Sanailua ja ymmärrystä

Viime päivinä kohua on herättänyt miesten ja naisten välinen sanailu, kun seikkailuvisan äänestyksessä jätettiin pois mies. En varsinaisesti tunne henkilöitä. Kauan ulkomailla asuneena myönnän, että suomalaiset julkkikset ovat minulle edelleen vain nimiä.  Ymmärrän, että kilvassa mukana olevat naiset syyttävät tätä miestä tahdittomista ja naisvastaisista kommenteista. Liekki on leimahtanut ja miekkaa heilutellaan puolin ja toisin puolesta ja vastaan. Osin kommentit ovat julkisuudessa esitettyjä ja kaikkien arvosteltavissa. Osin näyttää siltä, että ilmassa leijailevat kommenteista irrallaan voimakkaat tunteet ja väitteet.

Tämä liittyy tavallaan muuhunkin keskusteluun, joka velloo jatkuvasti julkisuudessa. Mitä saa sanoa? Miten jonkin asian saa esittää? Kenellä on oikeus kysyä? Mitä saa kysyä? Tästä aiheesta kirjoitti Sanna Ukkola juuri tänään Iltalehdessä viitaten useampaan tapaukseen, joissa esille nousivat kansalliset tai rodulliset ominaisuudet, loukkaantuminen, sananvapaus ja poliittinen korrektius. Yksi näistä tapauksista liittyy pukeutumiseen. Onko eri kansallisuutta tai rotua edustavalla ihmisellä oikeus pukeutua jonkun muun kansan asuun?

Tästä muistui mieleeni tapaus, jossa olin itse mukana.

Oli Purim-juhlan aika. Purimia (kuten monet tietävät) vietetään keväällä.  Juhlaa vietetään Esterin kirjan tapahtumien muistoksi. Esterin kirja luetaan yhdessä ääneen sekä synagogissa että kodeissa. Tuolloin myös pukeudutaan naamiaisasuihin, jotka päällä israelilaiset menevät jopa töihin. Vain tylsä tosikko jäisi tästä kaikesta paitsi tavanomaisissa vaatteissaan.

Tuona nimenomaisena Purim-juhlana minä menin töihin upeassa intialaisessa hääasussa, jonka olin saanut lahjaksi intialaisilta ystäviltäni. Pukuun on kirjattu kultaa ja helmiä. Se on päällä hyvin painava ja epämukava. Se on myös punainen ja äärimmäisen näyttävä. Harvoin on mahdollista käyttää noin upeaa asua. Asua, joka sopi täydellisesti kahden kuningattaren, Vastin ja Esterin tunnelmiin. (Jos et muista kertomusta lue ihmeessä Esterin kirja Raamatusta.)

Silloinen työpaikkani oli paikka, jossa lähestulkoon kaikki Israeliin tulevat arvovieraat käyvät. Ei siis ihme, että juuri tuona päivänä minulle ilmoitettiin tärkeästä Kaakkois-Aasiasta tulevasta vieraasta. Tätä vierailua saisin kunnian emännöidä. Ongelma oli, että vieras oli jo matkalla paikalle. Ja siellä minä olin työssäni päälläni hänen alueeltaan kotoisin oleva juhlapuku. Puku, jota minä siis käytin naamiaisasuna.

Naamiaisasu sinänsä ei ollut ongelma, koska vieras näki niitä tuona päivänä kaikkialla. Hän ymmärsi varmasti erityisen päivän luonteen. Mutta, mietin, olisiko epäkunnioittavaa esiintyä hänen alueensa asussa? Yksi mahdollinen valinta oli vähät välittää asiasta. Toinen oli lähteä kotiin vaihtamaan vaatteet, mistä seuraisi myöhästyminen varsinaisesta tapaamisesta. Päättelin, että myöhästelyn saisi anteeksi helpommin kuin asun.

Sihteerini vei vieraan kahville valittaen tärkeää menoani. Saavuin myöhässä. Vierailu, jota opastin, oli erittäin onnistunut. Jälkeenpäin en uskaltanut edes ajatella mahdollista ”pukugatea”, joka tilanteesta olisi voinut seurata.

Tämä tarina tuli mieleeni nyt vellovasta keskustelusta. Afrikassa olen saanut lahjaksi paikallisia pukuja, joita minun on odotettu heti käyttävän. Se on yksi tilanne se. Jotkut tilanteet ovat erilaisia. Mietin, että meillä on jokin vaistonvarainen ymmärrys toisen ihmisen peloista, arkuudesta tai tunteista. Vaikka emme itse pahastuisi jostakin, pystymme ymmärtämään, että toinen ihminen voi siitä pahastua.

Miten tämä liittyy käynnissä olevaan keskusteluun? Ehkä siten, että kun on vapautta, vapaudessa on aina myös vastuuta. Kun miekkaa heilutellaan miesten ja naisten välillä, otetaan takapakkia. Kumpikaan osapuoli ei näytä hyvältä. Vastakkainasettelu ja sanasota ovat korvattavissa vain toisen osapuolen heikkouden ymmärtämisellä.