Professori Miikka Ruokanen avaa tulevana maanantaina klo 10:05 Radio Deillä näkyään Sateenvarjokirkosta.
Itse olen omissa pohdinnoissani päätynyt hyvin samantyyliseen ajatteluun ilman aktiivista vuorovaikustusta Ruokasen kanssa. Olen huomannut, että monissa muissakin kirkon piireissä haetaan jotain samankaltaista. Voisiko tässä olla kyse jopa Hengen puheesta?
Kirjassa Jokin meitä yhdistää (Kirjapaja 2021) hahmottelen yhtä versiota Sateenvarjokirkosta. Idea pohjautuu kirkkomme tärkeimmän oppidokumentin eli Augsburgin tunnustuksen seitsemänteen pykälään, jossa sanotaan näin:
Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan… Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.
Nostan lainauksesta kolme huomiota.
Ensinnäkin kohdassa kirkko ja myös seurakunta määritellään pyhien yhteisöksi. Se muodostuu keskinäiseen yhteyteen liittyneistä ihmisistä ja sitä rakennetaan yhdessä. Seurakunta ei siis ole ensisijaisesti toimintakeskus tai organisaatio vaan keskinäisen rakkauden yhteisö. Tämä yhteisö syntyy kuitenkin pohjimmiltaan yhteydestä pyhään eli Jumalaan, joka liittää erilaiset ihmiset yhdeksi Kristuksen ruumiiksi.
Toiseksi huomaamme pykälästä, että kaikkien kirkon yhteisöjen ei tarvitse olla samanlaisia vaan kirkkoon mahtuu monenlaisia yhteisöjä. Edes jumalanpalvelusten ei tarvitse mennä saman kaavan mukaan vaan paikalliset mausteet ja luovuus voivat kukoistaa. Tämä antaa tilaa myös erilaisille hengellisille kulttuureille ja painotuksille. Niinpä kirkko voi olla monimuotoisten ja keskenään hyvinkin erilaisten yhteisöjen verkosto. Sen piiriin mahtuu perinteisiä messuja mutta myös esimerkiksi karismaattisia, körttihenkisiä ja radikaalin inklusiivisia yhteisöjä. Moninaisuus on itse asiassa kirkon tavoittavuuden avain, sillä eri kaloja saadaan erilaisilla vieheillä.
Kolmanneksi opimme, että mitä erilaisempia kirkon yhteisöt ovat, sitä tärkeämpää on huolehtia, että niitä yhdistää riittävän vahva sisäinen identiteetti. Augsburgin tunnustus sanookin, että kirkon todellinen ykseys edellyttää yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tässä tarvitaan korjausliikettä. Nykykirkossa nimittäin opetus voi olla melkein millaista tahansa, kunhan messu noudattaa samaa kaavaa. Augsburgin tunnustus kääntää asian juuri päinvastoin: toiminta voi olla monimuotoista, kunhan sydän on yhteinen. Sateenvarjon alla on tilaa.
Timo Pöyhönen:”” kirkon todellinen ykseys edellyttää yksimielisyyttä evankeliumin opista””
Mistä tuon ”evankeliumin opin” sitten löytää?
Mitä se pitää sisllään?
Tuntuisi sellaiselta, että kirkon olemassaolon kysymys on juuri tässä. Ellei porukkaa ”yhtöitetä” niin kurjistumista ei saada katkaistuksi, koska nyt on vastapuolia samassa kehässä. Kun kaikki saisivat virallisesti ryhmittyä ystävineen, niin kaikenlaisissa porukoissa olisi mahdollisuus kasvuun, kun aika ei menisi nahisteluun.
Onko Timo organisoimasi nuorten aikuisten toiminta ollut tuon ”sateenvarjokirkon” pohjana? Siellä eri tiimit toimi sisäisesti itsenäisesti ja kukin omilla kasvu-urallaan ja koko toiminta kasvoi. Oli mainio tilaisuus 2010 luvun alussa, sisältäpäin päästä näkemään miten messuja oli pakko lisätä, kun kaikki ei enää mahtuneet. Vieläkö sama prosessi ja kasvu on nähtävissä siellä ?
Tuo perusajatus on ihan mainio ja antaisi kirkon tulevaisuudelle uuden ja huikeisiin mahdollisuuksiin tähtäävän suunnan. Se suunta johon kirkko on nyt menossa ei kovin innostavalta vaikuta. Nykyinen suuta ei lupaa mitään hyvää tulevaisuutta kirkolle. Eri asia kuitenkin on se, kykeneekö kirkko muuttamaan suuntaa. Siitäkään huolimatta, että nähdään mihin ollaan menossa.
Varmaan Uuden verson kokeilut ovat muovanneet ajatteluani koko kirkosta. Että miten vapautetaan luovuus ja moninaisuus mutta pidetään samalla lauma kasassa. Kontrollin sijaan luottamus ja muodon sijaan yhteiset arvot.
” Moninaisuus on itse asiassa kirkon tavoittavuuden avain, sillä eri kaloja saadaan erilaisilla vieheillä. ”
Mielenkiinoista, kun pohditaan ihan avoimesti miten ihmisiä voi saada koukkuun, verkkoon, katiskaan, nuottaan, virveliin tai onkeen, mutta ei ollenkaan sitä, että se kala repii siinä leukansa, se kuolee maalla, sisuskalut revitään irti ja lopukssi suolataan tai pistetään pataan tai kattilaan, syödään ja lopuksi ulostetaan.
Kaikki vertaukset eivät ole kovin miellyttäviä.
”Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.”
Tässä huomion herättää kohta, jossa myönnetään, että seremoniat ovat IHMISTEN SÄÄTÄMIÄ.
Olen kuullut sanottavan, että esimerkiksi ’avioliitto on jumalan asettama. ’
Jumala säätää ja siunaa. Kun Hän ei ole sanonut tarkasti miten se seremonia on järjestettävä, niin silloin on mahdollisuus siitä päättää. Yhteisössä on yhteyden kannalta hyvä, jos seremonian ydin on kaikkialla samankaltainen. Tilaisuuden juhlistamisessa lienee vapaus. Esimerkkinä luritus Härmässä häät oli kauhiat… Voidaan päättää tapellaanko vai ei.
Otetaan vielä pari näkökulmaa: Timo, jotenkin tekstissäsi näkyy ”vapaakirkollinen” ajatus, että seurakunta olisi keskenään samanmielisten kristittyjen yhteenliittymä. Eikö pikemminkin ole niin, että Jumala itse luo seurakunnan sanan ja sakramenttien kautta? Tämä taas ilmenee yksimielisyytenä uskossa ja opissa? Uusi testamentti ei sitä paitsi tee eroa ”kirkon” ja ”seurakunnan” välillä. Kirkko/seurakunta syntyy siis ”ylhäältä”, samalla kun se nimenomaan on täällä maan päällä. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että kaikilla paikkakunnilla olisi käytössä yhdet ja samat tekstivuosikerrat, messun yksityiskohdat tai täsmälleen samat virret tai paikalliskirkoilla samat hallintokuviot. Ajatus kirkosta ”sateenvarjona” on tietysti suomalaiskansallista perinnettä, joka toimi esimerkiksi 1950-luvulla. Niinkin teologialtaan erilaiset papit kuin setlementtiliikkeen Sigfried Sirenius, koetti Olavi Tarvainen, viidesläinen Urho Muroma, evankelinen Heikki Koskenniemi tai vanhoillislestadiolainen Mauno Koivuneva olivat samaan aikaan pappeja saman sateenvarjon alla. Ja heidän jokaisen liikkeet osa kansankirkkoa. Olen kyllä siinä määrin luterilainen konfessionalisti (Kirkon tunnustuksen korostaja) että vieroksun ajatusta kirkosta jonkinlaisena tosiasiallisesti allianssikristillisenä ja opillisen sekavuuden hyväksyvänä hallintohimmelinä. Varsinkin, kun tosiasialliset reunaehdot esim. pappisvihkimyksille ja jumalanpalvelusyhteisöjen tai henkilöseurakuntien perustamiselle ovat käytännössä mitä ovat. Itse asiassa kirkkomme pitävät toistaiseksi kasassa kirkollisvero ja lailla säädelty hallintohierarkia sekä kaikessa hiljaisuudessa kai aika hyvin hoidettu sijoitustoiminta ainakin tietyillä paikkakunnilla.
…siis körtti Olavi Tarvainen
Joh. 10:27
Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.
Mitä on tämä Jeesuksen äänen kuuleminen ja Hänen seuraamisensa?
Ajatelkaahan nyt aikaa jolloin Jeesus oli maanpäällä ja Hänen opetuslapset seurasivat Häntä, tekivätkö he sitä mitä itse halusivat?
Jokaisen tulisi itse tätä miettiä eli seuraanko Jeesusta vai seuraanko jotain ”kirkkoa” ja sen oppeja?
” Yksimielisyys evankeliumin opista. ”
Ensin on tietysti tutkittava, että kuinka totta se evankeliumin oppi on, esim VT:n kirjoituksia luettaessa, siellä kun puhutaan ihan eri asiasta kuin mitä evankeliumi väittää. Jos perusta osoittautuu valheeksi niin pitääkö kuitenkin uskoa se valhe kirkon puolesta? Ja jättää muu huomiotta.
”Katso Neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan.” Jesaja 7. Jesaja 8. ”Niin minä lähestyin profeetta vaimoani ja hän tuli raskaaksi ja synnytti pojan. ”
Minun vaivaa tässä, ei niinkään se, että lapsen väitetään olevan Jeesus, vaan se, että itse olen usein sanonut, että syntyvä lapsi oli Kuningas Hiskia.
Se johtuu siitä, että kirjasta Jerusalem kaunpungin elämäkerta, luin näin: ” Lapsi jonka Jesaja toivottaa tervetulleeksi Immanuelina oli kuningas Hiskia, joka ei ollut Messias mutta jolla oli hallussaan silti kaikista poliittisista arvokkain ominaisuus, onni. Ja hänen Jerusalemistaan on jäänteitä vieläkin. ”
Tältä pohjalta olen siis väittänyt lapsen olevan kuningas Hiskia.
Kuitenkaan Hiskian isä ei ollut profeetta Jesaja, vaan kuningas Ahas, ja Jesajassa puhuu Jesaja itse. ” Niin minä lähestyin profeetta vaimoani. ” jne. Joten tässä on kysymyksessä Jesajan oma poika.
Tämän hetkisen käsitykseni mukaan näin , ja senkin, että vaimo oli siveä nainen, eli profeetta. Lapsihan oli vain merkiksi, että ennenkuin hän oppii sanomaan isä ja äiti, viedään vihamieliset naapurit ja heidän tavaransa Assyrian kuninkaan eteen.
Kysymys ei kuitenkaan ole Jeesuksesta lauseessa: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. ”
Edellä kerrottu on vaivannut minua, kiitos kun sain kertoa. Olen erilainen hengellinen kulttuuri ja totuus kiinnostaa enemmän, kuin yksimielisyys yhteisön kanssa, jota se ei kiinnosta.
Alkaa kiinnostaa, voisiko mikään muu, kuin nykyinen järjestely olla sellainen ”kirkkojärjestys”, jonka Marko Sjöblom voisi hyväksyä. Eli onko näin , että Marko on nykyiseen tilanteeseen tyytyväinen, eikä kaipaa siihen muutosta?
Pekka Veli Pesonen. Miten olisi ihan vain se, että kirkkomme palaisi omille juurilleen uskossa, opissa ja elämässä? Emme tietysti voi kääntää kelloa taaksepäin. Minusta on vain itsepetosta, jos hengaillaan yhdessä mutta ilman yhteistä ymmärrystä juuri mistään. Kirkkojärjestyksiä voidaan aina muutella.