Villafranca de los Barros, 4.4.2022
Päätimme jäädä samaan hotelliin, niin vältymme jatkuvalta pakkaamiselta. Paahtoleipä- ja mehuaamiaisen jälkeen Paula vei meidät sinne, mistä oli meidät poiminut edellisenä päivänä, n. 5-6 km kaupungista etelään. Vasta siellä Tuikku huomasi, että hänellä oli jalassa tavalliset kävelykengät ja vaelluskengät olivat hotellilla. Ongelma ei kuitenkaan ollut suuri: Olimme jo aikaisemmin sopineet, että Paula menee odottamaan meitä sinne, missä vaellusreitti tulee kaupunkiin, jotta voimme mennä yhdessä ruokakauppaan ostamaan evästä. Päivän mittaan ei olisi mahdollisuuksia päästä ravintolalounaalle. Paulalla oli siis hyvin aikaa hakea Tuikun kengät.
Näimme kaupungilla pari naisvaeltajaa, joista toinen oli hyytävän kylmästä tuulesta huolimatta pukeutunut shortseihin. Hyvin vähän tuntui vaeltajia olevan liikkeellä. Olimme nähneet vain joitakin yksittäisiä tapauksia.
Paula lähti takaisin hotellille, Tuikku ja minä jatkoimme keltaisten nuolten ja simpukkamerkkien seuraamista. Päästyämme kaupungin ulkopuolelle kävelimme uskomattoman laajojen viiniviljelysten keskellä. Koko seuraavien 15 kilometrin matkalla ei joitakin pieniä oliivipuuryhmiä lukuun ottamatta ollut mitään muuta kuin viiniköynnösten runkoja. Maisema oli tasaista. Jossakin kaukana näkyi vuoria, mutta niille oli matkaa ainakin 10-15 km joka suuntaan. Oli siinä tuulella tilaa puhaltaa. Ja kyllä se puhalsikin. Ei edes vaellustakin huppu meinannut pysyä päässä. Enimmän aikaa oli pilvistä. Lämpötila nousi hädin tuskin 10:n yläpuolelle. Tien varressa oli iso aurinkopaneli ja sen alla pieni koppimainen rakennus, joka ehkä liittyi jotenkin kastelusysteemeihin. Sen takaseinällä oli riittävästi tuulensuojaa, että saimme syödyksi eväitämme.
Iltapäivällä näimme kaksi vaeltajaa, tanskalaisen naisen (tämä oli se Villafrancan shortsinainen) ja saksalaismiehen. He kertoivat aloittaneensa torstaina Sevillasta, eli he olisivat kävelleet 30-40 km päiviä. Heidän päämääränään oli olla Santiagossa 24/4. Todella pitkiä päivämatkoja joutuisivat tekemään.
Nämä vaeltajat lopettivat taukonsa hieman ennen meitä, seurasimme heitä muutama sata metriä perässä. Tulimme hetken kuluttua epäselvästi merkittyyn risteykseen. Kun oikeanpuoleinen reitti näytti menevän aika pahasti väärään suuntaan, ja kun vaeltajaystävämme valitsivat vasemman reitin, seurasimme heitä, he kun olivat kuulemma vaeltaneet Santiagoon jo edellisenä vuonna. Pian löysimme kuitenkin itsemme aivan eri paikasta kuin missä meidän opaskirjan kartan mukaan piti olla. Kuljimme pientä hiekkatietä moottoritien laidassa, kun se sentään meni oikeaan suuntaan. Pian tie kuitenkin loppui, ja jouduimme kävelemään muutama sata metriä savista maata (onneksi ei ollut satanut) viiniköynnösrunkojen seassa, ennen kuin päädyimme poikittaiselle tielle, jolta Paula pelasti meidät paikannusohjelman avulla. Hän vei meidät oikeaan paikkaan, josta kävelimme vielä pari kilometriä uudelle poikittaistielle, josta on sitten helppo jatkaa seuraavana päivänä.
Suurin osa päivän kävelystä oli kovaa hiekkatietä, mikä rasitti kovasti jalkoja ja jalkapohjia, vaikka matkaa ei taaskaan tullut paljon pariakymmentä kilometriä enempää. Kova tie, kova tuuli ja loppuvaiheen sekoilut veivät mehut. Mukava tulla hotellille lepäilemään viiden maissa.
Kuvia neljänneltä vaelluspäivältä:
– Ukrainan sotaan otetaan kantaa täälläkin.
– Evästauko tuulensuojassa.
– Rannatonta lakeutta.
Mérida, 5.4.22
Santiagon tien vaelluksen voi tehdä kävellen, polkupyörällä tai ratsain. Autolla ajo ei ole sallittujen joukossa. Siksi Paula ei ole oikeutettu yöpymään pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa majapaikoissa, vaan joudumme majoittumaan pienissä hotelleissa ja majataloissa. Onneksi niitäkin löytyy aika hyvin.
Tämän päivän vaelluksesta ei ole paljoa kerrottavaa, vaikka matkaa tulikin 18 km. Ensin kävelimme melkein 10 km viivasuoraa hiekkatietä, jota reunustivat viiniviljelykset edellisen päivän tapaan; oliivipuumetsiköitä oli tosin enemmän. Yöstä lähtien oli satanut, ja hiekkatie paljastuikin savitieksi. Vähän aikaa käveltyämme pinta alkoi pehmetä, ja kenkiin rupesi tarttumaan savimöykkyjä. Kun kengät alkoivat painaa liikaa, pysähdyimme hakkaamaan ylimääräisiä möykkyjä pois kävelysauvoilla. Näimme 3 muuta vaeltajaa. Kaksi eläkeikää lähestyvää naista tarpoi sitkeästi savikossa. Pitkä laiha mies käveli shortseissa, paljaat jalat polviin asti kurassa, kengistä ja sukista puhumattakaan.
Vihdoin tie kääntyi vasemmalle, ja pian oltiinkin Torremejían pikkukaupungin laidalla. Tapasimme Paulan, ja söimme yhdessä lounaan. Seuraavat 7 km kävelimme savisia polkuja tien vieressä, osittain itse tiellä. Onneksi piennar oli leveä. Ja koko ajan satoi; ei rankasti, mutta sen verran kuitenkin, että sadeasu oli tarpeen. Vajaa 10 km ennen Méridaa polku erkani maantiestä. Nyt oli pakko soittaa Paula hakemaan; muuten päivästä olisi tullut melkein 30 kilometrin mittainen.
Siinä aika lähellä oli hotelli, johon majoituimme. Totesimme, että suihkusta ei tullut lämmintä vettä, huoneessa oli 14 astetta, lämmityslaite ei toiminut, ja kylpypyyhkeet olivat vain vähän suurempia kuin mihin olemme tottuneet käsipyyhkeinä. Paras oli kuitenkin vasta tulossa. Emme saaneet auton ovia lukkoon. Niihin tuli todella mystinen vika, jollaiseen en ole törmännyt koskaan aikaisemmin. Takaovet olivat lukossa kuten pitikin, mutta kun vei käden kuljettajan oven kahvalle, kaikki lukot aukenivat. Kahvaa ei siis tarvinnut edes kääntää; riitti, että vei käden kevyesti kahvalle. Soitimme autonvuokrausfirmaan, joka hinautti auton Toyota-korjaamolle Méridaan. Tämä tapahtui illansuussa, joten ainakaan tänään autoa ei saa takaisin, toivottavasti huomenna.
Se hotellihuone muuten, sen saimme vaihdettua.
Näistä linkeistä pääset lahjoittamaan tämän vuoden Yhteisvastuukeräykseen (vuoden teema: Valoisampi tulevaisuus nuorille) ja/tai Syöpäsäätiölle syöpätautien tutkimukseen:
https://yhteisvastuu.ekansio.com/yhteisvastuukerays/?id=1216&lang=fi
https://syopasaatio.fi/lahjoita/kertalahjoitus/
Jatkuvan sateen takia otin tänään vain 1 kuvan, nimittäin lounasannoksestani. Vaeltajan ei pitäisi syödä liikaa lounaalla, mutta tänään sorruin paistettuihin kananmuniin, ranskalaisiin ja vasikkaan. Valitettavasti kuvan jälkikäsittely epäonnistui eikä sitä saanut liitetyksi mukaan. Syyksi iPad arveli palvelimen ylikuormitusta.
Mutta avioliittoinstituution tulevaisuus on muutenkin epävarma, koska sen alkuperäinen tarkoitus on yhä enemmän hukassa.
Kun ajatellaan avioliiton asemaa Suomen yhteiskunnassa nykyään, niin ei se mitenkään suuressa arvossa enää ole heteroidenkaan keskuudessa. Joten tasa-arvoinen avioliittolaki ei kaada sen tulevaisuutta millään lailla. Kyllä normaalit ihmiset osaavat erottaa menevätkö naimisiin kaksi miestä, kaksi naista vai mies ja nainen.
Olennaista on että tähän moninaisuuteen on myös jatkossa lupa, eikä näitä asioita tarvutse käsitellä yhtenä mössönä.
Suurimman osan Euroopan historiaa avioliitto on ollut kahden perheen välinen taloudellinen sopimus, jossa perheiden lapset naitettiin keskenään. Liitot olivat usein järjestettyjä, aatelisperheissä naimakaupoista saatettiin sopia jopa ennen kuin naimisiin menevä pari oli edes syntynyt. Nainen siirtyi uuden perheensä jäseneksi ja aviomiehensä määräysvaltaan. Naisilta usein vaadittiin aviomiehen sukunimen ottamista.
Kun Sari Weckroth puhuu avioliiton alkuperäisestä tarkoituksesta hän tosiasiassa viittaa vain hänen omaan ajatukseensa siitä, minkä hän näkee avioliiton ainoaksi tarkoitukseksi. On kuitenkin epärealistista olettaa, että jokaisen suomalaisen avioliittoon aikovan parin tulisi jakaa Sarin ajatus avioliitosta jonkinlaisena jälkikasvuja tehtailevana siitosliittona, jonka perimmäinen ajatus ei ole perustua keskinäiselle rakkaudelle vaan jollekin raskaalle ja ikävälle velvollisuudelle, kuten Sari usein argumentoi kertomatta, mikä tuo velvollisuus tarkkaan ottaen on.
Oikeusvaltioissa lainsäädännölle asetettu tavoite kohdella jokaista kansalaista yhdenvertaisesti saavutetaan kun ihmisten parisuhteita säädellään yhdellä yhteisellä lailla riippumatta niistä moninaisista syistä, joilla ihmiset parisuhteita solmivat. Mielestäni jokainen avioliitto on yksilöllinen ja Jukka Kivimäen tavoin ajattelen, että niitä ei ole tarpeen mössöttää keskenään kunhan viranomaistoiminnassa taataan, että jokainen suomalainen saa samat oikeudet ja kantaa samat velvollisuudet riippumatta siitä, onko hetero vai homo, musta vai valkoinen tai mies vai nainen.
Itseasiassa minä hahmotan määritelmät sisäkkäisenä.
Yhden miehen ja yhden naisen välinen avioliitto, joka takaa liitossa syntyneille jälkeläisille aseman suvun jäsenenä, mahtuu käsitteellisesti kahden henkilön väliseksi määritellyn virallistetun parisuhteen sisälle. Ensinmainittu käsite ei kuitenkaan kata jälkimmäistä kokonaisuudessaan, eikä jälkimmäinen käsite korvaa ensimmäistä.
Sikäli jos avioliittolakia muutettaisiin, vaihtuisi valtaosassa lainsäädäntöä ensinmainittu käsite jälkimmäiseen , mutta ensinmainittu käsite säilyisi kuitenkin avioliiton merkityksenä mm. isyyslaissa. Lapsen kuulumisella johonkin sukuun on edelleen merkitystä yhteiskunnassa.
Uudeksi rajanvetokysymykseksi voi jatkossa muodostua suojatut sukunimet, jonka lain muutoksen jälkeen voisi saada myös samaa sukupuolta oleva puoliso. Arvelisin kuitenkin, että nimeä ei jatkossakaan saisi puolison ko. sukuun kuulumattomat lapset ilman perheen sisäistä adoptiota. Perheen sisäinen adoptio puolestaan edellyttää jatkossakin biologisen vanhemman suostumusta.
Jukka,
Kansalaisaloitteeseen liittyvässä lakimuutoksessa ehdotetaan muutettavaksi ainoastaan avioliittolain ensimmäisen luvun ensimmäistä pykälää siten, että siinä mainitut sanat ”mies” ja ”nainen” vaihdetaan sanaksi ”luonnollinen henkilö”. Käsitykseni mukaan lainsäädäntöön ei ehdoteta eikä tarvita mitään muita muutoksia poislukien rutiininomaiset muutokset, jotka johtuvat siitä, että lain mennessä läpi uusia rekisteröityjä parisuhteita ei voi enää solmia.
Isä on lainsäädännössä tälläkin hetkellä miespuolinen henkilö eikä kansalaisaloitteella haluta muuttaa tätä. Lisäksi isyyslakia ollaan muutenkin muuttamassa siihen suuntaan, että avioliitto ei niinkään tekisi kenestäkään isää vaan biologinen isyys ratkaisisi enemmän.
Sukunimien suojaaminen päättyi Suomessa viime vuosituhannen loppupuolella. Nykyinen nimilaki määrittelee jokaisen suomalaisen sukunimen suojatuksi, joka tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi vaihtaa itselleen sellaista sukunimeä, joka on jo käytössä jollain toisella ihmisellä ellei henkilö pysty osoittamaan, että kuuluu tähän sukuun. Käytännössä itselleen voi ottaa jo käytössä olevan sukunimen vain jos se löytyy isovanhemmilta (en muista ulkoa kuinka monta sukupolvea lasketaan mukaan).
Rekisteröity parisuhde ei muuta parisuhteen rekisteröineen sukunimeä samaan tapaan kuin avioliitto. Maistraatit hyväksyvät rekisteröidyn parisuhteen kuitenkin poikkeuksetta syyksi sukunimen vaihtamiselle eli homoparit pystyvät tälläkin hetkellä ottamaan puolisonsa sukunimen maksamalla sukunimen vaihtamisesta syntyvät kulut. Tässä ei ole rajoitteita minkään suvun osalta ja täten lakimuutoksen hyväksyminen ei muuttaisi tilannetta kuin siten, että sukunimen vaihtaminen olisi jatkossa myös naimisiin menneelle homoparille ilmainen kuten se on nyt heteroparille.
Mitä sitten tulee parisuhteensa rekisteröineen henkilön biologisen lapsen sukunimeen, lapsella on käsitykseni mukaan mahdollisuus nytkin saada vanhempansa uusi sukunimi silloin jos vanhempi rekisteröi parisuhteensa ja ottaa puolisonsa sukunimen.
Perustelen tätä näkemystä sillä, että laissa rekisteröidystä parisuhteesta sanotaan, että siihen sovelletaan samoja lakeja ja asetuksia kuin avioliiton solmineisiin eli ne rinnastetaan lainsäädännössä toisiinsa jo tälläkin hetkellä.
Poikkeuksen rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton rinnastukseen tekee nimilain puolison sukunimeä koskeva osuus (nimilain 3. luku), mutta sen sijaan nimilain lapsen sukunimeä käsittelevää osuutta (2. luku) ei suljeta pois.
Minun ymmärrykseni on, että lapsen sukunimen vaihtaminen ei edellytä perheen sisäistä adoptiota. Jos lapsella on kaksi vanhempaa, nimen muuttaminen toki edellyttää kummankin suostumusta, mutta sinänsä tämä ei eroa millään tavalla heteroparin uusioperheestä.
Jusu Vihervaara :”Suurimman osan Euroopan historiaa avioliitto on ollut kahden perheen välinen taloudellinen sopimus, jossa perheiden lapset naitettiin keskenään.”
Ilmeisesti vasta Shakespieren Romeo ja Julia oli ensimmäinen draama, jossa perheiden jälkeläisten keskinäinen rakkaus ohitti taloudelliset tavoitteet.
Ilmeisesti Romea ja Julia ymmärsivät sen, että ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen…”
Hyväksyn laillisen abortin kuten hyväksyn myös kahden aikuisen ihmisen parisuhteen, kun parisuhteen todellinen perusta on rakkaus ja ”tahto rakastaa” eikä pelkkä seksuaalisuus, josta kreikkalaisetkin sanoivat, että ”Eros ei ole jumala”. Oma vakaumukseni on, että ihmisen henki, hänen ”maan päälle pudonnut minänsä”, ohjaa ihmisen toimintaa, ja tämän hengen rakkautta ei yhteiskunta lain edessä voi eikä saa eriarvoistaa ulkoisten fyysisten ominaisuuksien perusteella.
Tätä ei sanota evl.kirkon Raamatussa:
”7:1 Minäkin olen kuolevainen, niinkuin kaikki muut, ja sen
jälkeläinen, joka ensimmäiseksi maasta tehtiin. Äidin kohdussa
minä sain ruumiillisen muodon
7:2 kymmenen kuukauden kuluessa.
Se kehkesi veressä miehen siemenestä,
sekä yhtymisen hekumasta.
7:3 Ja synnyttyäni minä vedin sisääni yhteistä
ilmaa, minä putosin maan päälle, niinkuin käy kaikkien, ja
ensimmäinen ääneni oli itku, niinkuin kaikkien muidenkin.”
(Viisauden kirja 7:1-3)
Totta kyllä, on sanottu että tätä ”tasa-arvoista avioliittolakia” ollaan tuunaamassa avioliittokäsityksen ja perinteisen lain raunioille.
On todennäköistä, että se elää viimeisiä aikojaan joka tapauksessa. MUTTA. Siinä on vielä viime vuosiin asti ollut mukana se perheen perustamisen ja jälkikasvusta huolehtimisen merkitys, joka on yhä enemmän jäämässä sen ”aikuisten välisen rakkauden ja onnellisuuden” jalkoihin.
Avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi, siten että kahden naisen tai kahden miehen välisen liiton katsotaan toteuttavan ”avioliiton syvintä olemusta ja merkitystä” samoin kuin naisen ja miehen liiton, se on nähdäkseni viimeinen niitti avioliiton sisällön lopulliselle muuttumiselle.
Sen jälkeen kun homo- ja heteroparit ovat ”tasa-arvoisessa asemassa” avioliittoon nähden, avioliitossa ei ole, eikä voi olla, enää kysymys ensisijaisesti perheen perustamisesta ja siihen liittyvistä velvoitteesta.
Sen jälkeen avioliiton sisältö on ensisijaisesti ja itse asiassa vain ja ainoastaan ”kahden aikuisen ihmisen rakkaus”, ja lapset ovat tässä sitten jonkinlainen ylimääräinen lisä.
Avioliitto nähdään hienona, mahtavana oikeutena johon liittyy hienoja ja mahtavia etuja ja oikeuksia yhteiskunnan taholta. Instituutio, joka ei perustu velvoitteelle, ei perustu yhtään millekään. Avioliitto ei voi perustua vain sille että ”On niin hienoa kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan” (niisk) ”Annetaan niille sen kunniaksi tällaisia etuja ja oikeuksia.
Mitä oikeuksia homopareilta tarkkaan ottaen puuttuu? Mitä yhteiseen sukunimeen tulee, niin mielestäni siinäkin pitäisi palauttaa tiukempi linja. Nainen ottaa miehen nimen, ja kaikkien muiden vaihtoehtojen (oman nimen säilyttäminen, yhdistelmänimi tai uusi yhteinen sukunimi) pitäisi olla maksullisia, myös heteropareille.
Avioliiton ehtoja ja rajoituksia pitäisi myös kiristää. Tuoda esiin se, miten tärkeää on, että vanhemmat panostavat perheen pitämiseksi koossa. Näen työssäni pieniä lapsia, jotka oireilevat vanhempien eron vuoksi. Ja vanhemmat eroavat koska eivät olleet niin onnellisia kuin aluksi luulivat ja odottivat. Joissakin tapauksissa ero voi olla hyvä asia, pienempi kahdesta pahasta, mutta vain ääritapauksissa. Esim. väkivaltaisuuden tai alkoholismin vuoksi.
Näen miten lapsi, joka on luullut että perheessä on kaikki hyvin, romahtaa kun vanhemmat kertovat eroavansa.
Tähän on johtanut juuri tämä avioliiton painottuminen yhä enemmän aikuisten väliselle rakkaudelle ja onnellisuudelle. En muista kuka, mutta joku tunnettu henkilö sanoi juuri julkisuudessa, että pysyminen yhdessä lasten takia ei ole mikään huono syy, vaan paras mahdollinen. Ei pidä lähteä etsimään uutta onnea lasten ollessa pieniä.
Homojen avioliitto-oikeus ei avioliittoa pelasta, vaan vauhdittaa sen murenemista. Sen vuoksi pidän tärkeänä että avioliittoinstituutio, sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa otetaan tarkastelun alle. Muistutetaan mieliin, miksi sitä on tuettu ja ylläpidetty ja miksi se on pysynyt pystyssä halki vuosisatojen.
Ja homopareille oma juttunsa. Rekisteröity parisuhde saatiin aikoinaan läpi valehtelemalla. Eduskunnasssa mm. Outi Ojala painotti että avioliitto tulee säilymään miehen ja naisen välisenä, eikä parisuhdelaki uhkaa sitä. KUKAAN ei silloin sanonut, että todellinen tavoite oli avioliittolain muutos.
Sari Weckroth: ”Rekisteröity parisuhde saatiin aikoinaan läpi valehtelemalla. Eduskunnasssa mm. Outi Ojala painotti että avioliitto tulee säilymään miehen ja naisen välisenä, eikä parisuhdelaki uhkaa sitä.”
Ei pidä paikkaansa. Laki rekisteröidystä parisuhteesta nimenomaan säilytti avioliiton erillisenä miehen ja naisen välisenä instituutiona. Se oli sen aikainen käsitys siitä, miten samaa sukupuolta olevien parisuhteet oli parasta järjestää.
Mikään lainsäädäntöhanke ei sisällä sellaista takuuta, että kyseessä on viimeinen kerta kun lakia muutetaan ja että tulevaisuudessa asiaan ei tulla enää koskemaan vaikka ihmisten asenteet ja/tai yhteiskunnan tarpeet muuttuisivat.
Sari: ”Siinä on vielä viime vuosiin asti ollut mukana se perheen perustamisen ja jälkikasvusta huolehtimisen merkitys, joka on yhä enemmän jäämässä sen “aikuisten välisen rakkauden ja onnellisuuden” jalkoihin.”
Itse asiassa laki lapsen elatuksesta, jossa lasten huolto sidottiin vanhemmuuteen, eikä avioliittoon, säädettiin pain 40 vuotta sitten. Minusta se oli hyvin tarpeellinen laki. Ihmisille syntyy lapsia – on aina syntynyt – avioliitossa ja sen ulkopuolella. Laki harmonisoi lasten aseman niin, että ”äpäriä” tai muuten ”eitarditionaalisesti” (tämä on itänaapurin uuskonservatiivinen termi, jonka käyttöönottoa Suomessa en toivo) syntyneillä lapsilla on samat oikeudet kuin avioliitossa syntyneillä. Minun on vaikea nähdä tätä eitoivottuna kehityksenä.
Jaakko Paakkasen repliikki puolta siis salaliittoteoriaa,ja on tietysti paikansapitämätön. Virallistettua parisuhdetta kuvaavan käsitteen tulee olla sama kaikille laillisille parisuhteille siksi, että ihmisiin noissa suhteissa suhtauduttaisiin lähtökohtaisesti samoin. Virallisisiin papereihin vaadittavista parisuhteen nimikkeistä ei siis tule käydä ilmi, että nimike vihjaa kyseessä olevan esim. homo.
Miksi ei? Onko siinä Heinolan mielestä jotain hävettävää?
Siinä ei ole mielestäni mitään hävettävää, mutta näistäkin keskusteluista käy selvästi ilmi, että se asettaa ihmisen riskiin tulla syrjityksi. Sen jälkeen kun Venäjällä säädettiin homopropagandalaki, homoseksuaalien pahoinpitelyt ovat merkittävästi lisääntyneet, koska äärioikeisto katsoo hallinnon asettaneen homot kakkosluokan kansalaiksi.
Suomessa seksuaalivähemmistöihin kohdistuvat viharikokset eivät ole täysin loppuneet, mutta viime vuosien aikana niiden määrä on käsittääkseni laskenut. Mutta kyllä täällä edelleen ihmiset lähettelevät kirjeitä, joissa vaaditaan homoille potkujen antamista kuten Lähetysseuran esimerkki osoittaa.
Ahdesmäelle: Ei ole hävettvää, vaan papereiden tulee olla neutraaleja siksi etteivät esim. ne virkamiehet ,jotka suhtautuvat asiaan kielteisesti, antaisi asenteensa vaikuttaa suhtautumiinsiinsa näihin ihmisiin ja heitä koskeviin mahdollisisiin päätöksiinsä. (V…t toi homopari mitään asuntoa tarvitse jne…)
…kaikki (sekä homot että heterot) ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään./Room. 3:12, Ps. 14:3
Jumalan edessä kaikki ovat tasa-arvoisia. Sekä homot että heterot pelastuvat samalla tavalla; ”yksin uskosta yksin armosta yksin kristuksen tähden.”
Ahdesmäki, tuolla viestilläsi ei ole sitten niin mitään relevanssia siihen nähden mistä tässä oli kysymys.
Jos esim. joku virkamies kohtelee Sinua väärin, ei sitä uskonnoliset fraasit muuksi muuta olet sinä tai tuo
virkamies miten syntinen tai vähemmän syntinen hyvänsä tai, pelastettu tai ei pelastettu.
Tässä on kyse maanpäällisistä vääryyksistä, joita tuonpuoleisuudet eivät muuksi muuta.
” Virallisisiin papereihin vaadittavista parisuhteen nimikkeistä ei siis tule käydä ilmi, että nimike vihjaa kyseessä olevan esim. homo.”
Tämä peruste on yksi erikoisimmista yrityksistä perustella uutta avioliittolakia.
Jos avoliittolaisten ja samaa sukupuolta olevien parien parisuhdetta kutsutaan parisuhdeliitoksi, niin yööä oleva peruste poistuu heti. Avoliittoliasille ja samaa sukupuolta olevien suhteille voidaan säätää samat juridiset oikeudet kuin avioliittolaisille ilman että heidän parisuhteitaan tarvitsee kutsua avioliitoksi.
Kukaan ei ole perustellut, miksi sana avioliitto on niin tärkeä tässä yhteydessä? Tasa-arvo voidaan taata lainsäädännön avulla.
”Kukaan ei ole perustellut, miksi sana avioliitto on niin tärkeä tässä yhteydessä? Tasa-arvo voidaan taata lainsäädännön avulla.”
Salme, kyllä se perustelu on täälläkin todettu toistuvasti. Se on aivan yksinkertaisesti se, että juridinen termi on avioliitto. On kyse avioliittolaista.
Jos lain nimeksi muutettaisiin pariliittolaki, joka koskisi kaikkia pareja, muutettaisiin samalla kaikki lainvoimaiset avioliitot pariliitoksi. Ehkei siihen oltaisi kovin tyytyväisiä.
Jani, vastauksesi ei tuo lisäselvitystä siihen, miksi liiton pitää olla juuri avioliitto, jos samat juridiset oikeudet voidaan saada muutenkin. Onko nyt kyse oikeuksista vai liiton nimestä?
Salme, ei siihen mielestäni oikein muuta perustetta voikaan löytyä kuin että laissa sen nimeä myöten puhutaan avioliitosta. Ja tavoitteena on, että sama laki koskee kaikkia yhdenvertaisesti. Oikeudesta tai nimestä siinä ei siis ole kysymys vaan vallitsevasta asian tilasta (avioliittolaki) ja sen muuttamisesta yhdenvertaiseksi.
Jani, kiitos vastauksesta.
Palataksemme uutisen aiheeseen voinemme todeta, että Kantola ei ole yksin eduskunnassa, joten hänen mielipiteensä on 1/200. Ehkäpä saamme seuraavaksi lukea uutisen siitä, että joku kansanedustaja on perinteisen aviolliitolainsäädännön kannalla. Ihan vain tasa-arvon ja -puolisuuden vuoksi.
Eikös tässä uutisessa ollut tasapuolisuuden nimissä todettu, että yksi pappi kannattaa homoparien avioliitto-oikeutta ja kolme pappia vastustaa. Ja onhan näitä lähetysjärjestöjen homovastaisia kantoja uutisoitu täällä vaikka kuinka paljon. Ja todennäköisesti K24 uutisoi sisäministeri Räsäsen homokantoja välittömästi kun asian käsittely alkaa.
Eli kyllä täällä mielestäni kumpikin leiri palstatilaa saa.
No, vielä ei ole kirkossa kuulutettu, että ministeri Räsänen antaa minkäänlaisia lausuntoja ko. asiasta. Ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Olisi hyvä, jos molemmilla kannoilla (puolesta tai vastaan) olevien mielipiteet uutisoitaisiin neutraalisti, ilman arvovarausta kummallekaan puolelle asettumisesta. Sehän on uutisoinnin tarkoitus, puolueettomuus. Kommentoijat voivat sitten olla puolueellisia haluamaansa suuntaan.
Mainiosti tiivistetty Jaakko.
Ps. Olisiko toimitkusella parempaa kuvaa Kantolasta? Uutisen kuva on karmea. Kantola on komea mies ja kuva ei tee ollenkaan oikeutta hänelle.
Raamatun ääriviivatkin vääristyvät. Onko tämä Jumalan laki vielä voimassa: 3. Moos. 18:22 ? Ruotsissa myös seuraava on muutettu sallituksi: Edm. Raamatun kohdan seuraava jae :23. Mitä sanoi apostoli Paavali kirjeessään Roomalaisille kohdassa Room. 1:14-27. Hänen ymmärryksensä ja sanansa terävyys kesti ihmisten mielipiteet ja uhkailut – koska ne olivat Jumalasta.
3. Moos 18:19 kieltää yhdynnän naisen kuukautisten aikana. Minullahan asiasta ei ole kokemusta, mutta ymmärtäisin, että tätä tapahtuu aivan yleisesti suomalaisissa parisuhteissa. Konservatiivit eivät ole mielestäni kuitenkaan korosta tässä asiassa Mooseksen lain noudattamista.
Olen ymmärtänyt, että usein ajatellaan Jeesuksen myötä Mooseksen lain täyttyneeksi ja että kyseessä olisi ollut vanhan liiton aikainen laki ja se olisi koskenut sen aikaisia ihmisiä. Elämme nyt uuden liiton aikaa.
Joka tapauksessa Raamattua ei ole tarkoitettu lakikirjaksi, josta poimitaan yksittäisiä jakeita. Kukin pelastuu yksin Jumalan armosta ilman omia ansioitaan. Eikä ole mitenkään itsestäänselvää, että patriarkaalisen yhteiskunnan kielto maata miehen kanssa siten kuin naisen kanssa maataan rinnastuu 2010-luvun parisuhteisiin edes sen merkityksen osalta, mitä jakeen alkuperäinen kirjoittaja on kiellolla tarkoittanut.
Minusta oleellista on, että jokainen miettii omassa elämässään mikä on oikein ja väärin ja toimii itse oman parhaan ymmärryksensä valossa. Jos joku toinen tekee jossain yksittäisessä asiassa erilaisen valinnan, jolla ei kuitenkaan vahingoita ketään, uskon että pystymme sen hyväksymään, jos oikein yritämme.
Uskon ytimessä on kuitenkin ajatus siitä, että toimikaamme toisiamme kohtaan siten kuin toivoisimme heidän toimivan meitä kohtaan. Harva varmaan toivoisi lukevansa internetistä jatkuvaa oman parisuhteensa repostelua ja syyllistämistä.
KOTIMAA24 lienee uutissivusto! Eikö Kantolan kanta asiaan ole nimenomaan uutinen, ennemmin kuin se, että kolme muuta pappiskansanedustaja vastustaa aloitetta? Asian vastustajien esiinnostaminen ei olisi uutistoimintaa vaan pyrkimystä vaieta vaikea asia kuoliaaksi, pyrkimys vallankäytöön.
Itse asiassa Kantolan kanta asiaan ei ole ollut uutinen enää tällä vuosikymmenellä.
Keskustelin asiata hänen kanssaan Hämeenlinnan puoluekokouksessa 2008 ja hän oli jo tuolloin tuota mieltä.
Käsittääkseni sosiaalidemokraattien puoluekokous on tehnyt päätöksen, että puolueen tavoitteena on samaa sukupuolta olevien parien avioliitot hyväksyvän lain säätäminen Suomeen.
Eli tuo ei ole pelkästään Kantolan mielipide vaan se on myös koko puolueen virallinen kanta ja puoluekokouksen hyväksymä tavoite.
Asiasta tosiaan on puoluekokouspäätös kuten Jusu mainitsee. Toki päätös on luonteeltaan sellainen, että yksittäisille kansanedustajille jää asiassa omantunnon vapaus. Vastaava päätös on myös kokooumusella jonka eduskuntaryhmässä niin ikään ”on lupa” olla asiasta kumpaa mieltä tahansa.
Ilkka Kantolan kanta asiasta oli selvillä jo ennen puoluekokouspäätöstä. Sikäli kun oikein muistan tähän kantaan liittyi varauma, että uskonnolliset yhdyskunnnat ratkaisevat asian kukin omalla tavallaan ilman mitään painostuksia.
Käsitykseni on että Kantola on asiassa Urpilaista liberaalimpi, mutta myös Urpilainen on lakimuutoksen kannalla.
Niille, joiden mukaan raamatuntulkinta on asiassa päivänselvä:
1. Jeesus opetti, etteivät opetuslapset kyenneet ottamaan vastaan kaikkea, mitä Jeesus olisi halunnut opettaa heille. Hän lupasi Hengen johtavan aikanaan kaikkeen totuuteen.
2. Jeesus ei kertonut, milloin tämä olisi valmista.
3. On siis perusteltua ajatella, että yhä myös aikanamme Henki johtaa tekemään Jumalan mielen mukaisia johtopäätöksiä, sen perusteella, mitä mm. tiede saa selville ilmiöiden syistä. Tulee siis rukoillen pohtia mikä kulloinkin on ”laupeutta, ei uhria”!
Jos tulkitsee Roomalaiskirjeen alun olevan profetalista ohjetta ajallemme, niin silloin on otettava samalla tarkkuudella todesta koko tekstijakso. Siis kristityn pitäisi uskoa, että homous johtuu liskojen kuvien palvonnasta!? Tieteen tulokset pitäisi heittää roskikseen!? Näin siitäkinkö huolimatta, että Jeesus opetti heteroavioonkelpaamattomuuden olevan osalla synnynnäistä!?
Vaikka turhaan näitä toistelen, sillä konservatiivit eivät näitä lue, näkökulmaa pohdiskele eikä kommentoi.
Eikös myös Lutherin kahden regimentin opin mukaan maalliset lait ole Jumalan hyviä tekoja. Jumala kun käyttää maallista valtaa hallitakseen maailmaa ajan tällä puolella.
Jumala siis hallitsee tahtonsa vastaisesti?? 🙂
Jorma, joko noin tai sitten ihmiset ovat ymmärtäneet Jumalan tahdon väärin. Ihmisviisauteen kun ei aina voi luottaa. Jos olisin uskovainen, luottaisin varmaan enemmän Jumalan hyvän tahdon toteutumiseen myös koskien erilaisten ihmisten yhdenvertaisuutta.
Eikö sitten kantsi antaa Jumalan hyvän tahdon toteutua omalla kohdalla, päästä pahan vallasta ja ottaa vastaan pelastuksen tie?
Millaisia käytännöntoimia suosittelet minulle?
Se on yksi ja sama käyttövoima kaikille ihmisille; ”kaikki jotka ottivat hänet vastaan hän antoi voiman tulla
Jumalan lapseksi….(Joh.)”
Tulee vähän myöhässä. Mohammed ja Joseph Smith ovat tuon Herrasen tulkintamallin (3) jo ehtineet esittää.
Jos et erota eettisen pohdiskelun ja satuilun välistä eroa, niin taitaa olla turha keskustella.
Kuten todettu, jos Paavalin kirjeet oletetaan jumalalliseksi profetaliseksi totuudeksi, johtuu homous liskojen kuvien palvonnasta.
Koska tämä Paavalin väite ei pidä kattavasti paikkansa, ei pidä paikkansa siitä tehty johtopäätöskään.
Jumalan tahto on löydettävissä Raamatusta, vaikka jotkin paikat osoittautuvat Paavalin mielipiteiksi ja käsityksiksi. Tällöin löytyy se Jeesuksen evankeliumi, jota apostolitkaan eivät kokonaisuudessaan kyenneet ottamaan vastaan.
Jeesuksen evankeliumin tärkeä piirre on se, että hyvää saa ja pitää tehdä, järkeäkin käyttäen ja uuttakin tietoa soveltaen. Tällainen ilosanoma kelpaisi aikamme ihmisille ja kirkon turha alamäki voisi taittua.
Jusu V: ”Kun Sari Weckroth puhuu avioliiton alkuperäisestä tarkoituksesta hän tosiasiassa viittaa vain hänen omaan ajatukseensa siitä, minkä hän näkee avioliiton ainoaksi tarkoitukseksi. On kuitenkin epärealistista olettaa, että jokaisen suomalaisen avioliittoon aikovan parin tulisi jakaa Sarin ajatus avioliitosta jonkinlaisena jälkikasvuja tehtailevana siitosliittona, jonka perimmäinen ajatus ei ole perustua keskinäiselle rakkaudelle vaan jollekin raskaalle ja ikävälle velvollisuudelle, kuten Sari usein argumentoi kertomatta, mikä tuo velvollisuus tarkkaan ottaen on.”
Kerron kohta, jälleen kerran. Mutta ensin alustusta.
Minä olen miettinut asiaa, ja tullut siihen käsitykseen, että tuo avioliiton perustuminen velvoitteelle on se, mikä on pitänyt avioliittoinstituution olemassa ja pystyssä läpi vuosisatojen. Mitä enemmän avioliitto on painottunut rakkaudelle ja onnellisuudelle, ja mitä enemmän sitoutuminen on painottunut sille että ”rakastetaan niin paljon ettei ikinä haluta erota”, sitä enemmän erotaan.
Ja minun puolestani avioliittoa voi kutsua vaikka ”siitosliitoksi”, jos asia sillä tulee selvemmäksi. Avioliiton tarkoituksena ei kuitenkaan ole, ainakaan enää, tarkoitus tuottaa uusia kansalaisia, koska ihmisistä ei sinänsä ole pulaa. Vaan se, että turvataan liittoon (naisen ja miehen suhteeseen) todennäköisesti syntyvien lasten tulevaisuus ja vakaa kasvuympäristö.
TÄMÄ on se velvoite, jolle avioliitto perustuu, Jusu ystäväiseni. Olen sanonut sen monta kertaa. Sinä sen sijaan hoet vain niitä ”oikeuksia”. Että avioliitto on jokaisen ”oikeus”. Velvollisuudet mainitaan siinä sitten vain jotta vaikutettaisiin uskottavammilta. Mutta mitä velvollisuuksia avioliitossa on, ja mitä voi olla, jos ei ole kyse luonnollisesta jälkikasvusta?
Miten yhteiskunta voi velvoittaa ketään pysymään yhdessä kenenkään kanssa?
Miksi yhteiskunta on kiinnostunut ihmisten välisistä suhteista? Yhteiskunta tukee erityisellä tavalla niitä ihmissuhteita, joista se saa tukea itselleen. Sen vuoksi avioliitto on ollut yhteiskunnallinen instituutio. Mutta esim. ystävyyssuhteet ja kaveriporukan yhteys, kerhotoiminta tai muu välittämiselle ja yhteisöllisyydelle perustuvat ihmissuhteet eivät ole yhteiskunnallisia instituutioita.
Kyllä asian voi nähdä niinkin, että yhteiskunta käyttää tietyllä lailla hyväkseen miehen ja naisen luonnollista kykyä saada lapsia. Siten saadaan uusia veronmaksajia. Siksi avioliitto on ollut erityisen tarkkailun ja kontrolloinnin kohteena, toisin kuin monet muut ihmissuhteet. Siksi yhteiskunta on asettanut sääntöjä ja rajoituksia avioliitolle. Siksi yhteiskunta on ollut siitä kiinnostunut.
Lapsettomat parit ovat menneet tässä mukana harmittomina poikkeustapauksina. Mutta poikkeustapaukset ovat harmittomia vain niin kauan kuin muistavat olevansa poikkeustapauksia. Ehkä jopa homoparitkin voisivat mennä mukana ”harmittomina poikkeustapauksina”, mutta homoparit väittävät toteuttavansa avioliiton syvintä merkitystä. Siten, että rakastavat toisiaan.
Sari, lainsäädännön muotoilua tarkastellessa ei voi tulla samaan näkemykseen avioliiton merkityksestä yhteiskunnalle, kuin mitä sinä tulet. On totta, että yhteiskunnalle ovat uudet jäsenet tarpeen, mutta että avioliitolla olisi niiden suhteen erityisasema – se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Lasten asema niin vanhempiinsa kuin näiden omaisuuteen nähden on täsmälleen sama riippumatta siitä, millaisissa oloissa lapsi on saanut alkunsa. Samalla tavalla tulevat siis kaikilta kohtuullisilta osiltaan kohdelluiksi niin raiskauksen, syrjähypyn, avoliiton kuin avioliitonkin yhteydessä syntyneet lapset. Yhteiskunta tunnustaa vanhemmuuden ja jättää ihmisten väliset suhteet heidän yksityisasiakseen.
Joskus ennen toki oli toisin: raiskauksen tai syrjähypyn seurauksena syntynyt oli puolikansalainen, äpärä. Aviopuolisosta eroamiseen tarvittiin rikosoikeudellinen prosessi eli avioliiton rikkova peruste, syyte, todistelu ja tuomio. Samoin avioliiton vapaaehtoinen solmiminen käsitettiin hiukan toisin, järjstetty avioliitto, jossa suku päättää tulevat puolisot, kuuluu historiaan, tosin ei edes kovin kaukaiseen. Vielä tuoreempi ilmiö on puolisoiden yhdenvertaisuus: vaimo oli miehen edusmiehisyydessä ja vailla juridista oikeustoimikelpoisuutta Suomessakin aina vuoteen 1929 saakka.
Avioliitto on muuttunut, se on selvää. Se on muuttunut kahden aikuisen vapaaehtoisen yhteiselon suuntaan niin, että yhteiskunta ei siihen puutu, mutta tarjoaa valistusta ja erilaista tukea niille, joille omaehtoinen vastuullinen käyttäytyminen tuottaa hankaluuksia. Itselleni on mysteeri, kuinka homoseksuaalien perheiden täysi rinnastaminen ja integroiminen tähän järjestelmään heikentäisi kenenkään muun asemaa. Olenkin sanonut, että keski-ikäisenä homoseksuaalina tulen sieltä, missä suomalaisen yhteiskunnan jäsenet ovat viimeksi kohdelleet meitä liki tappavan epätasa-arvoisesti, joten tiedän hyvin myös, millaiseen maailmaan menneisyyden kulta-aikojen perään halajavat meidät jälleen veisivät.
Ylipäätään avioliiton perustuminen ja perustaminen pelkille oikeuksille romahduttaa sen. Se johtaa juuri siihen, että huomataan ettei olekaan mitään velvoitetta sitoutua toiseen koko elämäksi. Miksi olisi? Kun ei enää rakasteta eikä olla niin onnellisia, siirrytään toiseen kumppaniin, etsitään onnea. Erotaan kolme, neljä kertaa. Ei vieläkään onnea.
Mikä merkitys yhteiskunnan kannalta voisi olla siinä sitoutumisessa, elinikäisessä liitossa toisen kanssa, jos avioliitto perustuu vain sille että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan?
Ja ei, en voi puhua kaikkien puolesta mitä tulee avioliiton merkitykseen. Mutta minulla on oma käsitykseni mihin avioliiton määrittäminen vain ”rakkausliitoksi” johtaa. Aikanaan nähdään olenko oikeassa. Yhteiskunta voi säätää lakeja miten tahtoo. Ja jokainen voi käsittää avioliiton niinkuin tahtoo. Mutta oma näkemykseni on, että pelkälle tunteelle perustuva avioliittoinstituutio ei olisi säilynyt läpi historian, eikä tule säilymään tulevaisuudessa.
Sari W: Hyvin tiivistetty. Avioliitto on miehen ja naisen välinen elinikäinen liitto. Siihen ei pidä tuoda mitään lisää.
Asainnee tässä yhteydessä hiukan purkaa sitä, mitä ”alkuperäinen avioliiton idea” on tässä koko ajan huonommaksi menevässä lainsäädännössämme tarkoittanut:
– Avioero tuli ylipäätään mahdolliseksi 1500-luvulla. Silloin koko avioliittoinstituutio oli kokonaan kirkollisessa huomassa (vuoteen 1734 asti).
– V. 1734 naimiskaari määritteli avioeron perusteiksi ainoastaan huoruuden ja puolison omavaltaisen hylkäämisen. Nainen ei ylipäätään ollut oikeustoimikelpoinen, holhous perustui isänvallalle ja agnaattisen holhouksen periaatteelle. Lapsen laillinen huoltaja ja holhooja oli isä. Huoruudesta laki määräsi kuolemanrangaistuksen. Tämän ”avioliiton arvostuksen” maksumiehinä olivat etenkin aviottomat lapset ja heidän äitinsä, joilla ei ollut minkäänlaista oikeusturvaa. 1734 naimiskaaren määräykset perustuivat käytännössä kokonaan aiemmille kirkollisille määräyksille. Laki oli voimassa v. 1929 asti, eli siltä osin voi sanoa avioliittoinstituution pysyneen muuttumattomana vuosisatoja. Pakanuuden aikana avioliitot ja avioerot olivat huomattavasti vapaammassa sääntelyssä. Pitkän ajanjakson aikana oli yhteiskunnan muutosten myötä luonnollisesti kehittynyt vaihtoehtoisia käytäntöjä, mm. viranomaisen harkintavaltaan perustuva erivapausmenettely (alkujaan rikollisuus, siraus jne.). Käytäntö oli siis jo muuttunut lukkiutuneiden normien vuoksi. Esimerkiksi 1910-luvulla alioikeudet hyväksyivät ns. pika-avioeroja, eli lavastettuja omavaltaisia hylkäämisiä.
– Vuoden 1929 avioliittolaki teki naisesta juridisesti täysivaltaisen ja aviomiehen kanssa tasavertaisen puolison. Aiemman lain liian tiukkoihin määräyksiin haluttiin helpotusta, ja 1929 laki tunsikin enemmän avioeroperusteita, sillä erivapausmenettelystä haluttiin eroon. Uutta oli ns. välirikkoperuste. Samaa sukupuolta olevan kanssa suoritettu haureus ja eläimiinsekaantuminen, puolison vankeustuomio ja monta muuta syytä kirjattiin ensi kertaa lakiin eroperusteiksi. Lain mukaan vanhemmat olivat yhdessä tasaveroiset holhoojat, joskin isä oli edelleen lasten edusmies. Eron yhteydessä lapset haluttiin lähinnä äidin hoivaan. Avioerossa syyllisyyden osoittaminen oli edelleen keskeistä.
-1940-luvulla säädettiin erovanhemman tapaamisoikeudesta (ei kuitenkaan täytäntöönpanosta). Siihen asti avioero katkaisi syyllisen vanhemman ja lapsen välit käytännössä kokonaan. 1948 säädettiin vuoden asumusero avioeron perusteeksi. Puolisoiden tuli pyytää asumuseroa yksimielisesti pysyvän välirikon perusteella. Lapsen huoltokysymys jätettiin edelleen tuomioistuimen valtaan, käytännössä lapsi jäi aina äidille, jollei siihen ollut erityistä estettä. !940-luvulta 1960-luvulle avioliittolaki pysyi muutoin ennallaan (1948 mahdollistui uudelleenavioituminen myös kirkossa).
– 1970-luku keskittyi isän ja lapsen oikeuksiin. 1975 isyyslaki saattoi avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset avioliitossa syntyneiden kanssa yhdenvertaiseen asemaan. Tämä merkitsi tietysti myös oikeuksia aviottomien lasten isille (holhouslain mukaan avioton äiti oli edelleen lapsen huoltaja, mutta yksimielisessä tapauksessa huolto voitiin määrätä isälle). 1976 alusta lapsen tapaamisoikeus voitiin myös panna täytäntöön viranomaisen päätöksellä.
– 1984 astui voimaan uusi laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. sen tarkoitus oli vähentää syyllisyyskysymysten ratkomisen aiheuttamia ongelmia lapsen huollossa. Lopulta 1988 koko syyllisyyden toteennäyttämisen vaatimuksesta luovuttiin. Nykyään lapselle voidaan määrätä myös yhteishuoltajuus.
Kuten edellä olevasta näkee, avioliittolain uudistukset ovat olleet tuikitarpeellisia ja korjanneet varsin suuria jo syntyneitä epäkohtia. Lakien keskiössä on kiistatta ollut myös lapsen etu, sillä puolisoiden riitelyn ja syyttelyn aiheuttamat ongelmat lapsen huollossa ja tapaamisessa ovat näiden myötä vähentyneet ja isän asema ja lapsen oikeus isäänsä parantunut, vaikka siinä edelleen onkin korjattavaa.
Tämän pintapuolisen historiakatsauksen valossa minä ihmettelen suuresti, millaiseen menneen kaltaiseen ”avioliiton arvostuksen tuomaan” onnelaan kirjoittajat halajavat? Tulee väistämättä olo, että samoin kuin nyt tekeillä olevan uudistuksen kohdalla eivät paina mitään he, joiden asemaa uusistus korjaisi, ei aviottomien lasten, isien, yksinhuoltajienja naistenkaan asema paina tässä yhteydessä mitään. Avioliiton arvostus ei myöskään ole tutkimusten mukaan laskussa, vaikka ihmissuhteen kariuduttua ei olekaan enää entisenlaista pakottavaa järjestelmää, josta etsitään kaikenlaisia porsaanreikiä. Tästä mutusta kaipaisi jotakin näyttöä.