Sarin tarina

Miksi kirjoitin Sarin tarinan?

Avioliittolaki on kuuma kysymys ja nostattaa voimakkaita tunteita. Koska pari vuotta sitten huomasin, että itseni on vaikeaa muodostaa asiasta mielipidettä, päätin haastatella pitkäaikaista tuttavaani Saria. Haastattelulla haluan tarjota eväitä avioliittolain miettimiseen. Haastattelu on tehty kesällä 2013.
Homoseksuaaleja olen tuntenut koko aikuisikäni ajan ja ymmärtänyt, että he ovat syntyneet sellaisiksi kuin ovat. Rekisteröity parisuhde oli ok, mutta avioliiton ajatus on ev.lut. kirkon jäsenelle vaikeampi pala purtavaksi. Varsinkin, kun ystäväpiiriin kuuluu sekä ortodoksi- että helluntaiseurakunnan jäseniä, joiden johtajat eivät suostu edes keskustelemaan muusta kuin perinteisestä avioliittomallista. Vaarantaako tämä asia kristittyjen yhteyttä?
Avioliitto ei ole luterilaisen kirkon sakramentti, sillä Jeesus ei ole sitä asettanut. Kun luterilainen kirkko irtaantui katolisesta, jäi äitikirkon perintönä käyttöön kuitenkin kirkollinen vihkiminen.
Jos tämä maallinen instituutio olisi annettu yhteiskunnan hoidettavaksi viitisensataa vuotta sitten, olisi avioliiton luonne nykyisin kenties hyvin toisenlainen.
Olisiko kirkon nyt aika tehdä historian korjausliike ja luopua avioliittoon vihkimisestä? Halutessaan maistraatisssa vihityt avioparit voisivat pyytää papilta siunauksen, kuten nykyisinkin tapahtuu.
Avioliittolaista väitellessä monet kirkon ja muiden kristillisten yhteistöjen jäsenet käyttävät perustelunaan tietenkin Raamattua.Homoseksuaalisuuden vastustajat ovat ahkerimmin siteeranneet Paavalin kirjoituksia.
Mietin, miksi Paavali ei tuominnut monia vaimoja pitäviä miehiä? Miksi hän kehotti naisia alamaisuuteen tasaveroisen kumppanuuden sijaan? Voidaanko Paavalia ylipäätään pitää kristillisen avioliiton ylimmäisenä ohjeistajana?
Sarin haastattelukaan ei täydellisesti selvittänyt minulle, mitä mieltä voisin olla asian kaikista laidoista. Jäin miettimään varsinkin lasten oikeuksia.

”Olen uskonut Jumalan luomiseen koko ajan”

Kun homoseksuaalien eheyttämishoitoja vaativat äänet voimistuivat kirkon sisällä, Sari, 49, (nimi muutettu) loukkaantui syvästi ja erosi kirkosta kahdeksan vuotta sitten. Kirkossa käymistä hän ei kuitenkaan jättänyt.
”Olen halunnut kuulla Jumalan Sanaa ja sitä, että se soljuu puhtaana. Olen yrittänyt löytää puhtaalle lähteelle, en kuulla ihmisten ilkeitä sanoja. Ihmiset puhuvat julmasti, mutta Jeesus ei puhuisi niin. Kun oma isäni kuuli erilaisuudestani, hän hylkäsi minut, mutta Taivaan Isä ei hylkää. Koen koko ajan Jumalan ja enkelien läsnäolon”, Sari sanoo.
Tänä vuonna hän on pohtinut paluuta kirkon jäseneksi.
”Oma tieni on ollut pitkä ja raskas. Mutta Jumalan luomiseen olen uskonut koko ajan, siihen että Hän loi minut juuri tällaiseksi. Itselleni tärkeää on ollut Marja-Sisko Aallon rohkeus tulla esiin omilla kasvoillaan.”
Sari oli kristillisestä kodista lähtöisin ja toimi innolla seurakuntanuorissa. Hän rakastui ensimmäistä kertaa lukion jälkeen ja meni naimisiin. Avioliitto päättyi kuitenkin ikävästi. Ensinnäkään mies ei halunnut lapsia, ja hänen alkoholinkäyttönsä johti pettämisiin. Sarille sekä päihteettömyys että uskollisuus olivat ihanteita, ja avioero oli väistämätön.
Pian tämän jälkeen Sari huomasi rakastuneensa nuoruudenaikaiseen parhaaseen ystävättäreensä. Hän ei ollut tiennyt, että sellaista voisi tapahtua eikä tuntenut sanoja lesbo tai homo. Sari kulki metsiä pitkin, haki luonnosta turvaa ja pelkäsi sekoavansa. Sitten hän soitti Setaan ja kysyi, oliko hän sairas. ”On teitä muitakin, kuin te kaksi”, sieltä vastattiin.
Vastaus antoi rauhan itselle, mutta kotona oli hämminki. Äiti suhtautui ymmärtäväisesti, mutta Raamattuun vedonnut isä ei.
Sari alkoi katsella ympärilleen uuden tiedostamisen valossa. Hän huomasi sanomalehdessä papin kirjoituksen, jossa vaadittiin homoja jopa kivitettäviksi. Sari järkyttyi ja meni tolaltaan.
Lohdutusta toi ystäväpappi, joka kertoi kirkon sisällä olevan erilaisia käsityksiä. Tämä pappi olisi toivonut, että kyseinen kirjoittaja ei olisi kirjoittanut kirkon vaan itsensä nimissä.

Oma onni, muiden pelko

Sari on rekisteröinyt parisuhteensa, jossa hän on onnellisesti elänyt yli 20 vuotta.
”Voin valita tekoja, mutta en tunnetta sisälläni. Rakastan ihmistä, jonka lähellä minun on hyvä olla. Minulla on sisäsyntyinen ominaisuus, jota ei voi muuttaa ulkoisin keinoin. Vaatimukset homoseksuaalien hoitamisesta ja eheyttämisestä ovat loukkaavia.”
Kristityillä, jotka vaativat homoseksuaalien eheyttämistä, Sarilla on mielessään kysymyksiä:
”Hylkäisitkö lapsesi, jos hän olisi kuten minä? Toivoisin myös, että miettisit mikä on Jumalan tahto – entä mikä on ihmisen tahto tai pelko?”
Sari arvelee, että homoseksuaalisuuden vastustamisessa ja tuomitsemisessa on paljolti kysymys ihmisten peloista sekä tietämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta. He pelkäävät itselleen vierasta ja tuntematonta; ehkä myös jotain piirrettä itsessään.
Sarin ei tarvitse kauan miettiä rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton eroa.
”Kyse on kahden ihmisen välisestä rakkaudesta – henkisesti niillä ei ole eroa. Mutta juridisesti eroa on. Poikamme adoptoiminen oli oma prosessinsa. Meidän on hyvin tarkkaan huolehdittava vakuutukset, testamentit ynnä muut. Kannatan tasa-arvoista avioliittoa, koska Jumalan edessä olemme kaikki tasa-arvoisia.”
Vieläkin tapahtuu, että homoseksuaaleja tuomitsevat mielipiteet satuttavat. Välillä ei auta muu kuin huumori.

Taistelu lapsesta ja isästä

Sari koki isänsä hylkäämisen, mutta myös takaisinsaamisen. Suhteen kipukysymykseksi muodostui Sarin ja puolison haave lapsesta.
Sari oli aina toivonut omaa lasta, mutta haaveesta täytyi luopua endometrioosiin sairastumisen vuoksi. Hän puhui ja pohti asiaa pitkään puolisonsa kanssa. Omatunnon pistoksia tuntui, oltiinko tekemässä oikein. Lopulta he päätyivät yksityisen hedelmöitysklinikan asiakkaiksi. Mieleenkään ei tullut muu kuin omilla rahoilla toimiminen ja yksityispalveluiden käyttäminen. Hoitoja varten lainattiin pankista rahaa.
”Ennen hoitojen aloittamista menimme psykologin luo keskustelemaan. Meitä huolestutti lahjoitetuilla siittiöillä ja koeputkella hedelmöitetyn lapsen henkinen puoli; miten lapsi kokisi itsensä ja perhe-elämänsä sateenkaariperheessä. Psykologi sanoi, että voi kunpa heterotkin tulisivat keskustelemaan, ennen kuin hankkivat lapsia.”
Tässä vaiheessa Sarin äiti iloitsi, mutta isän ymmärrys loppui täysin. Hän sanoi tyttärensä leikkivän Jumalaa.
Välirikko isän kanssa oli dramaattinen. Isän hylkäämäksi tuleminen oli raskasta. Sari mietti, oliko hänellä oikeutta elää näin, vai pitäisikö mennä kivitettäväksi. Pohjalla oli kuitenkin usko, että Jumala ei ollut hyljännyt häntä.
”Oma isä löi, mutta Taivaan Isä ei lyönyt. Ihmiset puhuvat julmasti, mutta Jumala ei puhuisi niin”, Sari sanoo.
Hedelmöityshoidot olivat pitkät ja kalliit. Lopulta lapsi syntyi. Sari sai leikata häneltä napanuoran sekä pestä pojan, joka on hänen elämänsä tärkein ja arvokkain asia.
Pojan kastejuhla vietettiin vain hänet hyväksyneiden henkilöiden kesken.
Toivottu ja rakastettu lapsi alkoi varttua. Kun hän ensimmäisen kerran pääsi koskettamaan lapsen kädellään ukkia, tapahtui käänne. Ukki ei voinut vastustaa lapsen luottavaista lähestymistä ja viatonta katsetta.
Sari sai isänsä takaisin, kun poika täytti vuoden. Ukki ja nyt 8-vuotias poika ovat parhaat kaverit.
”Koskaan ei ole liian myöhäistä korjata ihmissuhteita”, Sari sanoo.

Lapsen vastaus

Sarin ja hänen perhe-elämänsä voi tuntua monista epänormaalilta, mutta perheen pojalle se on normaalia. Poika sanoo synnyttäjäänsä äidiksi ja Saria äipäksi.
”Neljävuotiaana hän alkoi tarkkailla erilaisia perheitä: sillä kaverilla on isä, sillä ei ole isää. Hän kehitti aivan itse tarinan omasta isästään; että hänen isänsä oli iso ja partainen mies, joka kuoli autokolarissa.”
Kun Sari kysyi pojalta, oliko hänellä ikävä isää, poika vastasi: ”Isää on ikävä. Mutta jos isä olisi täällä meillä, sinä äippä et voisi olla täällä. Ja minä haluan olla sinun luonasi.”
Kun poika tulee täysi-ikäiseksi, hänellä on halutessaan oikeus saada selville biologinen isänsä.
Sari on kiitollinen ja onnellinen. Hän on saanut oman perheen sekä rakastavat vanhemmat. Myös kahden nuoremman veljen, joiden oli ensin vaikeaa ymmärtää Sarin parisuhdetta, hyväksyivät asian. Nuorempi veli pyyteli anteeksikin aiempaa etäistä ja kylmää suhtautumistaan.
Kun vanhemman veljen ajatus muuttui, hän sanoi: ”Ei ole väliä sukupuolella. Tärkeintä että rakastaa ja on rakastettu!”