”Minä vaivainen vain mato matkamies maan”: sanat on usein lainattu, mutta miltei yhtä usein väärinkäytetty. Ymmärrys lisääntyisi huomattavasti,jos malttaisi katsoa virren 662 viimeiset sanat:
” Isä, Poika ja Henki, sun kunniatas joka paikka on täynnä ja kirkkauttas. Sinun kiitos ja kunnia. Aamen.
Nehän sanat huokuvat valtavaa ylistystä Jumalalle. Suhteesta Jumalaanhan koko virressä on kyse. Ei oman mitättömyyden ihannoinnista. Suomalainen vaatimattomuus, ts. ylpeys. -Siitähän se usein oikeasti on -, tahtoo piiloutua toisten selän taakse ja valittaa, ettei minusta mihinkään ole. Sellaista ei nämä sanat ole tukemassa.
Näitä virren sanoja pilkataan usein. Täysin käsittämättä miten arvokkaasta hengellisestä totuudesta on kyse. Onkohan muita yhtä väärin käsitettyjä virren sanoja.
Herkästi tuppaa unohtumaan se, millaisessa matosen, tai jopa paskasäkin asemassa olemme Jumalan suuren pyhyyden ja kirkkauden edessä. Eihän se ole kovin mieluista pitää kaikki omat pyrkimykset pyhyyteen, pelkän inhottavan paskan arvoisena.
Tätä hengellistä näkökulmaa ei saa sekoittaa muuhun elämään. Muutoin masennumme Emme silloin voi olla toteuttamassa niitä hyviä tekoja, jotka Jumala on meille valmistanut. Maan matosen näkökulma pitää vain pysyä mielessä. Silloin ei niin helposti lankea siihen mielettömyyteen, että alkaa kuvittelemaan johonkin todella hyvään pystyvän.
Tämä on tärkeä muistutus. Kuinka voisin oikein ymmärtää, että rikkinäinen ihminen olisi arvokas astia Jumalan käsissä? Kuitenkin ainainen kiitos nousee sydämmestä, lukematomin huokauksin.
”Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.” 2.Kor.3:4-6
Olemme autuaita maan matosia 🙂
Kiitos ISMO.
Tämä suunnattoman suuri aarre on meissä. Rikkinäisissä saviastioissa. Kuinka syvään se onkaan kätketty. Sitä ei osaa olla ihmettelemättä. Kaiken ryönän alle.
Siis hengellisesti köyhä, mutta muutoin voi luulla olevansa jotakin? Kulkea rinta rottingilla. Ja toteuttaa Jumalan itselleen valmistamaksi otaksuttuja hyviä tekoja? 🙂
Ei, ei todellakaan.. Ohut on silloin käsitys perisynnistä – antropologiasta (teologisessa merkityksessä) ihmisen surkeudesta, viheliäisyydestä ja lopulta kaikkien tekojen raadollisesta ja sokeasta itsekeskeisyydestä.
Aamen! Onkin perin outoa, että monet kieltävät perisynnin. Jos ei tunnusta ja tunnista perisyntiä itsessään, kuinka voisi tuntea myöskään Armoa? Tätä olen joskus ihmetellyt. Eikö Armolahja ole juuri siinä, että syntinen Pelastetaan yksin Armosta?
Missä synti on tullut suureksi (perisynti), siellä on Armo tullut ylenpalttiseksi (vuotaa astian laitojen yli)
”Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet- sillä jo ennen lakiakin oli synti maailmassa, mutta syntiä ei lueta, missä lakia ei ole; kuitenkin kuolema hallitsi Aadamista Moosekseen asti niitäkin, jotka eivät olleet syntiä tehneet samankaltaisella rikkomuksella kuin Aadam, joka on sen esikuva, joka oli tuleva.
Mutta armolahjan laita ei ole sama kuin lankeemuksen; sillä joskin yhden lankeemuksesta monet ovat kuolleet, niin paljoa enemmän on Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, armon kautta ylenpalttisesti tullut monien osaksi.
Eikä lahjan laita ole, niinkuin on sen, mikä tuli yhden synnintekijän kautta; sillä tuomio tuli yhdestä ihmisestä kadotukseksi, mutta armolahja tulee monesta rikkomuksesta vanhurskauttamiseksi.
Ja jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut yhden kautta, niin paljoa enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan yhden, Jeesuksen Kristuksen, kautta. –
Niinpä siis, samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi;
sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi.
Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi, että niinkuin synti on hallinnut kuolemassa, samoin armokin hallitsisi vanhurskauden kautta iankaikkiseksi elämäksi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta. (Room.5)
KARI-MATTI :”.Ei, ei todellakaan.. Ohut on silloin käsitys perisynnistä – antropologiasta (teologisessa merkityksessä) ihmisen surkeudesta, viheliäisyydestä ja lopulta kaikkien tekojen raadollisesta ja sokeasta itsekeskeisyydestä”
Varmaankin minulla on vielä paljon opittavaa. En vain käsitä kenestä KARI-MATTI tuossa puhuu. Juuri minustako? Sekö oli väärin että, Jumala on valmistanut minulle tehtäviä, joihin hän tahtoo käyttää minua. Vaikka olenkin niihin täysin epäkelpo. Mistä tulee tuo ”rinta rottingilla” väite? Olisi kiinnostavaa tietää mitä noiden sanojen takana on. Eihän tämmöinen maallikko voi tuosta mitään käsittää: ”käsitys perisynnistä – antropologiasta”. Papeille ne asiat voi olla päivän selviä. Minulta jäi pappeus saamatta.
Jeesus Kristus, kirkkauden toivo. Hänessä me elämme, olemme ja liikumme. Ilman Pyhää Henkeä, joka on samaa olemusta kuin Isä ja Poika, me emme voi tehdä mitään. Jeesuksessa me voimme kaiken. Jeesus sanoi, että kun Pyhä Henki tulee meihin, niin me saamme voiman olla Hänen todistajiaan ja saamme tehdä samanlaisia ihmetekoja kuin Jeesus. Ei niin, että se voima tulisi meistä itsestämme vaan Jumalasta. Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.
Anteeksi Pekka. Olin kommentissani tarpeettoman jyrkkä.
Minusta on täysin mahdollista, että Jumala käyttää ”Kalevia” johonkin tehtävään. Samalla minusta tuntuu kovin vieraalta, että Kalevi itse toetaa – vaikka kuinkakin vaatimattomasti, että ” Jumala on valmistanut minulle tehtäviä, joihin hän tahtoo käyttää minua.”
Noin yleisesti: Simul iustus et peccator. Jumalan silmissä (ehkä) vanhurskas, mutta omissa silmissään taatusti sataprosenttisen syntinen.
Minä sanmoisin niin, vaikken uskon asioista mitään ymmärräkään, että ei pidä sekoittaa omaatuntoa ja itsetuntoa. Jumalan luomistyötä ei tarvitse mitätöidä, vaikka syntisiä olemmekin. Kaunis on kaunis, nopea on nopea ja älykäs on älykäs. Ihmistä ja hänen avujaan saa arvostaa, vaikka synnin läpitunkemina olemmekin Jumalan edessä ansiottomia.
”Minä sanoisin niin, vaikken uskon asioista mitään ymmärräkään”
Tämä on ilmeisesti se kommentin pakollinen körttihumanistinen nöyrä osuus(?). En tiedä teologiasta, mutta noin yleisen elämänkokemuksen perusteella sanoisin, että keskimäärin tulen hiukan paremmin toimeen sellaisten ihmisten kanssa, joiden omatunto on herkkä, eikä itsetunto täysin mahtipontinen. Kovin paljoa nykyinen kulttuuri ei sellaista ihmistyyppiä arvosta.
Jos minä sanoisin, että Jumala on valmistanut minulle tehtäviä, joihin tahtoo käyttää minua, tuntisin itseni tomppeliksi.
Äsken tuli taas uusi tehtävä lisää: pitää pestä WC pönttö