”Metsän keskellä, kallion uumenissa Jyväskylän Tikkakoskella sijaitsee Puolustusvoimien Viestikoekeskus, josta juuri kukaan ei tiedä mitään. Sillä on erittäin salainen tehtävä. Suomen sotilastiedustelu.”
Ei, kyse ei ole Ilkka Remeksen trillerin kiihdytyksestä kliimaksiin, jonka jälkeen seuraa sankaritöitä, vieraan vallan vetäytyminen ja Suomen pelastuminen.
Kyse on Helsingin Sanomien selvityksestä otsikolla Suomen salaisin paikka. Sen varjolla lehti on julkaissut STL II –punaleimalla varustettujen paperien tietoja (16.12.).
Pääesikunta teki Keskusrikospoliisille tutkintapyynnön. Tasavallan presidentti puuttui asiaan ja piti sitä vakavana. Toimittaja Laura Halminen alkoi vasaroida kotonaan tietokoneen kovalevyä, joka syttyi savuten palamaan ja palokunta kutsuttiin paikalle. Poliisi sai tiedon asiasta ja teki kotietsinnän, koska oli pelko todistusaineiston hävittämisestä.
_ _ _
Päätoimittaja Kaius Niemi perustelee avoimessa kirjeessään (18.12.) lukijoille salaisten asiakirjojen julkaisemista viitaten lehden 128-vuotiseen historiaa suomalaisen yhteiskunnan rakentajana ja vakuuttaa lehden pyrkimystä kunnioittaa suomalaisten maanpuolustustahtoa.
Hän sanoo, että salaisten asiakirjojen ja luottamuksellisten lähteiden käyttö on toimituksissa arkipäivää. Lukijapalaute osoitti hänelle kuitenkin, että jokin oli mennyt vikaan. Erityisesti sotilastiedustelua koskevien paljastusten yhteys valmisteilla olevaan tiedustelulakiin jäi tekstissä liian vähälle. ”Toimituksellekin on selvää, että on syytä katsoa peiliin.”
Oliko nöyrtyminen vain tilapäistä ja katsottiinko peiliin, kun artikkelin jatko-osa halutaan kuitenkin julkaista myöhemmin?
_ _ _
Onko lukijoiden oikeus tietää riittävä ja ainoa motiivi julkaista tietoa, josta voi seurata pitkiä tuomioita? Valtion turvallisuutta vaarantavien tietojen julkaiseminen voi rinnastua maanpetokselliseen toimintaan.
Tämän päivän Hesarissa entinen päätoimittaja Janne Virkkunen toteaa, että sananvapautta pitää puolustaa lujasti. ”Ei ole demokratiaa ilman sananvapautta eikä sananvapautta ilman demokratiaa.” Tähän lisäisin, ettei ole demokratiaa ilman itsenäisyyttä eikä itsenäisyyttä ilman uskottavaa maanpuolustusta.
Puolustusjärjestelyihin liittyvien salaisuuksien julkistaminen saattaa vahingoittaa puolustusta. Tätäkö lehti haluaa? Silloin se on viemässä pohjaa myös demokratialta ja sananvapaudelta.
_ _ _
Rohkenen ääneen pohtia, voiko lehdellä olla sananvapauden puolustamisen lisäksi muitakin motiiveja laulaa punaleimaisia tietoja. Otsikointia ja kuvitusta myöten jutulla on aika iltapäivälehtimäinen ilme. Onko pois suljettua, että toimittajilla oli halu sensaatioon, ehkä saada joku arvostettu journalistipalkinto? – Janne Virkkunen viittaa Edward Snowdenin vuotojen julkaisemiseen The Guardian ja Washington Post –lehdissä. Tästä hyvästä ne saivat Pulizer-palkinnon 2014.
Tässä on se ero, ettei Suomen sotilastiedustelussa ole mitään rikollista eikä kansalaisten turvallisuutta uhkaavaa, jonka vuoksi salaista tietoa olisi otettava luupin alle.
Entä voiko lehdellä olla pyrkimys miellyttää jotain tahoa, jonka intresseissä on sotilassalaisuuksien paljastuminen? En välitä viedä tätä ajatuskulkua eteenpäin. Sen sijaan tuon esille sen mahdollisuuden, että lehti noudattaa ansaintalogiikkaansa. Iltapäivälehtimäiset skuupit saattavat lisätä lukijoita ja siten lehden levikkiä. Tässä tapauksessa vaikutus on saattanut olla käänteinen ja lehti menettänyt tilaajia.
_ _ _
Usein on todettu, ettei Hesari julkaissut mitään sellaista, jota vieraan vallan tiedustelu ei jo tietäisi. Onhan Ilkka Remeksen kirjoissa Horna, Jäätyvä helvetti, Kiirastuli ja Vapaudenristi käsitelty samantapaisia aiheita. Remes taisi saada tämän aihepiirin jo käsiteltyä ja siirtyy uusiin aiheisiin. Tärkeämpää kuin nyt julki tulleiden tietojen merkittävyys on periaate, miten suhtaudutaan turvaluokiteltuun tietoon. Jokaiselta pitäisi edellyttää lakien noudattamista tässäkin asiassa.
Jossakin on tietolähde, joka laulaa sisäpiirin tietoa. Tämä on vuoto, joka pitää selvittää ja tukkia. Lähdesuoja suojelee kuitenkin vuotajaa.
Nähtävästi ihmisen yksityisyyteen liittyvät asiat – kuten terveys, uskontokunta, parisuhde – ovat tarkemmin varjeltuja ja sanktioituja salaisuuksia kuin tiedot sotilaallisesta puolustuksesta. Viimeksi mainitut saattavat kuitenkin kovan paikan tullen pelastaa satojatuhansia ihmishenkiä, demokratian ja vielä sen tiukasti puolustetun sananvapaudenkin.
Onko sekin strateginen salaisuus, ettei mitään salattavaa oikeastaan olekaan. Hämääminenkin on valtti.
Käytän yllä olevassa tekstissä parikin kertaa sanaa laulaa merkityksessä laverrella tai paljastaa tietoa.
Hieman ennen kohuttua paljastusjuttua Hesari julkaisi hauskan Fingerpori-tripin laulavasta joulupukista: naamarinsa takaa joulupukki ”lauloi” saamistaan pimeistä palkkioista ja juopuneena ajamisesta. Nyt lehti laulaa sananvapauden naamarin takaa tietoa, joka saattaa lopulta heikentää kansalaisten turvallisuutta ja viime kädessä demokratiaa ja siihen kuuluvaa sananvapautta.
Päivän Hesari (22.12.) puolustelee paljastuksia: ”Suomalaisten valtaenemmistölle Viestikoekeskuksen toiminta on silti täysin tuntematonta keskellä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä korostavaa suomalaista yhteiskuntaa. Salassapidon taso erottaa Suomen myös monista muista länsimaista.” – Pitäisikö siis avoimuuden nimissä kertoa yleisölle, kuinka sotilastiedustelu selvittää vieraan vallan sotakalustoa ja joukkojen ryhmitystä?
Hesarin reportterit kertovat, kuinka avoimesti kerrotaan tiedustelusta Ruotsissa, Virossa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Käy ilmi, että Viroa lukuun ottamatta näissä maissa on parlamentaarinen valvontaelin, mutta sotilastiedustelu on salaista. Lehdistöllä ei siis ole oikeutta julkistaa sotilastiedusteluun liittyviä yksityiskohtia, kun niihin ei liity väärinkäytöksiä eivätkä ne uhkaa maan kansalaisia. Pelkkä salaisuuksien paljastaminen ei siis voi olla motiivina julkisuudelle.
Samassa Hesarin jutussa on haastateltu Puolustusvoimien Tiedustelupäällikkö kenrm. Harri Ohra-ahoa. Hänen mukaansa tiedustelu on valmis suurempaan avoimuuteen esimerkiksi toimintakertomuksen muodossa, mutta se edellyttää lisähenkilöstöä ja budjetin kasvattamista. Salaiset yksityiskohdat on suodatettava pois.
Ohra-aho tiivistää, mistä sotilastiedustelussa on kyse: ”Päätehtävämme on turvata Suomen kansalaisia äärimmäisissä poikkeustilanteissa. Satsaamme päätehtäväämme, eli suomalaisten turvallisuuteen, emme julkisuuteen.” Tässä voi olla myös syy HS:n kuvaamaan toimintatapojen eroon Ruotsin ja Suomen tiedustelun välillä.
Tärkeä ja tarpeellinen tarkennus. Samalla on syytä korostaa – toisin kuin monen mediatoimittajan tahallinen tai tietämättömyydestä nouseva käsitteiden sekamelska – että tiedustelu on itsenäisen valtion legitiimiä toimintaa, vakoilu taas rikollista. Puolustusvoimillamme on osaava ja vastuullinen tiedusteluhenkilöstö.
Ruotsissa FOIn ,Totalförsvarets Forskiningsinstitut,olemassaolo ei ole mikään salaisuus, eikä se että se kuuntelee parhaansa mukaan ja pääasiallisesti , juuri Venäjää. Uutena asiana on tullut se ,että he ovat saaneet lisätehtäväkseen tukea poliisin ja ennen kaikkea Ruotsin Suojelupoliisia vastaavan Säpon terrorismin vastaista toimintaa. Tämä merkitsee puhelinliikenteen tarkkailua.
Niinkuin yllä todetaan FOIn toiminta on parlamentaarisen komitean alaista. Mitään tästä ei enään pitkiin aikoihin ole kyseenasaistettu vaan se on yleisesti hyväksyttyä ja jopa toimnnan laajentamista tuetaan.
Joskus onnistuneista terrorismin vastaisista toiminnoista raportoidaan, mutta muuten toiminta on salaista. Lehdistö saa silloin tällöin tietovuotoja joita he riemukkaasti raportoivat . Ylimalkaan poliisilla on ongelmana tietovuodot jotka välillä varaantavat käynnissä olevia poliisitutkintoja. Persutuslaki suojelee vuotajia ja kieltää heidän etsiskelynsä.
Jupakka osoittaa että systeemissämme on iso tietoturva-aukko. Eikä kukaan voi tietää mitä siitä virtaa ulos. Se kai tässä on se huolestuttavin asia.
Salaiset tiedot voivat muodostaa myös vallankäytön välineen. Joskus riittää vain mielikuva siitä, että jotain salaista tietoa olisi. Taannoin kohistiin muun muassa ’Tiitisen listasta’. Eipä kohista enää. Sen teho taisi olla siinä, että sitä salailtiin.
Kaikkia ei siis vaivaa se, mitä tietoja pääsee julkisuuteen. Voi olla kiusallisempaa arvailla, mitä tietoja jollakin voi olla hallussaan kenenkään tietämättä.
Tuskinpa kukaan voi salata tekemisiään, mikäli käyttää nykyajan vempaimia. Meistä jokaisesta on netissä enemmän tietoa, kuin osataan aavistaakaan. Aika turvattomaksi voi itsensä kokea, jos sitä alkaa liikaa miettimään.