Työni puolesta saan seurata satojen pappien viranhoitoa ja jossakin määrin muitakin vaiheita. Enimmäkseen mukavaa, vastuuntuntoista ja työnsä tosissaan ottavaa väkeä.
Ehkä juuri tunnollisuudessa ja työhön innostumisessa on vaara, josta ei paljon puhuta.
Tarkoitan väärää työn sankaruusihannetta.
Pappi voi kuvitella, että hänen täytyy saada – jos ei nyt koko maailmaa – ainakin oma seurakuntansa kaikin puolin hyvään kuntoon. Hän säntää sinne ja tänne, kuuntelee kaikkia, on kaikille mieliksi, tekee yli voimiensa. Unohtaa levon ja vapaa-ajan, pian perheensäkin.
Jonkin aikaa tuota mielettömyyttä kestää. Joku vahva pitkäänkin.
Mutta jossakin vaiheessa tulee romahdus.
Yli voimien ei kenenkään pidä rehkiä, ei ainakaan elämäntapana.
Olisiko aika riisua näitä palveluammatteja sankarimyyteistä? Voisivatko kirkkoherrat ja rovastit olla niin vahvoja, että kertovat nuoremmille heikkoudestaan ja siitä, että aina ei tarvitse jaksaa?
Sapatti lienee maailman vanhin vapaa-aikasäädös. Jos Isä Jumala lepäsi, pitäisi meidänkin ymmärtää se tehdä.
Olen tässä kirjoittanut papeista, mutta sama tauti vaivaa muitakin ammattiryhmiä, erityisesti työajattomia.
Vastuuntunto, velvollisuudentunto ja omatunto ovat kova yhdistelmä nykyaikana, kun on kaksi työnantajaa. Seurakunta ja Jumala. Maallikoita ei keskimääräisesti voi paljon käyttää, kun toisen työstä on vaikea ottaa vastuuta. Ihminen pärjää kohtalaisesti, kun sanoo Jumalalle, etten pärjää ilman apuasi.
Olen kyllä huomannut, että papin pitää osata sanoa välillä ’Ei’.
Lauri :”Maallikoita ei keskimääräisesti voi paljon käyttää”..
Tuo vastuu kysymys pitäisi kyetä jollain tavalla ratkaisemaan. Muutenhan kaikki aktiivisimmat löytävät tehtävää kirkon toiminnan ulkopuolelta.
Pasiivinen osa jää kolehtia kantamaan ja muihin ulkoa-ohjattuihin tehtäviin. Sen joukon vastuulle ei tulevaisuudessa voi mitään rakentaa. Eihän se ole tähänkään asti mitään todellista vastuuta kantanut.
Hyvä kirjoitus! Olen tosin huomannut, että onneksi nuorempi papisto tai ainakin osa heistä osaa paremmin ottaa työn työnä kuin me ”vanhan koulukunnan” papit.
Toivo Loikkanen :”…onneksi nuorempi papisto tai ainakin osa heistä osaa paremmin ottaa työn työnä kuin me “vanhan koulukunnan” papit.”
Kiitos teille ”vanhan koulukunnan papeille”, jotka olette tuntejanne laskematta ja Jeesus-syndrooman uhallakin kääntäneet aina kiusaajillenne sen ”toisenkin poskenne” ja uhrauksellanne säilyttäneet evankeliumin sanomaa elävänä yhteiskunnassa myös meille seka-avioliitossa eläneille ”toisinajatteleville” umpikonservatiiveille.
Suomessa on rekisteröity yli sata uskonnollista yhdyskuntaa ja tuntuu siltä, että on vain ajan kysymys, kun tässäkin valtiossa aletaan tällä menolla palvoa spagettimonsteria tms.
Lomien ja viikkovapaiden täysimääräinen pitäminen on jaksamiselle välttämätön. Myös sielunhoito voi olla hyvinkin kuormittava tekijä, jos ei pysty irrottamaan oikealla tavalla virkaminää ja yksityisminää. Olisikin perin tärkeää, että papilla olisi mahdollisuus sekä työnohjaukseen että hengelliseen ohjaukseen mieluiten ihan säännöllisesti. Kumpaankaan tehtävään ei tietenkään sovi samassa työyhteisössä toimiva henkilö, vielä vähemmin esimies.
Seurakuntatyön odotukset on kuin pohjaton kaivo. Mitä enemmän tekee, sitä enemmän odotetaan. Vaikea tajuta maallikkona sitä, ettei mielekästä puuhaa riitä muille.
Kirkossa tulisi siirtyä kaikkien työntekijöiden osalta pois ajattomasta työajasta. Tämä auttaisi jaksamisen suhteen, mutta parhaimmillaan auttaisi seurakuntia pohtimaan toiminnan laatukysymyksiä tilanteessa. Monissa työhyvinvointiin liittyvissä kirjoituksissa ja esitelmissä olen nähnyt ajatuksen, että päivässä on kolme sektoria: aamu, päivä ja ilta. Jonkun näistä pitäisi olla kokonaan vapaa. Ainakaan minun kokemukseni perusteella tämä ei ole työmäärän vuoksi mahdollista. Sittemmin olen siirtynyt valtion palkoille ja työajalliseen työhön. Tästä muutoksesta olen erittäin tyytyväinen. Ylityötä tehdään ja ne korvataan asianmukaisesti. Kuka korvaisi papin tekemät ylityöt? Nyt niistä maksaa lähinnä perhe viettämällä liikaa aikaa, jolloin perheessä pappina työskentelevä henkilö ei ole läsnä.
Lantilla on aina kaksi puolta. Mieleeni tulee tilanne erään kirkon palveluksessa olevan henkilön kanssa. Teimme jossain asiassa hedelmällistä yhteistyötä. Hänellä oli kuitenkin paljon muuta vastuuta ja hän sanoi jonkin tehtävän kuormittavan erityisesti. Koitin tarjota apua, kun oli kyse pienehköistä hartaushetkistä. Hän ei kuitenkaan ottanut apua vastaan.
Mietin miksi? Olin silloin normaal kirkon jäsen ja hän oli kuullut puheitani kyllä. Oliko niin, että kontrollin vuoksi hän ei saanut ottaa apua vastaan vai enkö vain muuten kelvannuty. Se jäi mysteeriksi. Joskus on myös niin, että siinä tulee kissa ja häntä-efekti, kun tehtäviä ei voi antaa pois, vaikka valitusta on.
Tyypillinen reaktio uupuneelle. Ei millään jaksaisi ja kun joku haluaisi työtaakkaa helpottaa, niin kieltäydytään. Koska tehtävän poisantamien merkitsee samalla sen tunnustamista ettei jaksa. Jonka myöntäminen taas pahentaa arvottomuudenkokemusta ja uupumusta.
Meinaan vaan, kun olen itse myös uupumisen kokenut.