Dosentti Risto A. Ahonen kirjoitti hiljattain Kotimaahan pitkän kolumnin ”Kysymys evankelioinnista vie uskon perusteisiin” (Kotimaa 2.3.2017). Kirjoitus pohjautunee Ahosen esitelmään, jonka hän piti maaliskuun alussa evankelioimisen seminaarissa.
Risto A. Ahosen esitelmässä ja kirjoituksessa on monta mielenkiintoista kohtaa, joita tulisi nostaa esille ja tarkastella tarkemmin kirkkomme nykytilanteessa. Kirjoituksessa olevat ja siihen liittyvät tärkeät teemat saavat liian vähän huomiota kirkon ”päivänpolttavien” teemojen keskellä. Kirkossa pitäisi enemmän miettiä, mitä on työ jota teemme eli mitä on kirkkona oleminen. Vähemmän voisi kiistellä siitä, saavatko jotkut ihmiset rukoilla kirkossa papin kanssa vai eivät.
Ahonen käsittelee kirjoituksessaan kysymystä evankelioimisesta kristityn identiteettikysymyksenä. Hän kirjoittaa siitä, että kääntymisellä ja käännyttämisellä on suuri eri. Edelleen Ahonen kirjoittaa evankelioimisesta uskontodistuksena hyvin laajasti ymmärrettynä.
Viime mainittuun, laajasti ymmärrettyyn uskontodistukseen liittyy kysymys sanasta ja teosta kristillisyydessä ja kirkon elämässä. Oma kirkkomme kantaa mielestäni hyvässä ja pahassa sanan kirkon leimaa. Hyvää siinä on se, että sana, Raamatun sana, evankeliumi on tärkeä eikä sitä voi sivuuttaa. Huonoa on se, että meillä ylikorostuu sanan kirkkona oleminen. Silloin puhuminen, julistaminen ja kaiken kaikkiaan suullinen todistaminen ylikorostuvat kun taas muu uskontodistus ja luterilainen näky kristityn kokonaisvaltaisesta kutsumuksesta jäävät lapsipuolen asemaan.
Liian yksipuolinen painotus sanan kirkkona olemiseen vaikuttaa monissa asioissa. Se vaikuttaa niin laajasti, että emme edes huomaa sitä. Sille lisäsävynsä antavat uudempien ja vanhempien herätysliikkeittemme pietistissävytteiset painotukset. Näin ymmärrys kristittynä elämisestä ja kristityn uskontodistuksesta on muovautunut tietynlaiseksi. Tähän liittyy se, että itse esimerkiksi koen vaikeana keskustella henkilön kanssa, jonka puhe on vain ”hengellistä puhetta” vaikka puheen ja keskustelun aiheena olisi tiskaaminen tai mikä muu tahansa arkinen asia.
Kirkon elämässä ja toiminnassa olen kokenut ahdistavana myös vahvan jaottelun lähetystyön arvostuksen ja kansainvälisen diakonian arvostamisen välillä. Joillekin molemmat ovat tärkeitä, mutta monille perinteinen lähetys – kuten asianomainen itse sen ymmärtää – on ainoa oikea tapa tehdä kirkon työtä. Sen sijaan ihmisten auttaminen kirkon toimesta ei ole mitään, jos työssä ei selkeästi ”puhuta Jeesuksesta” ja pyritä ihmisten käännyttämiseen tai kääntymiseen. Toki asiassa on myös se puoli, jonka Ahonen mainitsee, että kristilliset auttamistahot itse turhaan korostavat pyyteetöntä ja ehdotonta auttamista ilman todistamismotiiveja tai autettaville annettavia ehtoja.
Luterilainen kirkkokäsitys ja käsitys kristityn identiteetistä lähtevät siitä, että jokaisella kastetulla on Jumalan antama ”virka” tai useampikin, jossa tai joissa hän toteuttaa kutsumustaan, uskoa ja rakkautta. Tietysti Lutherin aika oli maailmankuvaltaan ja elämäntavoiltaan toisenlainen kuin nykyinen aika ja silloin Luther saattoi selkeästi opastaa, että isien on opetettava perheenjäsenilleen ja palvelusväelle kristillisen uskon keskeisimmät asiat katekismuksen kautta. Vaikka aina on nyt erilainen, on tuo kokonaisvaltainen kristityn kutsumusta korostava näky edelleen hyvin käypä.
Lutherin teologisessa ajattelussa sana ja teko kuuluvat yhteen, usko ja rakkaus ovat siinä kolikon kaksi puolta. Toista ei voi olla ilman toista. Tältä pohjalta pitäisi myös kirkkona olemistamme miettiä aivan uudella tavalla. Sanojen, puhumisen, julistamisen ja opettamisen ohella tai osin niiden sijasta pitäisi miettiä kirkkona olemista palveluna ja yhteisenä tekemisenä, yhteisenä elämisenä. Pohjansa se saa evankeliumista ja kunkin kirkon jäsenen kasteesta, mutta se ei ole ainoastaan eikä aina ensisijassa puhetta vaan elämää, rakkautta ja palvelua.
Keskeistä kirkkona olemisessa on ajatella kastettuja omana yhteisönämme, ei vain aktiivijäseniä. Siinä uskon ja epäuskon, uskovaisten ja ei-uskovien rajat eivät mene ihmisten välillä vaan meidän jokaisen sydämessä kuten Luther opettaa. Toki on hyvä jotenkin rohkaista siihen, että ihminen tiedostaa tilansa mutta kyse ei ole luterilaisen teologiamme pohjalta ihmisen vapaasta valinnasta Jumalan ja epäuskon välillä. Näin koska vajavaisina ja langenneina valitsemme tai olemme valinneet niin, että tarvitsemme jokainen Jumalaa ja Kristusta.
Olemme siis yhteisönä, sen jäseninä, samalla viivalla toistemme kanssa ja etsimme armoa ja osoitamme itsellemme ja toisillemme, miten voimme armon löytää. Voimme löytää ja omistaa sen Kristuksesta, sanan ja sakramenttien kautta. Siitä syntyy usko johon liittyy rakkaus, kokonainen uskontodistus. Siltä pohjalta ja luomisen pohjalta toimimme kirkkona myös niiden parissa, jotka eivät ole vielä kristittyjä. Luominen, lunastus ja pyhitys muodostavat yhden kokonaisuuden tässäkin.
Toivo Loikkanen
Elämäntyöni verotoimistossa olin seurakuntamestarina. Uskonasiat piti pitää melko tarkkaan sivussa. Silti myös hengellisiä kohtaamisia oli työtovereiden kanssa. Seurakuntatyössä olin välillä, kun halusin vaihtelua. Virkavapailla olin sitten seurakuntatyössä lähetys-sihteerinä ja nuorisotyössä. Huomasin miten verotoimistossa minulla oli paljon enemmän mahdollisuuksia henkilökohtaisiin kohtaamisiin ja keskusteluihin. Palvelullani todistin uskostani enemmän kuin sanoilla. Silti evankelista asuu minussa tiukasti. Suurin janoni on johtaa joku uskoon sisälle. En muista yhtään tapausta kirkon leivissä ollessani.
Uskoon tultuaan ihmiset muuttuivat sisäisesti. Vai pitäisikö sanoa uskon elämään sisälle päästyään. Uskon elämä alkoi heissä vaikuttaa, niin ettei se jäänyt heille itsellekään epäselväksi. Kirkossa tehdään paljon hallaa, kun opetetaan uskon olevan pelkkää totena pitämistä ja historiallista tietoa. Henkilökohtainen uskon suhde Vapahtajaan jää silloin kokonaan sivuun. Uskon ei odoteta muuttavan mitään. Tällöin eletään niin kuin ennenkin.
Kirkolta puuttuu selkeä yhteinen tavoite kirkon jäsenten uskon elämän toteutumisesta jokapäiväisessä elämässä.
Puhutaan kyllä kauniisti, mutta missä on elämä?
Puhutaan jumalanpalveluksien yhteyden kokemuksesta, mutta istutaan mahdollisimman kaukana muista. Eikä mitään muuta yhteistä muiden kanssa ole. Siinä hyvä esimerkki siitä mikä ero on puheilla ja elämällä. Uskon tulee vaikuttaa koko elämään. jollei, niin herää epäilys, onko kyse oikeasti kristillisestä uskosta.
Äh. Mikä ”seurakuntamestari” siihen tuli. Virastomestarina olin.
Vielä tulee mieleen sellainen tärkeä näkökulma, josta olen täällä kirjoittanut, että seurakuntarakenteemme eli suuret seurakuntayksiköt eivät edistä yhteisöllistä seurakuntina elämistä ja todistamista. Tarvitaan pienempiä yhteisöjä ja rakenteiden tulisi tukea sitä, mutta kehitys on kirkossamme kulkenut päinvastaiseen suuntaan. Puhutaan kyllä kauniisti myös jumalanpalvelusyhteisöistä (vaikkapa kappelisrk), mutta asia jää kyllä hurskaiden toiveiden tasolle. Pienet tai nykyistä pienemmät seurakuntayhteisöt ja -yksiköt tukisivat seurakuntien yhteisöllistä todistajaroolia paljon nykyistä tilannetta paremmin!
Hyvänä ratkaisuna tuhon, näkisin Tampereen nuorten aikuisten toiminnassa toteutetun ”talli” menettelyn. Nuoret aikuiset perustavat omia tiimejään omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Organisoivat toiminnan itsenäisesti. Hoitavat niissä yhteisöllisyyttä ja saavat tukea toisiltaan, samalla vetävät uusia mukaan talleihinsa. Näin on syntynyt jatkuvan kasvun kierre. Kaikki eivät ole enää mahtuneet samaan messuun. Joten niitä on tarvittu jo kaksi peräkkäin.
Yhteisöllisyys toteutuu pienryhmissä ja seurakuntayhteys messuissa ja muussa kaikille yhteisissä toiminnoissa.
Pekka, Tuollaista pienryhmätoimintaa itsekin kannatan lämpimästi. Sen sijaan en usko sellaiseen, että seurakuntalaisia kutsutaan tai yritetään saada perinteisiin pienryhmiin, jotka toimisivat vaikkapa perinteisten raamatturyhmien tapaan. Ihmisten omasta kiinnostuksesta nouseva toiminta on aina vahvinta ja siihen ihmiset sitoutuvat vahvimmin. Toisten määrittämään sapluunaan ei haluta herkästi tulla eikä sitoutua!
Joskus vedin Raamattupiiriä sellaisella sapluunalla, että otin sanakirjasta kopionita, jonkin sanan kohdalta. Kukin tutki kohtia hiljaa itsekseen ja sitten kukin jakoi sen mitä oli saanut. Monesti aika loppui kesken, niin että en omaa vuoroani ehtinyt käyttää. usein lähdin piirin vetoon sisäisesti tyhjänä, mutta takaisin palasin ”rikastuneena”. Jokainen pääsi jakamaan ja jokainen sai.
Mikä estää pappeja rohkaisemasta omaehtoisen toiminnan organisoimiseen? Löytyyhän aina niitä joilla on sellaiseen hyvät mahdollisuudet ja riittävät taidot.
Niinpä! Taitaa olla kuitenkin niin, että kaupungeissa joissa väkeä asuu enemmän ja tiiviimmin, löytyy helpommin väkeä myös omaehtoisesti junailtuun toimintaan kuin maalla.
Voi että, kun olen kaipaillut Lapinjärven hienoja mahdollisuuksia. Silloin oli kai vähän toista tuhatta seurakuntalaista. Yksi ripari kesässä ja jokaisen kotona ehti käymään. yhteisöllisyyttä ei tarvinnut rakentaa, kun siinä siellä jo elettiin. Sellaisessa ilmapiirissä nuorisotyölle on aivan huippuhyvät mahdollisuudet. Kaikki nuoret ei lähde paikkakunnalta. Nekun saa mukaan ja kasvamaan vastuissa ja tekemisissä, niin mikä sen parempi paikka olisi. Nuoristahan voi kasvattaa aktiivisia seurakuntalaisia muutamassa vuodessa. Heille kun antaa vain sopivasti kannustusta, vastuuta ja palautetta. Se porukka voi ottaa monet tehtävät vastaan ja hoitaa ne hienosti.
Niin ja aamen!