Santiagon tie

Llerena, 7.3.2020 aamu

Terveisiä Llerenan sairaalasta 30 km Monesteriosta. Keskiviikkona iltapäivällä alkoi mahassa tuntua ilkeältä, ja pikku hiljaa se paheni. Ajattelin, että jotakin pitää kuitenkin syödä, kun edessä on yli 20 km päivä. Otin lähiravintolassa vermisellikeiton, jossa oli myös kanaa. Kello 11 alkoi oksentelu. Tajusin, että kyseessä oli suolitukos. Minulla oli ollut niitä useita 2016 suolileikkaukseni jälkeen, mutta ei mitään nyt 3 vuoteen. Syypäänä taisi olla keskiviikon lounaalla syömäni possunliha. Nyt pääsi Iberian possu kostamaan.

Soitin vähän puolenyön jälkeen ambulanssin (112 toimii täälläkin, ilman suuntanumeroa), joka vei minut paikalliseen terveyskeskukseen. Ei se kaukana ollutkaan; olisin voinut kävelläkin. Tohtori paineli vähän mahaani ja kirjoitti reseptin lääkkeestä, jonka pitäisi avata tukkoja, ja neuvoi päivystävän apteekin osoitteen. Se oli kuulemma niin lähellä, että sinne voi hyvin kävellä. Kännykkääni laitettiin reittiohje. Ovessa oli soittokello. Pian oven vieressä avautui kalterein varustettu ikkuna. Unisen näköinen pyjama-asuinen nainen – jonkin puseron oli vain heittänyt päälleen – kysyi asiaani ja sain lääkkeen.

Yömajalla odotti yllätys. Ovi oli lukossa, eikä ovessa olleeseen puhelinnumeroon vastattu. Ei auttanut kuin mennä viereiseen hotelliin. Sielläkin oli vain numero ovessa. Nyt ei ollut aikaa kieliharjoitteluun, joten kysyin ihan aluksi, puhuiko hän englantia. Ei kuulemma puhunut, mutta onnistuin selittämään tilanteeni espanjaksi, ja muutaman minuutin päästä tuli katua pitkin vanha mies, joka päästi minut sisään. Huone maksoi 30 €. Pyytelin kovasti anteeksi herätystä keskellä yötä, mutta ymmärtäväisesti hän tuntui suhtautuvan.

Kello oli 2.15, kun pääsin huoneeseen. Tunnin pari sain nukutuksi, mutta sitten alkoi oksentelu taas. Kahdeksan maissa hain rinkkani yömajasta ja toivotin hyvää caminoa tanskalaiselle Andersille ja amerikkalaiselle Dennisille. Olimme siis vihdoin esittäytyneet. Optimistisesti sanoin ottavani heidät vielä kiinni.

Jatkoin hotellivaraustani 1 yöllä, jätin rinkan huoneeseen, pakkasin keveään reppuun tärkeimmät tavarani, ja menin uudelleen terveyskeskukseen. Siellä kerrottiin, että he olivat jo tehneet kaiken voitavansa; minun pitäisi mennä lähimpään sairaalaan Lleneraan, jonne menin taksilla. Minua työnneltiin pyörätuolilla tutkimushuoneesta toiseen; otettiin mm. röntgenkuvia, mutta vasta TT-kuvauksessa selvisi, että suolessa todellakin oli tukos. Jossakin vaiheessa minut laitettiin tiputukseen. Janotti mahdottomasti, ja pyysin vettä, mutta naiset vain hymyilivät ja sanoivat ei ei. Ymmärsin, että tiputus hoiti minun nesteytykseni. Minut majoitettiin usean hengen huoneeseen, mutta siirrettiin myöhemmin omaan huoneeseen. Nenän kautta työnnettiin letku mahalaukkuun, jonka sisältö alkoi hiljalleen tihkua läpinäkyvöän pussiin.

Eilen perjantaina suolikipua ei enää ollut, mutta kurkussa oleva letku aiheutti kipua joka kerta, kun nielaisin. Minulle juotettiin anikselta maistuvaa nestettä, ja illalla otettiin taas röntgenkuvia. Lääkäri kävi myöhemmin. Tilanne näyttää paremmalta, mutta ei ole vielä täydellinen. Ei pääse pois, ennen kuin syö, juo ja ulostaa normaalisti. Sain luvan juoda vähän. Join n. 2 dl teetä ja vettä, mutta yöllä tuli ulos moninkertainen määrä, kummaltakin puolelta yhtä vetisenä. Letku onneksi poistettiin kurkusta ennen yötä.

Soitin hotelliin, ja jatkoin huonevaraustani sunnuntaihin asti. Täällä sairaalassa ovat erittäin ystävällisiä. Hämmästyttää vain, että englannin taito on niin olematon. Googlen käännösohjelman ja sanakirjani avulla on kuitenkin selvitty. Pärjään kyllä espanjalla yksinkertaisissa tilanteissa, mutta tässä on kyse monimutkaisemmista asioista. Sanavarasto on karttunut; suolitukokset, ulosteet ja oksennukset hallitaan nyt myös espanjaksi.

3 päivään en ole syönyt mitään, pelkkää tiputusta vain. Tänä aamuna yritän syödä.

Terveisin
Teuvo

P.S. Teknisistä syistä en pysty nyt laittamaan Yhteisvastuun ja Syöpäsäätiön linkkejä tähän, mutta ne löytyvät useimmista edellisistä artikkeleistani.