen kristillisyyden välillä. Nimi kristitty murehtii pahoja tekojansa silloin , kun ne ovat toisten ihmisten silmissä saattaneet hänet epäedulliseen valoon . Mutta tosi kristitty murehtii sydämensä pahuutta , hän tietää , että herra kysyy häneltä totuutta salatuimpaan saakka .
V. 1860 – luvun alkupuolella syntynyt liberalisminen virtaus levisi vallanpitäjien vastuksesta huolimatta . Liberalismin mukaan yksilöllä oli oikeus tehdä mitä tahansa , kunhan hänen tekonsa eivät vahingoittaneet toisten oikeuksia.
Valtiopäivillä v. 1868 , mietittiin , miten saataisiin työtä ja ruokaa sille väestölle , joilta puuttui toimeentulo.
” Tulisi löytää sopivat luotettavat päällysmiehet ” miesten töitä hoitamaan.
Talonpoikais naiset elivät itsetaloudessa , jota he hoitavat joko omissa tai vuokra taloissa. Ihmisiä yhdisti monet tekijät , he kuuluivat kirkkoon . Heille oli tärkeää , että Jumala on taivaassa ja rovasti pappilassa , nimismies virkahuoneessa , keisari Pietarissa . Kun heitä kumarsi kaukaa , eikä antanut aihetta välien selvittelyyn , kaikki sujui hyvin.
Eräs matkailija v. 1873 Turkulaisessa Åbo Underrättelser lehdessä kertoo, mitä hän matkustellessaan Itä-Suomessa oli nähnyt ja kokenut.
Savonlinnasta hän matkamuistoissaan sanoo , sitä on kohdeltu hieman kaltoin.
Savonlinnasta ns, sotilastiet olivat olemassa , joita käytettiin kauppateinä , Viipuriin ja Pietariin , kauppatiet olivat mutkikkaita ja kapeita . Noin kahdenkymmenen hevosen letkassa hevoskuljetuksilla käytiin kauppamatkoja .
Suomessa oli saanut toteutua perustuslaillinen hallitus ja Viron kansalliset riennot pääsivät pitkään kehitystä lupavaan alkuun. Voisiko niin jalo kylvö joutua hukkaan , vaikka olot olivatkin epävakaat , rohkeasti me uskalsimme katsoa Viron ja Suomen ja koko Venäjän valtakunnan tulevaisuutta kohti.
Sovinnon rusopilven luulimme nähneemme päättyneessä kansallisessa juhlassa , onnellisen päivänkoiton enteenä . Kieli – ja kulttuuriasiat olivat päivän polttavia kysymyksiä .
Tomi
Kiitos erittäin tasapainoisesta ja hyvin harkitusta tekstistä.
Tuot esiin tärkeitä näkökohtia.
Ole hyvä ja kiitos.
Kaikilla noilla asioilla voi olla hyvin suuri merkitys niille, jotka ne tietää. Muille ne jää käsittämättömiksi ja jopa osin, oudoiksi tavoiksi.
Onkin tärkeää, että pappi on itse hyvin sisäistänyt jumalanpalveluksen eri osien ja kokonaisuuden merkityksen, niin että voi viestiä kokonaisvaltaisesti niiden sisältöä myös toteutuksessa. Joissakin seurakunnissa perehdytään säännöllisesti eri osien sisältöön seurakuntalaisten kanssa, mikä on mielestäni hyvä. Tähän on hyvä mahdollisuus esimerkiksi messuavustajien koulutuksessa. Parhaimmillaan päästään sisältölähtöiseen, mutta yhteisöllisesti ja yksilöllisesti koskettavaan messuun, jonka yhä useammat kokevat omakseen. Tästä on myös rohkaisevia esimerkkejä. Oma kiinnostus ja halu oppia sekä keskeneräisyyden ymmärtäminen on tärkeää myös tässä.
Paljon siinä on vielä tekemistä, koska seurakuntiamme ja kirkkoamme on jyrätty rationalismin ja pietismin massiivisella yhteisvaikutuksella. Muistan itsekin sen ajan, kun kirkollisissa ilmoituksissa luki: jumalanpalvelus ja HPE. Se HPE oli ylimääräinen lisäke, joka kruunasi jumalanpalveluksen kerran kahdessa kuussa, usein iltakirkkona. Puhuttiin myös alku- ja loppuliturgiasta. Pääasia oli saarna ja sitä edelsi ja seurasi muotomenoja, jotka pappi ”toimitti”. Radiokuuluttajakin sanoi, että ”alttaripalveluksen toimittaa”.
Säälin usein rippikoululaisia, jotka joutuvat osallistumaan messuihin. Varsinkin, jollei heille siinä samalla lainkaan avata näitä rikkaita siältöjä. Johon liturgilla olisi mitä mainiommat mahdollisuudet. Lapset joutuvat istumaan piinapenkissä, käsittämättä juuri mitään tapahtuman sisällöstä. Samaan tilanteeseen joutuu tavallinen seurakuntalainenkin, joka sattumalta poikkeaa kirkkoon.
Samaan tilanteeseen joutuu ensimmäisen kerran ortodoksisessa palveluksessa vieraileva. Miksi sitä ei koe piinapenkiksi? Senkö takia, ettei ortodoksikirkossa ole penkkejä? Vakavammin: ei outo ole välttämättä kiusallista, se voi olla kiehtovaakin.
Ehkäpä siksi että ortodoksiset menot ovat silmälle ja korvalle lutkujen menoja rikkaammat.
… ja nenälle.