Onko keskusteluilmapiiri maassamme muuttunut aivan viime vuosina? Itse asiassa näin näyttäisi käyneen kaikkialla. Onko sosiaalinen media luonut erityisen kulttuurin, jossa esiintyy epäasiallista ja osin haitallistakin keskustelua – jos sitä voi kutsua tuolla nimellä? Yksilötasolla somessa koettu kommentointi voi aiheuttaa suurta harmia ja johtaa ennalta-arvaamattomiin seurauksiin. Ryhmätasolla se voi aiheuttaa ulkopuolisuuden ja ikävän sosiaalisen kontrollin kokemista. Kukaan ei lienee puolusta pilkkaa tai epäasiallista keskustelukulttuuria. MUTTA. Toisaalta myöskään sanan- tai uskonnonvapauden rajoittaminen ei sovi demokratiaan. Mitä vapautemme oikeasti sisältää? Onko se nyt vaarassa?
Kun aloitamme ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien tarkastelun on paikallaan ensin ymmärtää, mitä näillä käsitteillä todellisuudessa tarkoitamme. Englannin kielessä käytämme käsitteitä ’human rights’ ja ’civil rights’ tai myös käsitettä ’civil liberties’. Nämä voisi kääntää nimenomaan suomen sanoiksi ’ihmisoikeudet’ ja ’kansalaisoikeudet’ tai ehkä ’perusoikeudet’. Molemmat käsitteet tulevat oikeastaan Magna Charta julistuksesta vuodelta 1215; Magna Charta on Suuri peruskirja, joka nimenomaan rajoitti julkista vallankäyttöä Britanniassa, mihin asiaintilaan kuninkaan tuli tyytyä allekirjoitettuaan asiakirjan. Vaikka tätä merkittävää asiakirjaa muutettiin useaan otteeseen, se oli vielä 1600-luvulla julkinen asiakirja, jonka perusteella kuninkaiden jumalalliseksi ymmärrettyä valtaa pystyttiin rajoittamaan. Magna Charta on eräänlainen perustuslain esikuva. Se ei sinällään silti taannut sananvapautta kaikille.
Vaikka molemmat demokratiassa elävien yksilöiden oikeuksiin viittaavat käsitteet tulevat osin tuosta samasta asiakirjasta ne merkitsevät kuitenkin vain osittain samaa asiaa.
Human Rights eli ihmisoikeuksien käsite viittaa itse asiassa jokaisen ihmisen ikään kuin sisäsyntyisiin oikeuksiin, joita hänen tulee nauttia vain koska hän on ihminen. Näille oikeuksille on tyypillistä niiden universaalius eli ne eivät periaatteessa riipu sellaisista tekijöistä kuin sukupuoli, kansallisuus tai uskonto. Civil Liberties eli kansalaisoikeudet / perusoikeudet taas ovat käytännössä riippuvaisia siitä, missä henkilö asuu eli mikä hallitus tai valtiovalta säätää lait ja valvoo niiden noudattamista. Voisimme siis katsoa jälkimmäisten olevan oikeuksia, jotka takaavat samanvertaisuuden. Nämä ja ihmisoikeudet kylläkin limittyvät jonkin verran. Yleensä katsotaan, että ilmaisu- ja uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus, laillisuusperiaate ja itsemääräämisoikeus sisältyisivät kansalaisten perusoikeuksiin.
Jos tarkastelemme historiaa voimme kiistatta todeta toisen maailmansodan olleen vaikuttava tekijä nimenomaan universaalien ihmisoikeuksien kannalta. YK adoptoi vuonna 1948 ’Declaration of Human Rights’¨eli Ihmisoikeuksien julistuksen. Julistuksen yhteys toisen maailmansodan aikaisiin hirvittäviin ihmisoikeusloukkauksiin on päivänselvä. (Voimme myös todeta YK:n adoptoineen samana vuonna sen ’UN Convention on Genocide’ eli Kansamurha -sopimuksen, joka sekin liittyi nimenomaan holokaustiin eli juutalaisten kansanmurhaan.)
Perustuslaki on kaikkein korkein laki, joka kansakunnalla ylipäätään on käytössään ja jota voidaan useimmissa valtioissa muuttaa vain poikkeuksellisen menettelyn kautta. Perustuslain toteutumista valvoo yleensä erityinen elin; Suomessa se on Eduskunnan Perustuslakivaliokunta. Konstitutionalismi on ajattelutapa, jonka mukaan poliittisen päätöksenteon valtaa on rajoitettava korkeammalla lailla. Usein esimerkkinä kansalaisoikeuksien toteutumisesta pidetään nimenomaan Yhdysvaltain perustuslakia vuodelta 1787 (vahvistettu 1788; otettu käyttöön 1789). Monet muut valtiot ovat ainakin osin lainanneet lakejaan nimenomaan Yhdysvalloista erityisesti sikäli kuin siihen sisältyy ajatus vallanjaosta ja yhdenvertaisuudesta lain edessä. Yhdysvaltain perustuslaki takaa omantunnon vapauden, uskonnonvapauden, ilmaisunvapauden, lehdistönvapauden ja vapauden esittää pyyntöjä/aloitteita hallitukselle. Lisäksi se takaa muun muassa erilaisia oikeuksia mahdolliselle syytetylle rikosepäilyn tilanteessa.
Tiedämme toki, että valistusfilosofit vaikuttivat suuresti yleiseen ilmapiiriin ja myös Yhdysvaltain perustuslakiin. Esimerkiksi Voltaire eli Francois-Marie Arouet (1694–1778) uskoi jokaisen yksilön vapauksiin, jopa niiden, joista hän ei erityisemmin piitannut. Montesquieu eli Charles-Louis de Secondant (1689–1755) kehitteli vallan kolmijako-opin.
Nämä henkilöt ovat vaikuttaneet meihin niin suuresti, että Voltairen ilmaisemiksi on väitetty kaikenlaisia sanontoja, joita hän ehkä ei itse sanonut. Nuo sanonnat ilmentävät vapauden kaipuuta ja ehkä myös toivoa siitä, että joku puolustaa oikeuksiamme? Näin se kuuluisa sanonta, joka sopii juuri omaan hetkeemme: ”En ole kanssasi samaa mieltä, mutta puolustan kuolemaan saakka oikeuttasi sanoa mielipiteesi.”
Onko tämä mahdollista tänään – puolustammeko kaikkien sananvapautta? Palaan tähän ajatukseen seuraavassa blogissa!
Mielestäni sanavapaus ei ole ihan yksiselitteinen käsite. Vaikuttaa siltä, että monet käsittävät sanan eri tavalla. Työelämässä havaitsin työyhteisön sananvapautta rajoittavan vahvasti se, että epäkohdista esimielle puhuminen ei ollut ongelmatonta. Siitä saattoi itse joutua vaikeuksiin.
Käytin siitä kerran kommentinkoko työyhteisöä koskevassa tilaisuudessa. Sen kuulutaan paikalla ollut korkeimmassa asemassa oleva henkilö nousi etupenkissä ylös ja kääntyi yleisöön päin ja lupasi antaa kaikille luvan puhua vapaasti. Tuhahdin siihen kovaan ääneen, että : tuolla luvalla ei ole mitään merkitystä, niin kauan, kuin joudumme pelkäämään, että saamme turpaan, jos kerromme mitä ajattelemme. Tilaisuuden jälkeen tuo johtaja kiitteli minua kädestä pitäen. Joten asia meni hänelle kai hyvin perille.
Toivoisin, että keskusteltaessa sanan vapaudesta kiinnitettäisiin huomiota enemmän siihen onko turvallista kertoa ajatuksiaan. Se mielestäni kertoo sananvapaudesta enemmän, kuin se mitä lakikirjassa asiasta voi lukea. Käsittääkseni sananvapaudesta voi puhua ja kirjoittaa, mutta onko se todellista. Sen voi kertoa vain se, joka haluasi kertoa ajatuksiaan, mutta näin tehdessään voi joutua hankaluuksiin, joten vaikenee.
Tässä mielessä vain harvoilla kirkon työntekijöillä on oikeasti sanan vapaus. Se näkyy siinä, että vain hyvin harva heistä on täällä keskusteluissa mukana. Seurakuntatyössä muistan hetken, jona tajusin etten voi kirjoittaa mielipidettäni toiminnasta, enkä paljon muustakaan.
Samaan tapaa on sanan vapaus kadonnut maastamme. Nyt voi vuosien kuluttua joutua syytteeseen siksi, että tänään on mielipiteensä ilmaisut. Tänään tuo asia voi olla täysin harmiton, mutta mistä tietää miten siihen suhtaudutaan tulevaisuudessa.